Minä odotin synnytykseltä paljon: odotin nimenomaan sitä viimeistään silloin esiin vuolaasti tulvivaa äidinrakkautta vastasyntynyttä kohtaan; odotin, että kyynelehdin onnesta nähdessäni ensi kerran vauvani; odotin sitä näkymätöntä tunnesidettä, joka syntyy äidin ja lapsen välille, kun lapsi ensi kerran lasketaan äidin rinnalle...
Minulle jouduttiin tekemään kiireellinen sektio, joten en saanut lasta rinnalleni heti synnytyksen jälkeen. Kun minulle ensi kerran näytettiin leikkaussalissa kokovartalopuudutuksessa vastasyntynyttä poikaani, minulle olisi voitu näyttää kenen tahansa vauvaa. En nähnyt lastani sitten kolmeen päivään, kun hänet jouduttiin siirtämään vajaa tunti synnytyksestä Lastenklinikalle minun jäädessä kotipaikkakuntani synnytysosastolle. Kun pääsin ensi kertaa synnytyksen jälkeen katsomaan poikaani, en vieläkään "tuntenut mitään" tätä pientä avutonta olentoa kohtaan. Tiesin, että tämä lapsi on jotenkin erityinen ja erilainen kuin kenen tahansa lapsi, mutta äidinrakkaudesta ei ollut tietoakaan!
Sairaalassa minua lohdutti eräs tuore äiti sanoen: "Äidinrakkaus tulee vasta sitten, kun on lapsen kanssa, pitää häntä sylissään ja hoivaa häntä". Kuinka ihanan lohduttavaa oli huomata hänen olleen oikeassa! Näiden vajaan 4 kk aikana minä olen huomaamattani kiintynyt poikaani niin, että olen välillä pakahtua siihen tunteeseen! Ja tunne voimistuu päivä päivältä, oikein pelottaa, mihin mittasuhteisiin se vielä tuleekaan kasvamaan...! Mutta niin kuin sairaalassa sanottiin: lastaan ei voi koskaan rakastaa eikä helliä liikaa.
Mietin yhdessä vaiheessa, että jos olisin aikoinaan tiennyt, millaisen huolen ja vastuun vanhemmuus tuo tullessaan, olisin ehkä miettinyt kahdesti ennen lastenhankintaa... Mutta kun aamuisin menen pinnasängyn viereen ja sieltä minua tervehtii sädehtivä hymy, kokisin kaiken vaikka kymmenkertaisena uudelleen!
Vaikka meillä oli rankka alku (poika ensimmäisen elinkuukauden sairaalassa), eikä menetettyä aikaa saa koskaan takaisin, uskon silläkin olleen tarkoituksensa. Tämä lapsi on meille lahja ja hän on jo nyt kasvattanut meitä, tehnyt meistä parempia ihmisiä. Hän on tällä hetkellä maailmani ja tulee sitä aina olemaan. Hänessä riittää ihmettelemistä joka päivälle ja olen niin kiitollinen, että minulle suotiin mahdollisuus kokea se.
Äitiys voi olla pahimmillaan taakka, mutta minulle se on ihana sellainen. Kun työnnän murheet menneestä ja huolen tulevasta syrjään, huomaan tuntevani ja saavani rakkautta, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Ei ole parempaa tunnetta kuin oman lapsen varaukseton hyväksyntä ja rakkaus, jota hän osoittaa vanhempaansa kohtaan. Sitä aidompaa tunnetta ei olekaan.
Vaikka olen välillä niin väsynyt, että voisin myydä sieluni edes tunnista keskeyttämätöntä unta, koen silti eläväni elämäni parasta aikaa enkä luopuisi hetkestäkään, en edes niistä vaikeimmistakaan.
Tsemppiä kaikille äideille (ja isille myös)! :)
Minulle jouduttiin tekemään kiireellinen sektio, joten en saanut lasta rinnalleni heti synnytyksen jälkeen. Kun minulle ensi kerran näytettiin leikkaussalissa kokovartalopuudutuksessa vastasyntynyttä poikaani, minulle olisi voitu näyttää kenen tahansa vauvaa. En nähnyt lastani sitten kolmeen päivään, kun hänet jouduttiin siirtämään vajaa tunti synnytyksestä Lastenklinikalle minun jäädessä kotipaikkakuntani synnytysosastolle. Kun pääsin ensi kertaa synnytyksen jälkeen katsomaan poikaani, en vieläkään "tuntenut mitään" tätä pientä avutonta olentoa kohtaan. Tiesin, että tämä lapsi on jotenkin erityinen ja erilainen kuin kenen tahansa lapsi, mutta äidinrakkaudesta ei ollut tietoakaan!
Sairaalassa minua lohdutti eräs tuore äiti sanoen: "Äidinrakkaus tulee vasta sitten, kun on lapsen kanssa, pitää häntä sylissään ja hoivaa häntä". Kuinka ihanan lohduttavaa oli huomata hänen olleen oikeassa! Näiden vajaan 4 kk aikana minä olen huomaamattani kiintynyt poikaani niin, että olen välillä pakahtua siihen tunteeseen! Ja tunne voimistuu päivä päivältä, oikein pelottaa, mihin mittasuhteisiin se vielä tuleekaan kasvamaan...! Mutta niin kuin sairaalassa sanottiin: lastaan ei voi koskaan rakastaa eikä helliä liikaa.
Mietin yhdessä vaiheessa, että jos olisin aikoinaan tiennyt, millaisen huolen ja vastuun vanhemmuus tuo tullessaan, olisin ehkä miettinyt kahdesti ennen lastenhankintaa... Mutta kun aamuisin menen pinnasängyn viereen ja sieltä minua tervehtii sädehtivä hymy, kokisin kaiken vaikka kymmenkertaisena uudelleen!
Vaikka meillä oli rankka alku (poika ensimmäisen elinkuukauden sairaalassa), eikä menetettyä aikaa saa koskaan takaisin, uskon silläkin olleen tarkoituksensa. Tämä lapsi on meille lahja ja hän on jo nyt kasvattanut meitä, tehnyt meistä parempia ihmisiä. Hän on tällä hetkellä maailmani ja tulee sitä aina olemaan. Hänessä riittää ihmettelemistä joka päivälle ja olen niin kiitollinen, että minulle suotiin mahdollisuus kokea se.
Äitiys voi olla pahimmillaan taakka, mutta minulle se on ihana sellainen. Kun työnnän murheet menneestä ja huolen tulevasta syrjään, huomaan tuntevani ja saavani rakkautta, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Ei ole parempaa tunnetta kuin oman lapsen varaukseton hyväksyntä ja rakkaus, jota hän osoittaa vanhempaansa kohtaan. Sitä aidompaa tunnetta ei olekaan.
Vaikka olen välillä niin väsynyt, että voisin myydä sieluni edes tunnista keskeyttämätöntä unta, koen silti eläväni elämäni parasta aikaa enkä luopuisi hetkestäkään, en edes niistä vaikeimmistakaan.
Tsemppiä kaikille äideille (ja isille myös)! :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuvailit jo aika tyhjentävästi nuita tunteita mitä pieni oma lapsi herättää.. itsekin muistan kun sairaalassa synnytyksen jälkeen rinnalle annettiin pieni tyttö.. tummat pikkusilmät vain katsoi minua.. ajattelin että tämmöinen vauva sieltä nyt syntyi sitten :) Ja ne ekat päivät sairaalassa kahden vauvan kanssa, toisiimme tutustuen, oli aika unohtumattomia, siinä rupesi se side syntymään.. muistan kun ihan itku pääsi kun yöllä katselin miten oma ihana vauvani nukkuu siinä vieressä kaukalossa. Kun tultiin sairaalasta kotiin, meistä (minusta ja isistä) tuntui jännältä kun kotona oli nyt meidän "uusi vauva".. :) Ja niin sitä vaan on nyt tultu rakkaammaksi/tutuiksi toisillemme.. ei sitä oikein osaa kuvata. Äitiys on ihanaa, en ole ollenkaan kokenut taakaksi. Joka päivä vieläkin ihmettelee tuota pientä pötköä :) Antaisin mitä vain hänen puolestaan, ja se on ihanaa kun kokee miten on toiselle tärkeä/elintärkeä/äitinä. Itse siis nautin äitiydestä, ja olen myös sitä mieltä että se syntyy ja syvenee mitä enemmän vauvan kanssa on.. ja vauva todella tuntuu "omalta".. kotona se läheinen tunne pääsee syntymään myös isille (kun pääsee viettämään aikaa vauvan kanssa), alussa se on ehkä enemmän äidillä kun äiti on niin vauvan kanssa koko ajan syntymästä lähtien ja tietysti raskauden aikanakin jo.
