mitä neuvoksi, kun me ei juurikaan enää mieheni kanssa puhella mistään, kun hän johonkin lähtee, ei edes lapsille huikkaa ovelta..eipä silti musta tuntuu että meillä menee sukset ristiin joka hiivatin asiassa, lastenkasvatuksesta alkaen eli minä koitan kasvattaa ja olla suht johdonmukainen ja hän joko on hiljaa tai huutaa, että olkaa hiljaa.musta tuntuu ettei hälle kelpaa mikään, esim. jos leivotaan niin ei edes maista,ja kaikkea ylipäänsä asvostelee negatiiviseen sävyyn, olen koittanut hälle puhua että kannustaminen on lapsillekkin tärkeetä, mut en mä tiedä enää mitä tästä tulee. mä en jaksais märehtiä asioita joille en näköjään mitään voi, musta elämä on ihanaa ja lapseni myös, vaikkakin ne vaatii myös, tottakai.Ja huono juttu, mut mua petihommatki innostaa aika harvoin em.asioitten takia, ku aina tahitaan arkisista asioista, kai mua on tämä yli vuoden kestäny olotila kuluttanut sen verran.kun mistään ei voi puhua, mies kääntää vaan selkänsä ja unta palloon..neuvoja kaivaatais tähän perheeseeen...
lähes mykkäkoulua
jansku70
8455
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mutta kuulostaa siltä että miehelläsi on suhde...voihan olla ettei, mutta kyllä pahasti siltä kuulostaa...kaikki merkit, kyllä se niin on.
joka tapauksessa, ainoa tapa selvitä tilanteesta on joko jättää hänet rauhaan (jos pystyt elämäään kidutuksessa) tai jättämään hänet. ja kaiken lisäksi näin saat totuuden varmuudella selväksi. siis jommallakummalla tavalla.
Mieti, miten kauan jaksat? Lapset varmaan aika pieniä? Miten lapset voivat? Ovatko reagoineet? Vetäytyvätkö esim. omaan huoneeseen? Lapset ketävät oman kokemukseni perusteella eron kohtalaisen hyvin, jos se helpottaa tunnepainetta kodissa. On parempi, että siellä on yksi levollinen aikuinen, kuin kaksi taistelijaa, joiden pelinappuloita he ovat. Nyt olisi kyllä syytä nostaa kissa pöydälle ja katsoa sitä suoraan karvoihin jo ihan lasten takia. Minulla on tästä aika paljon kokemusta. Vanhempien tunneside on lapsen koti. Jos se on vuosikausia ahdistava, olisi parempi varmaankin, että kotona oli vain yksi johdonmukainen, luotettava vanhempi. Mutta, jos voitte mennä johonkin parisuhdeterapiaan tai ms. aina hyvä.
Mut ku me ei tapella. mä olen lasten kanssa ihan niinku aina ennenkin ja hyvällä mielellä, mies se on aika hissukseen, mä en kyllä ole varma rakastanko sitä enää, kun mikään solmu ei tähän mennessä ole puhumalla selvinnyt,ja yhden ollaan oltu melki teinistä asti, eikä mua oikein jaksa pelkkä sovinkoseksikään innostaa.Ja lapset jaksaa hyvin, leikkivät ja meuhkaavat niinku pitääkin.Sopiiko kysyä et millasia kokemuksia sulla pääsiäistipu on ?
enkä kyllä usko että sillä suhde on, se on joteskin vaan niin lukkonen ihmineen, ei puhu asioistaan tms, ja pyrkii lähes täydellisyyteen kaikessa ja kokemukseni perusteella voin sanoa että sitä on pahasti ehkä alkanu jurppimaan ku olemme niin erimieltä asioista ja elämänarvoista ja olen sanonutkin sen aika selvästi.Ja tyyli on ollu aina vähän sellanen että hän laittaa mykkäkoulun päälle jos tulee jotain eripuraa, ja nykysellään mykkäkoulua vaan kestää pitkään...
meillä oli likimain tuollaista tässä taannoin ja itse jo mietin eroa ihan tosissani eli laskin tuloja ja menoja ja katselin asuntojakin sillä silmällä jne eli valmistauduin elämään lasten kanssa tai ajatukseen siitä.
Onneksi yksi lapsista alkoi reagoida käytöksellään eli näpisteli toistuvasti. Kun asia apuitiin niin lopulta päästiin meidän vanhempienkin suhteeseen käsiksi. Paljon melua, huuto aja kyyneliä vaadittiin kunnes asiat alkoivat selvitä ja solmut aueta. Lopulta kaikki alka aniin pienistä asioista ettei edes huomaa ja sitten tulee lisää ja lisää..
