Synnytys pelottaa. Ensimmäistä odotan ja vk 34 aluilla. Pelkokeskusteluistta kävin jo 5 viikkoa sitten ja se hieman helpotti :)
Eilen aloin kuitenkin miettimään psyykkisen valmistautumisen merkitystä ja kuinka tärkeää se on!
Miten te olette valmistautuneet henkisesti? Pitääkö sitä vaan tolkuttaa itselle että "kaikki menee hyvin, mä selviän"? Mua ei niinkään vauvan hoito ja synnytyksen jälkeinen elämä vauvan kanssa pelota vaan se pelottaa että romahdan henkisesti ja masennun johtuen siitä kun en ollutkaan tarpeeksi valmistautunut..
oonko ihan höppänä ku tämmösiä mietin? :)
Eilen aloin kuitenkin miettimään psyykkisen valmistautumisen merkitystä ja kuinka tärkeää se on!
Miten te olette valmistautuneet henkisesti? Pitääkö sitä vaan tolkuttaa itselle että "kaikki menee hyvin, mä selviän"? Mua ei niinkään vauvan hoito ja synnytyksen jälkeinen elämä vauvan kanssa pelota vaan se pelottaa että romahdan henkisesti ja masennun johtuen siitä kun en ollutkaan tarpeeksi valmistautunut..
oonko ihan höppänä ku tämmösiä mietin? :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
itse olen psyykannut itseni varmaan ihan olympiakuntoon!
Mulla mantrana oli; kukaan ei ole kuollut pelkkään kipuun, keskiverto synnytys kestää noin 10 tuntia ja ponnistus max 20min. Tohon kyllä pystyy..
Inhoan ja pelkään neuloja. Epiduraali tai yleensä selkärankaan sorkkiminen on pahimpia pelkojani ja kammojani joten se oli pois valikoimista. Piti pärjätä siis muilla konsteilla.
Koska mahdollisuuksia kivun lievittämiseen on rajallisesti tarjolla niitä pitää säästää? Päätin siis kärvistellä niin pitkään kuin mahdollista ilman. Kun sitten suppari tuli niin tavallaan opettelin sen ulkoa miten se nousee ja milloin tulee se terävin kärki ja milloin se helpottaa. Näin seuraavaan oli helppo asennoitua kun tiesi milloin se alkaa mennä ohi. Tavallaan kai ajatuksellani yritin nujertaa sen. Kun kivun kärki tuli liian pistäväksi niin ilokaasu auttoi sen tasaamiseen. Akvarakkulat veivät selkäsäryn loistavasti. Lopputulos oli liki luomusynnytys kun tilanne pysyi koko ajan hallinnassa ja siedettävänä.
Ja sitä ekaa synnytystä todella pelkäsin ja moneen kertaan raskausaikana kaduin koko hommaan lähtöä! Lasten oletin jäävän siihen ainokaiseen juuri kivun takia. Yksi masentava tietokin löytyi valmistautuessani opettelemalla synnytyksen kulkua etukäteen; supistus ja hammaspaikkaus on samantyyppisiä särkyjä. Ja hammaslääkäri on maailman kamalin paikka, on muuten edelleenkin..
Mun synnytyksessä kaikki meni toisin kuin olin kuvitellut ja pelännyt.
Mun esikoiseni (ja tällä hetkellä ainoani) syntyi neljässä ja puolessa tunnissa, 15 päivää ennen laskettua aikaa. Edellisenä päivänä synnytystapa ultrassa kyllä varoittivat, että voi tulla koska tahansa, tilanne kohdun suulla oli jo niin kypsä. No, seuraavana päivänä poika lähtikin jo syntyyn vesienmenolla, ei siinä juuri ehtinyt itseään "valmistaa" :)... Kohdunkaulan puudutuksen sain (ei auttanut sitten yhtään) ja ilokaasua, muita ei ehditty antaa. Itse olen neulakammoinen, mutta voin sanoa, että synnytysvaiheessa huomio on ihan muualla kuin neuloissa... :) HYVIN SE SUJUU! Mulle ainakin jäi tosi positiivinen mieli koko kokemuksesta, vaikkei mikään niin sanotusti mennytkään sen "suunnitelman" mukaan johon olin itseäni henkisesti valmistanut, ja nyt olis taas hirmuinen vauvakuume... :)
Ja mape, mun ponnistusvaihe kesti 1 tunnin ja 1 minuutin, supistukset loppuivat tyystin ja sain oksitosiinia tippaan niiden tehoa lisäämään, poika mahtui nipin napin ulos, vaikka olikin vaim 48 cm ja 2 935 g kokoinen... Olisipa se tosiaan ollut tuo max 20 minuuttia! ;)
Älä suunnittele mitään, koska synnytys menee joka tapauksessa omia raiteitaan, joihin sinulla on kovin vähän vaikutusmahdollisuuksia. Älä ainakaan luo niistä suunnitelmista mitään paineita ja odotuksia itsellesi. Luota synnärin henkilökuntaan. Ne ovat tehneet sitä hommaa aiemminkin ja nähneet ja kokeneet eri ihmisten erilaisia synnytyksiä. Se antaa perspektiiviä täysin eri mittakaavassa kuin kenenkään yksittäisen ihmisen kokemukset vaikka hänellä olisi useampiakin synnytyksiä.
noi ajat onkin eri oppaista kaivettu keskimääräinen aika ekakertalaisella. Neuvolasta sai siihen aikaan oppaan asiasta tai raskaudesta ja synnytyksestä ja sen osasin melkein siis ulkoa! Kun tietoja vertasi muuhun niin tuohon tultiin.
