Mikä tekee kirjasta hyvän? Mikä tekee kirjasta älyllisen? Miksi joidenkin kirjailijoiden kirjat eivät koskaan ylitä arvostetun teoksen tai kirjailijan kynnystä, vaikka tekstinsä olisi hyvää ja taidokasta?
Minun mielestäni hyvin monet suomalaiset nykykirjat ovat, hmm.., aiheeltaan ja kirjoitustavoiltaan tylsiä, pitkäveteisiä ja ankeita. Mitä inhorealistisempi aihe, sen enemmän suitsutusta ko. kirja helposti saa. Ns. hyvä kirja ei monen mielestä voi olla kovin mielikuvituksellinen, romanttinen, jännittävä - vai voiko?
Ehkä monet itseään intelligenttinä pitävät pyrkivät hankkimaan ne pitkästyttävimmät kirjat, joiden painos on heikosta myynnistä johtuen hyvin pieni. Tällä pönkitetään sekä "taiteellista" kirjailijaa, sekä näiden korkeakulttuuristen älykköjen (tai niinä itseään pitävien) itsetuntoa.
Tulee mieleen eräs tuttavani, joka ei voi mennä katsomaan elokuvaa, ellei sitä ole erikseen jokin ns. "arvostettu kriitikko" antanut hyvää arvostelua. Myös "viihdenäyttelijän" esiintyminen voi estää elokuvan katsomisen. So. täten liian viihdyttävä.
Heittona voisin sanoa, että suomalaisessa kaunokirjallisuudessa Remes ja Oranen on ns. roskaa, Tervo on kiikunkaakun, Kihlman ja Skiftesvik on ehdotonta tasokirjallisuutta. En ihmettelisi, jos nk. älykkölukijan listalla on vedetty viiva näiden suomalaisten kirjailijoiden kohdalle, mitkä ovat lukemisen arvoisia ja mitkä eivät. Huolimatta aiheesta, huolimatta kirjasta.
Mitä mieltä olet? Miksi korkeakirjallisuudesta pitävä ihminen ei voi lukea (tai ainakaan tunnustaa lukevansa) viihdeaiheista kirjallisuutta, tai ainakaan myöntää pitävänsä siitä? Eikö hauska voi olla hyvää? Entäs voiko pinnallinen olla hyvää?
Myönnän, yritän hieman provosoida. Mutta totta toinen puoli. Ei tämä nyt niin kaukaa haettua ole.
Minun mielestäni hyvin monet suomalaiset nykykirjat ovat, hmm.., aiheeltaan ja kirjoitustavoiltaan tylsiä, pitkäveteisiä ja ankeita. Mitä inhorealistisempi aihe, sen enemmän suitsutusta ko. kirja helposti saa. Ns. hyvä kirja ei monen mielestä voi olla kovin mielikuvituksellinen, romanttinen, jännittävä - vai voiko?
Ehkä monet itseään intelligenttinä pitävät pyrkivät hankkimaan ne pitkästyttävimmät kirjat, joiden painos on heikosta myynnistä johtuen hyvin pieni. Tällä pönkitetään sekä "taiteellista" kirjailijaa, sekä näiden korkeakulttuuristen älykköjen (tai niinä itseään pitävien) itsetuntoa.
Tulee mieleen eräs tuttavani, joka ei voi mennä katsomaan elokuvaa, ellei sitä ole erikseen jokin ns. "arvostettu kriitikko" antanut hyvää arvostelua. Myös "viihdenäyttelijän" esiintyminen voi estää elokuvan katsomisen. So. täten liian viihdyttävä.
Heittona voisin sanoa, että suomalaisessa kaunokirjallisuudessa Remes ja Oranen on ns. roskaa, Tervo on kiikunkaakun, Kihlman ja Skiftesvik on ehdotonta tasokirjallisuutta. En ihmettelisi, jos nk. älykkölukijan listalla on vedetty viiva näiden suomalaisten kirjailijoiden kohdalle, mitkä ovat lukemisen arvoisia ja mitkä eivät. Huolimatta aiheesta, huolimatta kirjasta.
Mitä mieltä olet? Miksi korkeakirjallisuudesta pitävä ihminen ei voi lukea (tai ainakaan tunnustaa lukevansa) viihdeaiheista kirjallisuutta, tai ainakaan myöntää pitävänsä siitä? Eikö hauska voi olla hyvää? Entäs voiko pinnallinen olla hyvää?
