APUVA

Kaipaisin neuvoa vanhan trauman hoitoon. Leskeydyin tapaturman kautta 18 vuotta sitten, vähän päältä 20-vuotiaana. Kokemus oli aivan kamala, en ole saanut minkäänlaista apua mistään en silloin enkä myöhemmin, itse olen joutunut elämässä sompailemaan ja kompensoimaan tilannetta. Tässä on vaan ollut päällä sellainen tilanne tuosta hetkestä lähtien, että tunnen jääneeni jollain tapaa kyvyttömäksi, eli syvä ja syvenevä masennus tapauksen johdosta on vienyt uskon ja uskon elämään, merkityksen kaikelta, ja nyt tunnen olevani oikeasti aivan finaalissa, valmis eläkkeelle, puolitehoinen, kun millään ei tunnu tässä elämässä olevan merkitystä, mistään jutust ei saa oikeasti kiinni. Toisaalta, tästä kaikesta irrallaan, olen hoitanut normaalin elämän kuviot aivan mallikkaasti, kouluttautunut, töelämässä jne. mutta se on mielessänikin aivan pelkkää kuplaa ja feikkiä vaan. Tässä on moni tilannetta hankaloittavia juttuja mukana nykyisellään, esim nykyisen puolison kanssa en voi asioista keskustella lainkaan, vaan on vaan mentävä hymy huulessa. Aina kun jään hetkeksikin yksikseni, romahdan. No, se tästä, mutta kun en oikein tiedä mistä lähtisin apua hakemaan, ja sen pitäisi siis tapahtua "salaa". Jeesikää nyt, pliis, vai onko parempi vaan lakata näyttelemästä toipunutta ja normaal-ihmistä? Mutta jos sen teen, romahdan ihan kokonaan, kaikki entinen tulee sellasella painolla että sitä ei kestä erkkikään, mutta toisaalta mä en kohta kai jaksa enää näitä kulissejakaan. Umpikuja?
5457
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Mä menin työterveyteen ja epämääräisesti selitin että on jotenkin paha olla ja sain eteeni lapun jonka täytin, siin oli kysymyksiä mielentilasta ym. ja lääkäri laski pisteet ja homma näytti tarpeeksi hyvältä/pahalta(miten sen ottaa)ja teki lähetteen kunnalliseen psykiatriselle, lievän masennuksen mukaan ja maaliskuun alussa pääsen puhumaan, jos siis saan puhuttua.. näin turussa ja mehiläisessä (työterveys siis..)

Äänestä

Silloin melkein parikymmentä vuotta sitten ei nykyisen kriisiavun mallia ilmeisesti ollut olemassakaan. Sitä olisit ilman muuta tarvinnut. Ihme, että olet jaksanut sinnitellä koko tuon ajan ilman apua..

Sinulla on ne traumat käsittelemättä ja tarvitset siihen ammattiapua. Hakeudu työterveyshuoltoon tai mihin tahansa muualle, jotta saat apua pikimmiten. Edes aika ei yksin hoida surematonta surua. Hae apua! Kaikkea hyvää Sinulle!

Äänestä
  • osoitteesta ja tuesta! Hitsi, tarkemmin ajatellen olen melko varma etten millään kehtaa mennä mihinkään. En ainakaan enää. En kykene asiasta puhumaan, jos edes yritän niin se menee heti vetistelyksi, eikä se oikein tunnu kivalta tän ikäsen äijän hajota toisen nähden, en ota riskiä että yhdenkään miehen nähden, tai jonkun itseäni nuoremman tyttösen nähden, äh, ei taida sittenkään tulla mitään. Samasta syystä en käy haudalla. Mutta kiitti, nyt tiedän mihin mennä JOS tulee se vihoviimenen seinä vastaan, se jossa ei kertakaikkiaan ovea ole.

    Äänestä

  • vanha kääkkä kirjoitti:

    osoitteesta ja tuesta! Hitsi, tarkemmin ajatellen olen melko varma etten millään kehtaa mennä mihinkään. En ainakaan enää. En kykene asiasta puhumaan, jos edes yritän niin se menee heti vetistelyksi, eikä se oikein tunnu kivalta tän ikäsen äijän hajota toisen nähden, en ota riskiä että yhdenkään miehen nähden, tai jonkun itseäni nuoremman tyttösen nähden, äh, ei taida sittenkään tulla mitään. Samasta syystä en käy haudalla. Mutta kiitti, nyt tiedän mihin mennä JOS tulee se vihoviimenen seinä vastaan, se jossa ei kertakaikkiaan ovea ole.

    Siinä vetistelyssä ei ole mitään häpeämistä. Vaikka olenkin nainen, jolle ne tipat ehkä ovat "luotevampia", oli minullakin melkoinen kynnys hakea apua. Kun vihdoin suremattomine suruineni raahauduin lääkärille ja sanoin, että nyt itkettää, lääkäri löi pöytään tukun niiskutuspaperia hyvin tyylikkäästi ja siitä se lähti. Minulla ne surut olivat paljon tuoreempia, mutta käsittelemättömiä, koska eihän "kiireinen nainen ehdi itkeä".

    Edelleen kannustaisin siihen avun hakemiseen korostaen, että ammattilaiset osaavat hienosti näitä asioita käsitellä. On vapauttavaa kyetä jatkamaan omaa elämää kun edes osan vanhasta taakasta saa purettua pois. Se ei tarkoita luopumista hyvistä muistoista; ainoastaan niistä, jotka satuttavat ja vievät voimavaroja.

