Tässäpä mielipiteeni masennuksesta.
1.
Vaikuttaa siltä, että suurinta ahdistusta masentuneessa ihmisessä aiheuttaa täydellisen onnellisuuden tavoittelu. Jokainen masentunut tahtoo -luonnollisesti- parantua. Moni lukee katkerana selviytymistarinoita, joissa sairas nousee depression syövereistä ja elelee tavallista elämää. Luultavasti kaikki toivovat, että tuskattomat hetket jatkuisivat aina vain, että jonakin päivänä olo olisi normaali. Lisäksi ehkä muistellaan myös elämää ennen masennukseen sairastumista, ja odotellaan olotilan joskus taas normalisoituvan.
Onko kukaan ajatellut, että kaikki eivät välttämättä parane masennuksesta? Jospa perinnöllisen alttiuden, elämässä koettujen vastoinkäymisten ja fysiologisten tekijöiden yhteisvaikutus aikaansaa sen, että kaikki eivät paranekaan täydellisesti? Tästä huolimatta ihminen voi elää elämäänsä. Mikäli haikailee kadotettua onnea, ei koskaan tule saavuttamaan sitä. Olisi ehkä hyväksyttävä, että kipu ja tuska on osa ihmistä, että tuska ei helpota kuin hetkittäin.
Apua ei tietenkään pidä lakata etsimästä ja hoitoon kannattaa hakeutua, mutta on lohduttavaa antaa itselleen lupa olla epätäydellinen. Usein on nimittäin kaikkein ahdistavinta tavoitella jotakin, mitä ei kerta kaikkiaan pysty saavuttamaan. Tällöin vaatimuksia täytyy helpottaa, ehkäpä on tyydyttävä vain kehnohkoon oloon. Mikäli vaihtoehtoina on täydellinen onni tai täydellinen epätoivo, putoaminen on helpompaa. Ei itseään kohtaan pidä olla niin ehdoton; jos hyppää harmaalle alueelle, voi jatkaa elämistä.
2.
Länsimainen individualismia korostava kulttuuri, jonka juuret ovat juutalais-kristillisessä perinteessä, on aiheuttanut ihmiselle masennusta. Suomessa agraariyhteiskunnan -ja sen myötä pienyhteisöjen- mureneminen 1950-luvulta lähtien on muuttanut yhteiskuntaa. Kaupungistuminen ja luonnosta vieraantuminen aiheuttaa ahdistusta, sillä ihminen on evoluutionsa ajan ollut ulkoilmassa elelevä, jatkuvasti ruumistaan käyttelevä ja sosiaalinen eläin. Se vuoksi istumatyö ja sisätiloissa yksin oleskelu suurimman osan vuorokaudesta on ihmiselle epäluonnollista, tai ainakaan ihminen ei ole vielä mukautunut siihen. Suomen valtauskonto, luterilaisuus vaikuttaa tänäkin päivänä: sen teologia on lohduton, työkeskeinen ja ankara: Lutherin mukaan "taivasten valtakuntaan tullaan monen ahdistuksen kautta". Vasta kuolemassa ihminen saa levätä. Melankolia on osa suomalaista kulttuuria -Maamme-laulu on pääosin verinen ja synkkä. Alkoholismilla on Suomessa pitkät juuret, jo Ruotsin valtakunnan aikaa kruunu oli huolissaan suomalaisten talonpoikien viinanpoltosta ja väkivaltaisuuksista. Vapaa markkinatalous sanoo, että onni löytyy kuluttamisesta, mikä ei pidä paikkaansa. Media välittää vääristynyttä (yli-)ihmiskuvaa ja luo etenkin naisille ulkonäköpaineita. Kaikki tämä on otettava huomioon: masennuksella on tekemistä yhteiskunnan rakenteiden kanssa.
3.
