Alkaako ketään masentamaan muistot ? Ei välii onko muistot hyviä vai huonoja, mut kun ajattelet että et ikinä enään tuu kokemaan samaa niin tulee sellanen ahistava olo, niinkun olis reikä keskellä keuhkoja.
Jos vaikka kattelet jotain vanhaa leffaa telkkarista jonka näit joskus vuosia sitte kavereiden kans, alat ajattelee että ne hyvät ajat ei tuu enää koskaan takasin ja tulee paha olo ihan niinkun olis reikä keskellä keuhkoja.
Meinaan eikö muistojen pitäisi lämmittää ? Tulee tosi ahistava olo kun ajattelen vaikka olevani joskus 70vuoden päästä jossain vanhainkodissa muistelemassa elämääni, eihän sitä kestä ?
Jos vaikka kattelet jotain vanhaa leffaa telkkarista jonka näit joskus vuosia sitte kavereiden kans, alat ajattelee että ne hyvät ajat ei tuu enää koskaan takasin ja tulee paha olo ihan niinkun olis reikä keskellä keuhkoja.
Meinaan eikö muistojen pitäisi lämmittää ? Tulee tosi ahistava olo kun ajattelen vaikka olevani joskus 70vuoden päästä jossain vanhainkodissa muistelemassa elämääni, eihän sitä kestä ?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joo o ois pitäny lukee viessti, tuli vähä toistettua itteää :D
Olet varmaan aika nuori? Muistan vaan, että kun aloin aikuistua...tuli ikävä kuitenkin huoletonta lapsuutta. Vaikka koti ei nyt todella ollut mikään kovin onnellinen. Silloin usein sattui kuten sinä kuvailit. Haikeana seurasi kun pikkusisko valmistautui kouluun syksyllä. Nyt kai on jo niin haudan partaalla, ettei enää kaipaakaan menneeseen. Toivoo vain, että saisi elää jotenkuten normaalia elämää lopun aikaa.
Hectorilla on se yksi kappalekin, Nostalgia, jonka sanat puhuttelee minua...;)
Kuvailemasi kaltainen tunne oli hyvin tavallinen minulla nuoruudessani. Siksi ajattelen, että sinäkin saatat olla nuori, ehkä kahdenkymmenen tai alle? Etenkin muutos vaiheesssa, kuten koulun tai kavereiden vaihduttua ja koulujen loma-aikoina muistan kokeneeni tuota tunnetta usein ja voimakkaana. En yrittänyt silloin taistella tätä tunnetta vastaan, vaan annoin tunteen tulla, yleensä itkun kanssa ja samalla yritin päästä kiinni siihen mikä on sen takana, koskaan kuitenkaan saamatta kiinni. Saatoin jäädä "vellomaan" tämän voimakkaan tunteen jälkitilaan pidemmäksikin aikaa ja lisäksi itsesääliin.
Nyt aikuisempana tuo sama tunne ei saa minua helposti enää itkemään, mutta tunne on edelleen pysäyttävä ja syvältä koskettava. En ole vieläkään löytänyt selitystä sille, mutta pidän
tällaista mielentilaa mielenkiintoisena ja varmasti hyvänä asiana, koska se saa aina ajattelemaan ja tarkastelemaan elämää eri tavalla. Se voi johtaa joskus muutoksiin ja tekemään parempia ratkaisuja tulevaisuutensa suhteen.
minä olen niin kiinnostunut tulevaisuudesta ja tästä päivästä etten jaksa miettiä menneitä. Olen ihan varma että tulevaisuus tuo kaikkea kivaa elämään.
Minusta on aina vähän ahdistavaa ajatella menneitä mutten kovin kauan jaksakaan. Olen vain päättänyt hyväksyä menneet menneinä mitä niitä miettimään.
On vain jotenkin sellainen kaipuu, jonka vääjäämättä hyväksyy. Mielessä voi käydä, että kun saisi sen ajan vielä takaisin, mutta tajuaa, että tämä on tätä elämän juoksua. Hyvä siinä on se, että tietää olevansa olemassa ja tuntevansa.
Yhdyn myös täysin tämän kirjoittajan kommenttiin. Näin se juuri on.