    Äänestä

että oot pystynny sinnitteleen näin kauan! Itse menetin veljeni,joka oli kanssani samassa työpaikassa, yhteisellä kotimatkalla junassa. Hän vain katosi ennen omaa pysäkkiään ja en voi olla syyttämättä itseäni asiasta, kun en huomannut kysyä häneltä, miksi nousta jo näin paljon ennen omaa pysäkkiä. Olin uppoutunut niin johonkin kirjaan, että se jäi. Tapauksella on paljon edeltäviä kenties vaikuttavia seikkoja, mutta seuraavan kerran näin veljeni patologian laitoksella n. puoli vuotta myöhemmin tummanharmaana ja pöhöttyneenä jäiden sulettua Vantaan joesta, joku ulkoilija oli hänet nähnyt rannassa kellumassa. Itsemurha ei varmasti ollut kyseessä!

Myöhemmin olen asunut viikon Terhokodissa isäni vierellä ja HYKS:ssa äitini huoneessa ennen heidän lähtöään.

Kerroin nämä siksi, että toisin kuin Sinä, mää en ole kertaakaan ollut lähelläkään itkua tapahtumien vuoksi!

Myöhemmin sitten työpaineet (ehkä yhdistettyinä näihin tapahtumiin) veivät mut työkyvyttömyyseläkkeelle mm. vakavan masennuksen vuoksi kymmenisen vuotta sitten. Koskaan en ole toipunut, vaikka nykyisin on jo apua enemmän tarjolla.

Ei ole auttanut, vaikka puolisoni on koko ajan ollut tukenani.

En tiedä, mitä kaikkia hankaloittavia juttuja muita on; nekö Sua estää puhumasta puolisosi kanssa? Eihän näin voi jatkua, kerro ensin huolesi vaimollesi, vaikka itkisit valtamerellisen. Vaimo olettaakkseni on syy, miksi apu pitäisi saada salaa. Et voi mitenkään salata sitä prosessia, mikä avun hausta johtuu. Siksi puhukaa ensin keskenänne asiasta ja sitten hakeudut hoitoon, mihin tahansa. Jos rahasta ei oo kiinni, ni yksityiselle psykiatrille, tai päinvastaisessa tapauksessa tervariin. Kyllä sieltäkin homma lähtee käyntiin!

Harmittavan kauan olet pinnistellyt huolinesi kanssa, niinkuin minäkin aikoinani. Viivyttely voi vaikeuttaa topumista, jossa mää en oo onnistunu, mutta terapioiden ja lääkkeiden vaikutukset niin tavattoman yksilökohtaisia, että hyvässä lykyssä Sä saat nopeastikin elämänpäästä uudestaan kunnon otteen!

Sanoit romahtavasi kokonaan, jos lakkaat näyttelemästä toipunutta ihmistä ja romahdat kokonaan. Tällä menolla romahdat kuitenkin, ehkä piankin, joten tee, kuten neuvoin. Ensin asia selväksi vaimon kanssa ja sitten hoitoon. Jos olet romahtaneena, aina parempi, hoito on heti tehokkaampaa!

Joten usko minua ja noudata neuvojani, et ole ensimmäinen vastaava kokemus minulle!

Tsemppiä ja häntä pystyyn!

Äänestä

Kommentoi aloitusta


vanha kääkkä kirjoitti:

Kaipaisin neuvoa vanhan trauman hoitoon. Leskeydyin tapaturman kautta 18 vuotta sitten, vähän päältä 20-vuotiaana. Kokemus oli aivan kamala, en ole saanut minkäänlaista apua mistään en silloin enkä myöhemmin, itse olen joutunut elämässä sompailemaan ja kompensoimaan tilannetta. Tässä on vaan ollut päällä sellainen tilanne tuosta hetkestä lähtien, että tunnen jääneeni jollain tapaa kyvyttömäksi, eli syvä ja syvenevä masennus tapauksen johdosta on vienyt uskon ja uskon elämään, merkityksen kaikelta, ja nyt tunnen olevani oikeasti aivan finaalissa, valmis eläkkeelle, puolitehoinen, kun millään ei tunnu tässä elämässä olevan merkitystä, mistään jutust ei saa oikeasti kiinni. Toisaalta, tästä kaikesta irrallaan, olen hoitanut normaalin elämän kuviot aivan mallikkaasti, kouluttautunut, töelämässä jne. mutta se on mielessänikin aivan pelkkää kuplaa ja feikkiä vaan. Tässä on moni tilannetta hankaloittavia juttuja mukana nykyisellään, esim nykyisen puolison kanssa en voi asioista keskustella lainkaan, vaan on vaan mentävä hymy huulessa. Aina kun jään hetkeksikin yksikseni, romahdan. No, se tästä, mutta kun en oikein tiedä mistä lähtisin apua hakemaan, ja sen pitäisi siis tapahtua "salaa". Jeesikää nyt, pliis, vai onko parempi vaan lakata näyttelemästä toipunutta ja normaal-ihmistä? Mutta jos sen teen, romahdan ihan kokonaan, kaikki entinen tulee sellasella painolla että sitä ei kestä erkkikään, mutta toisaalta mä en kohta kai jaksa enää näitä kulissejakaan. Umpikuja?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu