Kertokaas minkälaisena näette yksinäisyytenne? Olette töissä yksin tai ette juttele opiskelupaikoilla ikinä kenellekään, vaan olette yksin nurkassa ja muut juttelee ympärillä? Vai, että juttukavereita löytyy koulusta tai töistä, mutta tosiystäviä ei ole, kenen kanssa oikeasti viitsisi viettää aikaa? Oletteko kotona yksinäisiä jos pelaatte jonkun puolituttukaverin kanssa vaikka netin kautta jotain? KERTOKAA.
Millainen on yksinäisyytesi?
Kiinnostunut...
7806
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen väsyttävä ihminen: liian iloinen, liian onnellinen, liian kiltti.
Joskus laskin ystäväni kahdella kädellä,nykypäivänä jäljellä vain kaksi hyvää ystävää. Tiedän siinäkin on paljon, mutta pahalta tuntuu menettää monta sydänystävää samalla kerralla.joidenkin taholta yllättävää outoa käytöstä, ilkeyttäkin.
Niin pahalta tuntuu että on vaikea hengittää.Sydämeni on särkynyt:(
Niin, itselläni ainakin opiskelukavereita on pari kappaletta, ettei oikeastaan sen puoleen tunnu yksinäiseltä. Kun vapaa-aikani alkaa, loppuvat myös kontaktit muihin ihmisiin aikalailla totaalisesti. Varmaan se on tämä elämäntyyli kun pitää jokapäivä olla koneen ääressä tekemässä ei mitään, sen sijaan että menis jonkun kanssa ulos/harrastelemaan jotain. Tosiystäviä ei ole ollenkaan, se varmaan selittää tota vapaa-aika puoltakin.
Nykyään olisi aika paljon aikaa tehdä kaikenlaista, niin ottaa päähän kun sitä kuitenkin loppupeleissä on kotona ja katsoo jotain hikistä Idols-extraa. A life needed.
henkisellä tasolla,vaikka olisi paljonkin porukkaa seurana,olo on yksinäinen ja tavallaan nautin kun ei tarvitse ajatella ketään,olen kai sitten itsekäs kun tykkään olla yksin??..
Vapaa-ajalla lähes täysin yksin. Koulussa joskus juttelen muutaman sanan. Joillakin tunneilla vähän enemmän. Sellaista.
Työparini on todella mukava ja meillä on tosi hauskaa töissä vaikka ikäeroa on yli 20 vuotta. Yleensä on hyvä mieli töissä kun saa rupatella työkaverin kanssa.
Yksi pitkäaikainen ystäväkin löytyy, mutta näemme ehkä noin kerran kahdessa kuukaudessa, käymme kaupungilla. Hänellä on opiskelunsa ja uudet ystävänsä joiden kanssa hän käy baareissa.
Välillä on hyviä hetkiä, kuten töissä tai esim. tänään kun kävin luontopolulla. Mutta sitten kuitenkin aina lopuksi saapuu tämä perkeleen vitutus ja epätoivo tulevasta. Masennus voittaa aina. Josius vaikka olisin tuon vanhan ystäväni seurassa niin siltikin tunnen itseni yksinäiseksi.
Minussa on ihmisenä jotain vikaa. Olen pelkkä taakka kaikille.
Minulla on ihana miesystävä. hänen seurassaan en koe olevani yksinäinen. Elämäntilanne muuttui äkkiä, ja nykyään ehdimme nähdä kerran viikossa tai parissa. Tilanne on väliaikainen, mutta raskas.
Koulussa päivät menevät nopeasti, sillä olen kyllä sosiaalinen ja otan kontaktia muihin. Kun vapaa-aika alkaa ystäviä ei enää ole, ja illat kuluvat yksin kotona. Koska näemme miesystäväni kanssa harvoin, ei juttukaveriakaan ole edes arkiasioiden läpikäymiseen. Ensimmäisen kerran elämässäni kärsin yksinäisyydestä, vaikka hyviä ystäviä ei ole kovin monia ollut muutenkaan. Ne ainoatkin karisivat jatko-opiskelujen myötä.
vuoksi. Muutin perheeni kanssa Helsingistä huomattavasti pienemmälle paikkakunnalle. Mieheni on täältä kotoisin ja hänen sukulaisensa ja vanhempansa sekä kaverit asuvat täällä. Itse en tunne täältä ketään (tietysti nuo miehen sukulaiset). Tämä on hyvin sisäänlämpiävä paikka. Päiväkotiin lapsia vietäessä olen yrittänyt luoda muihin vanhempiin kontakteja, mutta he pitävät piiristään tiukasti kiinni. Mies on päivät ja joskus illat työssä. Itse en ole töitä saanut. Päivät menevät kotona, siivotessa ja koneella ym. Ainoat kontaktit perheen ulkopuolella on kauppareissut. Tämä niin syrjässä kaikesta, ettei ilman autoa pääse oikein mihinkään (enkä omista ajokorttia). Kaikki harrastusmahdollisuudet ovat ajomatkan päässä. Välillä tuntuu, että pää hajoaa tähän yksinäisyyteen ja puhumattomuuteen, tekemättömyyteen. Onneksi voin puhelimitse olla ystäviini Helsingissä yhteydessä. En usko, että kestän tätä pöpelikköä enää kauan. Pahimmassa tapauksessa muutan yksin takaisin Helsinkiin, jossa tiedän minulle aina olevan töitä, asunnon ja ystäviä...mutta rakastan niin paljon lapsiani ja miestäni. Miehen voin vielä jättää, mutta lapsiani en koskaan. Teen mitä tahansa, häviän jollain tasolla ja yksinäisyyteni saattaa vain vaihtaa muotoaan.