Lisäksi: maailmassa on tönimistä, ilkeyttä, pilkkaa ja väkivaltaa. Shakespeare sanoi, että maailma on ollut järkeä vailla jo syntymästään lähtien. Relativismi helpottaa, uskonto ja ateismi, luonnontieteet ja polittiset aatteet helpottavat. Taide helpottaa. Luonto, liikunta ja eläimet, raskas ruumiillinen työ helpottaa. Asioiden suhteuttaminen helpottaa; minäkeskeisyys häviää kun harrastaa tähtitiedettä tai lukee historiaa.
Lue filosofista kirjallisuutta: Jean-Paul Sartren, Sören Kierkegaardin filosofiassa ahdistus on keskeisellä sijalla, samoin kuten buddhalaisessa elämänfilosofiassa. Karl Marxin ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin mukaan ihminen on vieraantunut todellisuudesta. Franz Kafka oli juutalaiskirjailija, jonka töissä kuvastuu elämänahdistus.
Maija Vilkkumaan sanoin:
"pian väsymys ja kipu katoo/
sitten mua ei oo"
Sellaista, mikä tulee väistämättä kuitenkin, ei kannata toivoa; älä siis toivo kuolemaa.
Olen sairastanut keskivaikeaa masennusta noin seitsemän vuoden ajan.
1.
Vaikuttaa siltä, että suurinta ahdistusta masentuneessa ihmisessä aiheuttaa täydellisen onnellisuuden tavoittelu. Jokainen masentunut tahtoo -luonnollisesti- parantua. Moni lukee katkerana selviytymistarinoita, joissa sairas nousee depression syövereistä ja elelee tavallista elämää. Luultavasti kaikki toivovat, että tuskattomat hetket jatkuisivat aina vain, että jonakin päivänä olo olisi normaali. Lisäksi ehkä muistellaan myös elämää ennen masennukseen sairastumista, ja odotellaan olotilan joskus taas normalisoituvan.
Onko kukaan ajatellut, että kaikki eivät välttämättä parane masennuksesta? Jospa perinnöllisen alttiuden, elämässä koettujen vastoinkäymisten ja fysiologisten tekijöiden yhteisvaikutus aikaansaa sen, että kaikki eivät paranekaan täydellisesti? Tästä huolimatta ihminen voi elää elämäänsä. Mikäli haikailee kadotettua onnea, ei koskaan tule saavuttamaan sitä. Olisi ehkä hyväksyttävä, että kipu ja tuska on osa ihmistä, että tuska ei helpota kuin hetkittäin.
Apua ei tietenkään pidä lakata etsimästä ja hoitoon kannattaa hakeutua, mutta on lohduttavaa antaa itselleen lupa olla epätäydellinen. Usein on nimittäin kaikkein ahdistavinta tavoitella jotakin, mitä ei kerta kaikkiaan pysty saavuttamaan. Tällöin vaatimuksia täytyy helpottaa, ehkäpä on tyydyttävä vain kehnohkoon oloon. Mikäli vaihtoehtoina on täydellinen onni tai täydellinen epätoivo, putoaminen on helpompaa. Ei itseään kohtaan pidä olla niin ehdoton; jos hyppää harmaalle alueelle, voi jatkaa elämistä.
2.
Länsimainen individualismia korostava kulttuuri, jonka juuret ovat juutalais-kristillisessä perinteessä, on aiheuttanut ihmiselle masennusta. Suomessa agraariyhteiskunnan -ja sen myötä pienyhteisöjen- mureneminen 1950-luvulta lähtien on muuttanut yhteiskuntaa. Kaupungistuminen ja luonnosta vieraantuminen aiheuttaa ahdistusta, sillä ihminen on evoluutionsa ajan ollut ulkoilmassa elelevä, jatkuvasti ruumistaan käyttelevä ja sosiaalinen eläin. Se vuoksi istumatyö ja sisätiloissa yksin oleskelu suurimman osan vuorokaudesta on ihmiselle epäluonnollista, tai ainakaan ihminen ei ole vielä mukautunut siihen. Suomen valtauskonto, luterilaisuus vaikuttaa tänäkin päivänä: sen teologia on lohduton, työkeskeinen ja ankara: Lutherin mukaan "taivasten valtakuntaan tullaan monen ahdistuksen kautta". Vasta kuolemassa ihminen saa levätä. Melankolia on osa suomalaista kulttuuria -Maamme-laulu on pääosin verinen ja synkkä. Alkoholismilla on Suomessa pitkät juuret, jo Ruotsin valtakunnan aikaa kruunu oli huolissaan suomalaisten talonpoikien viinanpoltosta ja väkivaltaisuuksista. Vapaa markkinatalous sanoo, että onni löytyy kuluttamisesta, mikä ei pidä paikkaansa. Media välittää vääristynyttä (yli-)ihmiskuvaa ja luo etenkin naisille ulkonäköpaineita. Kaikki tämä on otettava huomioon: masennuksella on tekemistä yhteiskunnan rakenteiden kanssa.
