Sama luokka?

siis miksei? ihan sama jos juttu ei toimi, aina voi sit vaan olla kavereita tai tuttuja jotka tervehtii vaan...älä tee asioista liian vaikeita, ajattele et mitä jos se sit toimiiki?

Meidän esimerkkitapauksemme oli:

Tavattiin opiskelijayhteisömme puurojuhlassa, aamuyöllä joskus. Tunsin miehen ( tai pojan, miten vain. ) kyllä entuudestaan, mutta ainoastaan näöltä, koskaan ei oltu juteltu, eikä mitään. Kivaa oli, samoille jatkoillekin päädyttiin ja aamuyön päätteeksi sai sitten vihdoin viimein kinuttua puhelinnumeronkin...

Puolisen vuotta oli kivaa - koko kaveripiirikin pelasi meidän "täydellisen" suhteemme eteen, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut heiltäkään kovin viisasta. Me emme loppujen lopuksi olleet kuitenkaan mikään kovin hyvä yhdistelmä, mutta jotenkin emme osanneet päästää kunnolla irti ennen kuin kumpikin loukkasi toista. Siinä vesittyivät ne hyvätkin muistot.

No, omasta puolestani olisin valmis olemaan miehen kanssa edes jotakin kaverintapaista, hän ei ole. Onneksi emme opiskele aivan samaa alaa, muuten pojan ilmiselvä karkuunjuokseminen alkaisi mennä jo naurettavuuden puolelle. Ainoastaan bileissä tulee ( vahvassa humalassa ) enää minulle juttelemaan, ja niissäkin jutuissa on paha vonkaamisen sivumaku...

Ymmärrettävästi en suosittele, mutta on niitä onnistuneempiakin tarinoita. Ei hyvää tilaisuutta kannata jättää käyttämättä vain siksi, että sattuu olemaan tilanteessa, jossa epäonnistuminen johtaa ikävyyksiin.

"Onko kellään kokemuksia tunteista sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa on päivittäin tekemisissä, esimerkiksi koulussa tai työssä?"

Mulla on...


"No siis tottakai, seuraava kysymys kuuluukin, onko mitään järkeä yrittää mitään juttua sellaisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan päivittäisissä askareissa mukana pidemmän aikaa?"

Tohon ei ole oikeen mitään yksiselitteistä vastausta.. Ihastumiset ja rakastumiset tuollaisessa tilanteessa on ihan luonnollisia, kun on paljon tekemisissä jonkun ihmisen kanssa. Eikä kukaan oikeen voi mitään tunteilleen.


"Lähinnä sitä ajatellen, että jos homma menee puihin niin terve ja hei, kiva tavata päivittäin?"

Tuo onkin jo paljon vaikeempi juttu.. Toisaalta sanosin, että sun kannattaa ainakin yrittää ja kertoa tunteistasi. Eihän sitä etukäteen tiedä vaikka kaikki menisi hyvin ja molemmilla olisi tunteita toista kohtaan. Mut toisaalta mä ymmärrän kyllä mitä ajat takaa. Onnettomasta rakastumisesta samalla luokalla olevaan voi todellakin tulla hyvin iso ongelma, mä tiedän sen kokemuksesta... Siitä voi tulla todella vaikeaa kun toista näkee jatkuvasti.. Tuossa mielessä koulu- ja työrakastumiset on aika ongelmallisia...


"Mielessä kun on eräs nuori ja erittäin viehättävä neito omalta luokaltani"

Siitä on nyt jo monta vuotta, mutta mä opiskelin itse yhden tytön kanssa samalla luokalla ja mä rakastuin siihen, en pelkästään ihastunut vaan rakastuin ihan täysin.. Se olikin varattu, mutta mä en tienny sitä ennenkuin kerroin tunteistani.

Toisaalta musta oli aina kivaa nähdä sitä, ja mulle tuli hyvin nopeesti ikävä sitä heti jos ei nähty. Tuntu tosi hyvältä saada jutella sen kaa ees hetken, pienikin hetki tuntu kivalta. Pelkkä "moi" tai hymy aamulla saatto pelastaa aamun.

Mut sit toisaalta... Joka ikinen päivä, jona me nähtiin koululla, söi mua sisältä ja repi mun sydäntä yhä enemmän palasiksi. Jokainen päivä teki musta onnettomammaman, yksinäisemmän ja masentuneemman. Koska mä olin rakastunu siihen, ja tiesin ettei se ikinä tulis olee muhun.

Oli todella raastavaa, kun se johon oli rakastanu oli kaiket päivät ihan siinä vieressä, samassa luokassa, samoilla tunneilla, ja sitten ei kuitenkaan itse voinu tehdä mitään. Ei voinu sanoo oikeen mitää eikä voinu avoimesti näyttää muutenkaa tunteitaa, vaikka sisällä olis tuntunu miltä. Kokoajan oli mielessä, että mä "rakastan tota" mut samaan aikaan ties, että mikään ei tuu muuttaa sitä et se ei tunne samoin, se ei välitä musta :( Ja sama toistu joka ikinen päivä ja joka viikko, kuukausien ja vuosien ajan...

Lopulta mä en enää kestäny sitä tilannetta ja käytännössä mun opiskelu tyssäsi sillon. Mä tosin alotin uudestaan alusta sitten myöhemmin. Mä huomasin suorastaan meneväni karkuun sitä tyttöä, en todellakaan siksi etten olisi halunut nähdä vaan siksi että välitin liikkaa, enkä kestäny sitä tilannetta.

On kyl aika vaikee sanoo toiselle mitä pitäs tehdä. Ainakin sun kannattaa yrittää, kaikkihan voi mennä hyvin. Mut toisaalta siinä on riskinsä, se voi olla vaikeeta jos kaikki ei sujukaan. Mut ehkä kuitenkin kannattaa ainakin yrittää. Mä itse en varmaankaan enää ikinä pystys samallalailla esim töissä rakastuu keneenkää, pelkään ihan liikaa että sama toistus...