Meillä nyt jälkeenpäin huomana miten mies eristäytyi ulos ja minä lapsien kanssa muodostimme entistä tiiviimmän perheen. Kun miestä ei huvittanut aiemmin esim lähteä kylään niin jossain vaiheessa päätin olla kysymättäkään. Lopulta tuskin ilmoitin menoistamme kun ei ne sitä kiinnosta kuitenkaan.. Vastaavia asioita oli joka suhteessa. Puhuttavaa ei juuri ollut eikä asioita joita olisi jakanut. Meillä kyllä tilanne kärjistyi nopeasti noin kuukaudessa vähitellen äärimmilleen vaikka koko homman alku on varmaan jossain parin vuoden takana josta asioita alko jäädä hampaankoloon ajoittain. Lopullinen huipennus oli noin viikossa.
Meillä ei riidellä kuin tiskistä ja imuroinnista yms asioista. Sellaisia suuria ritoja ei ole eikä mykkäkoulua. Tosin aloin selvästi osoittaa itse mieltäni avoimemmin ja jääräpäisemmin kun ilmeisesti yritin havahduttaa toisen tilanteeseen. Vaikka aina on puhuttu lasten asioista ja niistä puhuttiin jonkin verran nytkin vielä niin varsinainen keskusteluyhteys oli aikalailla poikki. Kuitenkin kasvatuksen yhteinen linja oli ja pysyi ja moni muukin asia.
Meillä auttoi kun olimme lapsen asioita selvittämässä ja syyksi paljastui lopulta tavallaan tilanne kotona. Autuaasti uskoin, ettei kyseinen lapsi edes huomaa vanhempiensa välejä kamalan tarkkaan kun muutkaan eivät ilamisseet asiaa mitenkään, ehkä hieman kysellen välillä vaivihkaa. Koska asiaa käsiteltiin ammatti-ihmisen kanssa hän osasi auttaa meitä muutamalla kysymyksellä keskustelun alkuun ja itseasiassa juuri miestä aloittamaan keskustelun uudelleen. Menkää siis ihmeessä johonkin perheneuvolaan tms paikkaan josta saatte apua. Tai aloita keskustelu ajatuksistasi kertomalla miehelle miltä tuntuu ja missä sinusta mennään. Älä syytä älä kysele äläkä vaadi vastaamaan mitään vaan kerro omasta kannastasi.
Meillä asiat on hyvin. Solmut aukeni ja elämä jatkuu ehkä parempana kuin vuosiin. Töitä on edelleen suhteessa tehtävä, mutta ainakin tietää että siihen on kumpikin valmis ja sitoutunut! Luultavasti moni olisi ottanut nyt sen eron ja jatkanut elämäänsä erillään. Ehkä ollaan liian jääräpäitäkin antamaan periksi ja tuon sivullisen mielestä todella lujatahtoisia ihmisiä ja vahvoja.
On totta sekin, että kun riidellään niin on vielä jotakin, mutta kun ei ole edes mitään riideltävää ei ole mitään jäljellä. Tuon on niin moni eronnut sanonut ja sen on itsekkin nähnyt sivusta seuraamalla.. Onhan miehellesi aika pieni askel ottaa se lopullinen ero perheestä josta hän nyt jo tavallaan elää erillään?
Kiitos vastauksestasi, oli kiva lukea sitä, niin samankaltaista että...mut mä en kyllä jaksa uskoa että mieheni lähtis juttelemaan perheneuvolaan, mut pitää yrittää. Kiva että teillä asiat ratkesi, hieno juttu !
Meillä oli taannoin sama juttu...asioista ei enää vain keskusteltu.(seurusteltu myö teinistä asti)
Olin myös valmis lähtemään, mutta ajattelin kokeilla kuitenkin vielä.
Kerran sitten hermostuin puhumattomuuteen ja kävin synkän"yksinpuhelun" tunteistani ja siitä kuinka itsekäs hän voi olla kun ei ole perheensä tukena ja osana...(elää vain omassa maailmassaan)
2 tuntia vaahdottuani ja kiellettyäni häntä tuijottamasta vain omaan napaansa alkoi tapahtua.
Nyt asiat alkavat pikkuhiljaa helpottaa-toissailtanakin juttelimme useamman tunnin. =)
Koeta jaksaa!
onhan muitakin tahoja esim seurakunnassa jne, mutta kynnys on korkea. Meillä tosiaan tuli tavallaan sivussa puheen alku ja sitä jatkettiin sitten kotona lisää.
Oikeasti vielä kun asia alisää ajattelin niin varmasti tuossa on se kohta jossa joko lähdetään erilelen, jatketaan kuin ennenkin kunnes tehdään ratkaisu taiu sitten suhde lujenee ja yhdessä olo on entistä varmempaa.
Vaikeuksien kautta voittoon?