3.
Lisäksi: maailmassa on tönimistä, ilkeyttä, pilkkaa ja väkivaltaa. Shakespeare sanoi, että maailma on ollut järkeä vailla jo syntymästään lähtien. Relativismi helpottaa, uskonto ja ateismi, luonnontieteet ja polittiset aatteet helpottavat. Taide helpottaa. Luonto, liikunta ja eläimet, raskas ruumiillinen työ helpottaa. Asioiden suhteuttaminen helpottaa; minäkeskeisyys häviää kun harrastaa tähtitiedettä tai lukee historiaa.
Lue filosofista kirjallisuutta: Jean-Paul Sartren, Sören Kierkegaardin filosofiassa ahdistus on keskeisellä sijalla, samoin kuten buddhalaisessa elämänfilosofiassa. Karl Marxin ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin mukaan ihminen on vieraantunut todellisuudesta. Franz Kafka oli juutalaiskirjailija, jonka töissä kuvastuu elämänahdistus.
Maija Vilkkumaan sanoin:
"pian väsymys ja kipu katoo/
sitten mua ei oo"
Sellaista, mikä tulee väistämättä kuitenkin, ei kannata toivoa; älä siis toivo kuolemaa.
Olen sairastanut keskivaikeaa masennusta noin seitsemän vuoden ajan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kroonistunutta masennusta sairastavana olen huomannut saman: liikunta, luonto, eläimet, (raskas) ruumiillinen työ vähentää ahdistusta. Ja minäkeskeisyydestä on pakko ottaa päivittäin lomaa, vaikka ne omannavankaivelun nimiin vannovat ns. asiantuntijat sanoisivat muuta.
Kävin tänään(kin) päivällä siivoamassa pitkää työpäivää puurtavan kaverini kotona, ihan huvikseni.
Toivotan sinullekin mielekästä elämää!
kohta 1:
minulle on ainakin aika lailla selvää, että masennuksesta ei välttämättä parannu. sen kanssa voi toki elää. mutta aina jossakin se kummittelee, kulkee perässäni kuin varjo. en pysty luopumaan masennuksesta, koska silloin luopuisin omasta persoonallisuudestani. masennuksesta kiinnipitämisessä on se huono puoli, että saatan joku kaunis päivä kyllästyä ja tappaa itseni. mutta sen hinnan maksan siitä, että elän omaa elämääni. siksi en edes haikaile enää paranemista. varmaan jotkut muutkin tässä galaksissa ajattelevat vähän kuin minä.
en odota elämältä mitään täydellistä onnea, joten en sen perässä juokse. elämässä on hyvää ja pahaa ja sillä sipuli. en tiedä onko siinä mitään uutta, että täydellistä onnea on turhaa tavoitella. mutta ei kai sitä kaikki ihmiset ole vieläkään sisäistäneet.
ihan kelpoa analyysia oli kirjoituksesi :)
kun siinä tilassa on, on raskas olo, sanoinkuvaamattoman raskas. Eihän siinä tilassa jaksa muuta kuin toivoa että palaisi entiselleen. Paranisi ja jaksaisi elää, olla jokapäiväisessä elämässä mukana. Olisi päivä, päiviä parempia. Toivo edes vähäisestä paranemisesta. Että olo helpottuisi ja jaksisi elää siinä vaikka ei täydellistä parantumista tulisikaan. Masennustilassa elämä on helvetillistä. Ja paraneminen kestää, hitaasti ja kauan. Ja vielä ennenkuin saat sen painoviitan hartioilta pudotettua pois. Sitten vasta on parantunut.
