enkelilapsen

Hae ammattiapua. Sureminen on hyvä asia, surusta elämän keskipisteen tekeminen ei ole. Tuhoat siinä paitsi oman elämäsi, myös läheistesi elämät... etenkin miehesi jolle menetys oli yhtä suuri kuin sinulle. Sinä voit selvitä surustasi ja jatkaa elämääsi, mutta en usko että pystyt siihen yksin. Soita paikalliseen terveyskeskukseesi ja kysy aikaa psykologille. Sano että et pysty päästämään irti surustasi ja siitä on tullut sinulle pakkomielle.

Saman surun läpikäyneenä; toivon voimia sinullekin. Älä anna yhden vastoinkäymisen murtaa koko elämääsi.

***

Tämä on provo. Sairasta tekstiä ja samalla täynnä kliseitä. Ja miksi tämän olisi pitänyt tapahtua jollekin muulle?!

Jos tuo tapahtunut oikeasti sinulle, hae apua. Ei ole normaalia pitää mitään alttareita ja pyhittää elämäänsä kuolemalle. Keskity mieheesi ja mene terapiaan. Kun olet kunnossa, voi harkita uutta raskautta.

ovat minullakin hankala ohittaa.Tietysti se laskettu aika oli vaikein.Ja keskenmenon jälkeiset kuukaudet kun tapasi ohimennen naisia joiden raskaus oli suht samoilla vkoilla kuin omakin olisi parhaassa tapauksessa ollut.
Nyt keväällä tuosta kipeästä päivästä tulee kaksi kuukautta.Vaikeinta oli ehkä päästä sen lasketun ajan yli.Nyt on ihan ok .Joskun kun tapaan pieniä taaperoita tulee mieleen että meilläkin olisi tuollainen suloinen taapertaja.Muistona menetetystä meillä on takan reunuksella pieni posliinienkelityttö.Joku selkeä muisto haluttiin hommata koska myös sisaruksen piti käydä menetys läpi.Minä toivotan sinulle voimia ja olen samaa mieltä siitä että kannattaa hankkia ulkopuolista apua ,jos ei pääse eteenpäin enään elämässä.
Ja kannattaa muistaa että vaikka mies ei käy samalla tavalla asiaa läpi ,se ei tarkoita sitä ettei hän sure!!Ei minunkaan mieheni osannut lohduttaa minua meidän menetyksessä,ja silloin se tuntui musertavalle.Mutta niin se vain menee varmaan aika monilla.