Eipä omat aikanikaan olleet nuo ja hauskaa voisi olla tietää miten olisi käynyt jos homma olisi venynyt pidemmäksi...
Pointtina kuitenkin on, että tietty määrä tietoa ja harkintaa antaa eväitä itse synnytykseen. Myös tiettyjen rajojen ja määränpäiden asettaminen on hyvä tapa.
Jo pelkästään teidän kirjoitukset rohkaisivat reippaasti mieltäni :)
on se että tuntee ittensä ja suurinpiirtein sen miten kipuun suhtautuu normi tilanteessa.
Luota kroppaasi kyllä siitä selviää kun yrittää pysyä jokseenkin positiivisena ja huutaa jos huudatuttaa.
On toki tärkeää psyykata itseään niin että hyvin se menee mutta mä neuvoisin kyllä siihenkin että tiedostat itsellesi että se voi sattua paljonkin ja usein sattuukin.. nimittäin jos on vaan psyykannut itseään siihen että hyvin menee ja helppoa on niin voi tulla hyvinkin suuri shokki tilanteessa. Mulla tuli eräänlainen paniikkitila ponnistusvaiheessa,en ollut ikinä osannut kuvitella että se voi sattua niin paljon..onneksi äitini loppuvaiheessa sanoi että muista nyt kuitenkin että se sattuu.. ettei tule paniikkia! harvoin se ihan kivutta kuitenkaan käy :/
Pelkäsin kuollakseni kaikkea mahdollista raskauden aikana. Ja vielä sen jälkeenkin. Se on ihan normaalia, voi olla yllättävä tilanne että omat vaistot heräävät ja on kuolemanhuolissaan kaikesta. Se hälvenee kyllä ajan mittaan. Kannattaa itkeä ja olla peloissaan, kokea se reilusti. Silloin saa vähän perspektiiviä asiaan. Toivottavasti sinulla on lämmin olkapää joka lohduttaa ja näkee asian ulkopuolelta.
Itse käytin apuna muiden kokemuksia (yleensä ihmisillä on taipumus kertoa vain ne negatiiviset asiat johtuen siitä, että niistä on tarve puhua) ja aktiivisen synnytyksen juttuja (ks. esim. http://www.lapsiperhe.net/aktiivinensynnytys/) Juuri psyykkaaminen on tärkeää, että alkaa ottaa omaa kohtaloaan omiin käsiin. Synnytyssalissa ollaan kohtalon armoilla, mutta omia tuntemuksiaan voi hallita. Synnytys sattuu ja on turhaa yrittää saada ensisynnyttäjää ymmärtämään, että se ei kuitenkaan merkitse niin paljoa siinä tilanteessa. Olet niin h-hetkessä, että tilanne vaan menee eteenpäin. Pian sinua jo kärrätään nyytti sylissä osastolle. Minä synnytin esikoiseni 7 tunnissa enkä käyttänyt mitään kivunlievitystä. Sekin on ihan mahdollista. Vain viimeinen avaussupistus oli tuoda kyyneleet silmään, pahinta on tunne, että kipua ei enää pysty hallitsemaan. Hyvä keino on painella ristiselän akupisteitä. Se auttaa! Ponnistusvaiheeni oli todella pitkä, mutta kun olet sängylle päässyt, pahimmat kivut ovat jo takanapäin - ainakin minua ponnistus ei enää sattunut samalla tavalla kuin supistukset. Ja kun huomaat miten kätilöt ovat rauhallisia ja tehneet saman homman tuhannesti, se helpottaa kummasti. Se on pieni askel synnytyssalille mutta iso askel itselle...Kannustan sinua todella olemaan rohkea ja kuuntelemaan itseäsi. Se kannattaa! Ja tiedät, että kivunlievitystä on aina saatavilla - tärkeää on vain osata ottaa oikeaa lievitystä oikeaan aikaan. Ennen synnytystä, raskauden viimeisillä viikoilla kannattaa juoda vadelmanlehtiteetä (vahvistaa kohtua,avaussupistukset menee joutuisasti) ja öljytä välilihaa ja koko alapään aluetta esim. weledan synnytykseen valmistautumisöljyllä. Ja paiskit vaan kotitöitä mennen tullen...Fakta on, että aina kaikki ei mene hyvin, mutta se onkin juuri psyykkaamisen tarkoitus että uskottelee itselleen kaiken menevän hyvin. Sitten jos jotain tapahtuu, niin tapahtuu mutta sitä ei kannata etukäteen murehtia koska siihen et voi vaikuttaa kuitenkaan ja sinusta (teistä) pidetään parasta mahdollista huolta. Iloa synnytykseen! Roudaa mukaan rentoutusmusiikkia joka saa sinut luottavaiselle mielelle ja kaurapussi!