Itse monen vuoden kokemusten kautta olen parantunut. Kävin mielisairaalassakin ja sain sieltä positiivista kokemusta.........
Minä luin kirjoja masennuksesta. Löysin itseni sieltä tekstien kautta. Itkin ja surin kohtaloani. Lukemani tekstien kanssa osasin sitten keskustella psykologin kanssa joka toi minut paranemiseen masennuksesta. Luin myös psykologiaa ja filosofiaa jonkin verran. Kyllä minunkin pitää sanoa että lukeminen auttoi ymmärtämään itseäni.
Nyt elän päivän kerrallaan enkä tressaa mistään, nautin elämästäni, kiireettömästä eläkepäivistäni. Vaikka olenkin 52 vuotias mies, olen varmaan tehnyt 3-4 miehen työt elämäni aikana. Sitten stoppi pysäytti ja tässä olen.
Hyvää jatkoa toipumiselle kaikille masennusta sairastaville.
Kyllä se päivä tulee että voi paremmin, sitä valoa pitää luoda itselle ja opetella kääntämään ajatustyö toisenlaiseksi mitä masennuksessa käsittelee.....................
Masennuksesta voi parantua ja voi myös käydä niin ettei siitä parane. Jälkimmäinen vaihtoehto ei sekään ole mikään katastrofi. Kysymys on paljolti siitä miten kokee oman tilansa.
Yleensä on aika tavallista, että masennus saattaa uusiutua. Uusiutunut masennus on aina vaikeampi hoitaa kuin se ensimmäinen. Mitä useammin masennus uusiutuu sitä todennäköisempää on, että se jää vaivaamaan pysyvästi eikä siitä parane kokonaan.
Itselläni menossa toinen rankempi masennus, jota on kestänyt nyt 7 vuotta. Lääkkeiden ja terapian avulla olen kuitenkin pystynyt elämään lähes "normaalia" elämää. Asenne sairauteen on myös muuttunut ja sen kanssa on oppinut tulemaan toimeen: tietää, että on parempia päiviä ja huonompia päiviä. Nuo huonommat päivätkin saa jotenkuten menemään, kun tietää odottaa niitä parempia päiviä.
Ainoa todella ikävä piirre tässä "puolinaisessa" terveenä olemisessa on se, että kaikkeen tekemiseen pitää aina kerätä voimia etukäteen ja kovin isoja asioita ei mielellään ota ollenkaan hoitaakseen. Mitä vähemmän niitä "pakollisia tekemisiä" on tekemättömien töiden listalla, sitä rennompi ja helpottuneempi olo.
Hieno kirjoitus. Pakko kommentoida, vaikken tiedä onko minulla mitään sanottavaa;)
Ääh, ei tuohon ole paljon lisättävää. Itsemurhan mielekkydestä olen eri mieltä, mutta eipä siinä sen kummempaa. Kiinnostaisi tietää, mikä on suhteesi lasten hankkimiseen? Kun elämänkatsomus on noin ongelmakeskeinen kuin sinulla, voisi olettaa että lisäämtyminen ei ole mikään hyvä juttu?
Sartrea ja Kierkegaardia luen varmasti tulevina vuosina... Kafkan angsti on kutkuttavaa luettavaa. Neuroottista.
Buddhalaisuus on todella vetoava uskomusjärjestelmä. Voisin melkein sanoa itseäni buddhalaiseksi, en ehkä allekirjoita heidän metafysiikkaansa mutta elämänasenteeni on tasan buddhalainen (itsemurha-kieltoa lukuun ottamatta).