Itse koen myös olevani siunattu kun olen saanut tulla äidiksi.
Hyvät kuvaukset jo kirjoitittekin..
Minulle se äitiyden onnen tunne tulvahtaa pienten, arkisten hetkien keskellä..
Kun tyttö jumppailee lattialla ja hymyilen hänelle, hän hymyilee kainosti takaisin.. ja kun kehun häntä, kuinka hienosti hän jumppaa, välähtää kasvoille todella leveä hymy.
Kun tulen vaikka ruokakaupasta kotiin, ja tyttö on tyytyväisenä isin sylissä ja tervehdykseksi väläyttää taas superiloisen ilmeen ja hymyn kasvoilleen..
Mies eilen pisti tytön potkarista napin kiinni, kun se oli auennut ja leperteli samalla, että "mitenkäs se nyt noin on auennut, pitää pistää kiinni, no nyt on hyvin.." x)
Välillä on pakko päästä hetkeksi ulos vaikka sinne ruokakauppaan, mutta se se vasta ihanaa onkin kun tulee takaisin sisälle! :D
Uutiset koskettavat.. on ollut paljon surullisia uutisia lehdissä ja ennenkin ne ovat koskettaneet mutta nykyään tulee usein tippa linssiin.. ja silloin sitä rutistaa entistä lujempaa vauvaansa sylissä, miettien ja joskus sanoenkin, että sinun ei tarvitse koskaan pelätä kotona eikä kukaan tee sinulle täällä ikinä pahaa..
Ihanaa se äitiys on! :)
rakastan vauvaani niin paljon, pelkään että hänelle tapahtuu jotakin. En haluaisi että mitään pahaa tapahtuu hänelle, mutta tiedän, että riski on koko ajan olemassa. Nyt voin suojella häntä, mutta entä 10vuoden päästä... Pakko silloin kovettaa itseään, ettei estä lasta elämästä
...minäkin jo nimittäin välillä ajattelen kauhulla, että vielä koittaa aika, kun minun on päästettävä vauvani yksin maailmalle... Miten esim. opetat lapsellesi, että hätätilanteessa tulee turvautua lähimpään aikuiseen, muttei kaikkiin aikuisiinkaan voi välttämättä luottaa...?
Siksi otankin kaiken irti tästä ajasta, kun voin pitää hänet koko ajan "siipieni alla"... :)
"Ja teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat teidän kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.
Antakaa heille rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoitaa heidän ruumistaan, vaan ette heidän sielujaan.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina." - Kahil Gibran -
..tuo runo, minua rupes itkettämään kun luin.. *huoh* tosia sanoja. Tykkään myös itse Kahil Gibranista.
Äidin rakkaus tulee yleensä ajan kanssa. Mutta luulen ettei meillä.
Mies halusi lapsen, minä en niinkään.
Nyt sitten lapsi ja saan yksin kasvattaa.
Miehelle olikin tärkeempää omat menot, niin meille tuli ero.
On aika katkera olo koska minä nyt sen vastuun totaalisesti kannan yksin.
Tietenkin lapsi on tärkeä, mutta helpompaa minulla olisi ilman sitä.Karua tekstiä, mutta nyt minun oma elämä on menentetty 15 vuodeksi.
Katkeruus iskenyt kun ex-mies elää ihan kuin ennenkin,hakee lapsen ku kerkee ja tuo takaisin ku omat menot kutsuvat.
Samaa paska jatkuu kuin seurustellessa.
Minä kotiorjana!!!!
...mutta jos vaan mitenkään voit/viitsit, älä kohdista ex-miestäsi kohtaan tuntemaan vihaasi lapseen. Hän on viaton huolimatta tilanteestasi. Hänellä ei ole muita kuin sinut, sinä olet hänen maailmansa, hänen turvansa. Se on varmasti raskas taakka kantaa, varsinkin, kun päätös lapsen hankinnasta ei ollut sinun.