Hieman tähän liittyen, tuo minäkeskeisyydestä irtautuminen, jonka mainitsit. Jalo ajatus, ja itsekin pyrin sitä kohti, mutta... Tuskin se tuo helpotusta olemiseen. Jos todella eläytyisimme muiden elollisten olemiseen, eikö se lisäisi kärsimystämme, sen sijaan että helpottaisi? Niin paljon kärsimystä maailmassa, johon voimme myötätuntomme kautta osallistua...
Lukuvinkkinä voisin mainita Schopenhauerin, ehkä olet lukenutkin. Ei ehkä kovin relevantti tyyppi nykyfilosofian kannalta, mutta S:n filosofia on loistavan kirkas esitys elämän kertakaikkisesta kurjuudesta.
Jean-Paul Sartre on hyvä tyyppi, joka tietää mistä puhuu, vaikka syntyikin sata vuotta sitten. (21.6.1805) eli kuollut on. eksistentialismia. "maailma on pimeä ja me olemme katastrofin iskemiä eläimiä" "kaikki olemassa oleva syntyy vailla tarkoitusta, elää heikkoudessa ja kuolee sattumalta"
täten kirjaehdotuksenikin on Sartrelta: esikoisteos nimeltä "Inho"
kirja kertoo Ranskalaisessa satamakaupungissa, Bouvillessa(mutakaupunki), asuvasta miehestä nimeltä Roquentin, jota vaivaa syvä inho. Inho on peräisin siitä tunteesta, että kaikkea on liikaa, ja millään ei mitään merkitystä.
"Inho" on filosofinen teos, joka on raskasta luettavaa, ja sitä ei voi lukea jos on yhtään hilpeällä tuulella. siitä ei silloin saa mitään irti. Olen lainannut kirjasta usein lauseita, kun olen kirjoittanut tänne tunteistani, ne ovat hyvin kuvaavia, ja paljon syvällisemmin tunteista kertovia kuin omat ilmaukset "vit**taa" tai "masentaa". mutta siis, suosittelen. en kuitenkaan ehkä jokaiselle, koska kirja itsessään on sika masentava, se kertoo niin täydellisen tyhjentävästi elämän turhuudesta ja tyhjyydestä, siitä kuinka millään ei oikasti ole mitään merkitystä tässä maailmassa.
Inhon olen minäkin lukenut ja vaikutuin syvästi. Suosikkilauseeni kirjasta: "Olemassaolo karkasi Jeannen kimppuun takaapäin ja raiskasi hänet".
(Naisen nimi muutettu, en muista alkuperäistä). Kiteyttää hyvin tuntemukseni omasta syntymästäni.
Olisi oikeasti mielenkiintoista tietää, mitä ihmiset (kuten kirjoittaja sartre) tarkoittaa onnellisuuden tavoittelulla. Ehkä sen määrittely auttaisi masennuksessakin eteenpäin...
Vielä jokunen viikko sitten kahlasin läpi näitä esseitä uskoen löytäväni niistä jotain toipumistani edistävää viisautta. Osin niin kävikin, mutta aika, lepo ja lääkitys ovat selvästi olleet ne parhaat avun tuojat.
Tätä viestiä kursorisella tasolla lukeneena totean kuitenkin, että lienen itse selvinnyt keskivaikeasta masennuksestani kohtuullisen helpolla. Noudattamalla kohtuudella lääkäreiden ohjeita ja kuuntelemalla omaa itseäni, mikä milloinkin parhaalta tuntuu. Näyttää toimivan.
Alkuperäiselle kirjoittajalle, kiitos ansiokkaasta tietopaketista. Ehkä vielä siihen palaaan, jos tuntuu ajankohtaisemmalta.
Seitsemän vuotta samassa kurimuksessa kuulostaa hurjalta. Itse olen ollut sairauslomalla nelisen kuukautta ja palaan parin viikon päästä töihin. Miten sinulla se lääkitys, oliko katkolla välillä vai miksi tuota on jatkunut noin pitkään? Oletko ollut työelämässä mukana sairautesi aikana? Itselläni ainakin siinä montun pohjalla ollessa ei ollut työkykyä lainkaan, mutta nyt alkaa virtaa jo olla ihan kohtuudella..