Miehellä elämä tavallaan jatkuu ennallaan isyydestä huolimatta, mutta äiti on äiti 24 t/vrk jokaisena päivänä viikossa ja elämä (ainakin aluksi) pyörii lähes vallan vauvan ympärillä. Se varmasti katkeroittaa, mutta pyydän jälleen, älä kohdista sitä katkeruutta lapseesi. Huolimatta siitä, ettei hän ollut "toivottu", hän on nyt tässä ja hän tarvitsee sinua enemmän kuin uskotkaan (varsinkin, jos on tuollainen isä).
Toivon, että jaksaisit olla lapsellesi sellainen äiti, jollaisen hän tarvitsee. Toivottavasti sinulla on edes jonkinlainen tukiverkko tai edes yksi ihminen, jonka kanssa voisit jakaa vastuusi.
Voimia sinulle, älä anna periksi!
rakastan! Kokonaisvaltaisempaa rakkautta ei varmaan voi tunteakaan kuin äiti(isä)lapsiaan kohtaan. Välillä sydämeen oikein sattuu kun katsoo omia, rakkaita lapsiaan ja kun niin haluaisi antaa heille parhaan, mahdollisen elämän.
En voi elää lasteni puolesta mutta voin antaa heille eväät millä lähteä; voin rakentaa heille turvallisen, vakaan alustan jolta on hyvä ponnistaa kokeilemaan siipiään sitten jonain päivänä. Mutta vielä he ovat pieniä ja joka päivä heidän kanssaan on lahja. Mikään ei ole minulle tässä elämässä tärkeämpää kuin oma rakas perheeni; mieheni ja kaksi maailman rakkainta lastamme. Vaikka äiti on välillä vähän väsynyt ja lapsille tulee tiuskittua turhistakin jutuista niin silti mitään hetkeä en vaihtaisi tai muuttaisi pois. Joka päivä meillä halataan ja suukotellaan, kerrotaan että rakastetaan. Vaikka olisi kuinka huono päivä takana, ennen unia sovitaan.
Kun sain esikoiseni, ensimmäisen yön nukuin vain pätkittäin. Se yö meni katsellessa poikaani, sitä pientä nyyttiä joka oli niin viaton ja niin rakas. Tulee aina olemaan vaikka vuodet kasvattaa; aina hän on minun oma rakas poika, minä hänen äitinsä. Tämän vuoden alussa sain kokea äidiksi tulemisen riemun uudelleen kun synnytin maailmaan kauniin tyttäremme. Paljon mietin raskausaikanani että kuinka koskaan voin rakastaa ketään niin paljon kuin poikaamme ja häpesinkin ajatuksiani mutta kun tyttö sitten syntyi, ei rakkautta tarvinnut etsiä. Hän oli jo syntyessään niin tuttu, niin rakas. Nyt tiedän että jokaista lastansa rakastaa takuulla yhtä paljon, jokaista vaan omalla tavalla.
Olen niin ylpeä siitä että olen saanut parhaan mahdollisen arvon tässä elämässä, saan olla äiti.
inhottava tilanne sinulla ja näin jälkiviisaana pitää mainita, että ei kannata tehdä lasta, jos ei todella halua sitä. Tämä tarina on hyvä esimerkki siitä, mitä voi tapahtua. Lapsen etu on rakastava aikuinen.
Mikä noilla miehillä muutenkin on, kun tuntuu etteivät osaa kantaa vastuutaan? Monia vastuullisia, hyviä miehiä on olemassa, mutta... ne muutamat mätämunat pilaa koko miessuvun maineen.
Kysymys vielä - jos tiesit jo seurusteluaikana, millainen mies on niin miksi luulit että hän olisi erilainen lapsen kanssa?????
On muuten ihan totta että elämä olisi helpompaa ilman lapsia, mutta paljon ihania kokemuksia jäisi kokematta. Nyt kun lapsi siinä on niin ota ilo irti hänestä! Lapsen nauru on ihanin asia maailmassa, menkää huvipuistoihin ja hiihtoretkille. Pitäkää hauskaa ja unohtakaa se mies!