Myönnän, yritän hieman provosoida. Mutta totta toinen puoli. Ei tämä nyt niin kaukaa haettua ole.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...Suomen kirjallisuudesta mitään. Mutta lasketko esim. Raymond Chandlerin, Ernest Hemingwayn, Horace McCoyn, Dashiell Hammettin tai Cornell Woolrichin älyköiksi? Omia mielikirjailijoita, eivätkä ainakaan kirjoittaneet kovin korkeaotsaisesti, vaikka äly varmaan siihenkin olisi riittänyt
Kenelle on vaikeata "tunnustaa", kenelle ei. Ei minua ainakaan kiinosta muiden mielipiteet lukemani kirjallisuuden "tasosta". Kirjallisuus kun voi toimia ja toimii niin monilla tasoilla ja soittelee niin monia kieliä... luen kaikkea sekaisin, aivan kaikkea.
Myös inhorealismi voi viihdyttää. Myös viihdekirjallisuus voi olla syvällistä. Kirja on silloin hyvö kun haluat lukea sen loppuun mielummin kuin avata television, luulisin....
Mikä tekee kirjasta hyvän? Mikä tekee kirjasta älyllisen? Miksi joidenkin kirjailijoiden kirjat eivät koskaan ylitä arvostetun teoksen tai kirjailijan kynnystä, vaikka tekstinsä olisi hyvää ja taidokasta?
Viime vuonna ilmestynyt kirjailija Susanna Yliluoman Pinkki hartauskirja on kyllä aika raju, siis laitanko sen luokkaan inhorealistinen. Ja pidin siitä, mielestäni kertoo meidän ajastamme juuri sellaisena kuin se todellisuudessa on, ja nautin kuitenkin sen lukemisesta. Se on siis mielestäni myös hyvin kirjoitettu, koukutettu lukuromaani. Pidän kirjoista, jotka saavat minutkin ajattelemaan niissä esiintuotuja asioita, tai vielä muutaman vuodenkin jälkeen tarttumaan johonkin kirjaan uudestaan, joko selailemaan sitä tai lukemaan sen kokonaan uudelleen. Sellaisia kirjoja on aika paljon, mm. Kalevala, Seitsemän veljestä. Henry Miller, Umberto Eco, Shakespeare, Saarikosken ja Leinon runot, venäläiset klassikot.
Kirjastosta lainaan paljon uusia kirjoja niin koti- kuin ulkolaisia, mutta aika usein käy niin, että en sitten luekaan kirjaa, ainoastaan selailen. J. Donnerin kirjoja olen lukenut, Päätaloa en ole kuin selaillut joskus, I. Remestä olen selaillut... Kun lukee paljon niin aika tarkkaan myös valikoi, koska haluaa lukea tietyn tasoista itselleen hyväksi kokemaansa. Kai sitä aina hamuaa itselleen sitä ”kadonnutta aikaa”, samalla tavallahan sitä soittaa vanhoja levyjäkin aina uudelleen ja uudelleen.
Dekkareita ja scifiä, sarjakuvia sun muuta ”kevyttä” lukemalla rentoudun. Suomalaiset dekkarit eivät oikein pure meikäläiseen, ulkolainen tarjonta on niin valtava ja korkeatasoinen.
Itselleni hyvinkin nautittava ”äly”-kirjailija on esim. Paulo Coelho, joka joillekin saattaa olla pitkästyttävä, ja Henry Miller myös. Viimeksi lukemani Jussi Parviaisen Hybris saattaa joillekin olla liikaa, (ostin kirjan Akateemisen kirja-alesta, maksoi 5 €! No Huh-Huh! ,samoin maksoi F.M. Dostojevskin Kijoituksia kellarista, vai oliko peräti 4 €!)
Toisinaan näiden tosi-tosi-älykköjen jutut menevät minullakin ns. ”yli hilseen”. Usein vasta myöhemmin niiden sanoma saattaakin selkiytyä ja tulla se ”ahaa-elämys”, että just tätähän se hemmo siinä silloin tarkoitti, ja nythän mä sitten tajuankin sen jutun. Niin se menee.
Surkeaa minulle olisi, jos suomalaisia kirjailijoita ja kirjoittajia ja heidän tuotantoaan en voisi lukea.
Ja jos en koskaan olisi käynyt katsomassa ”roskaelokuvaa” tai lukenut ”roskakirjallisuutta”, niin miten voin verrata mihinkään? Kun lukee kaikentasoista kirjoitettua ihan niistä mainoslehtisistä Shakespeareen, niin tietää ainakin missä mennään. Ja eiköhän se ”älyllisyys” ole sitten ihan jokaisen ihmisen omassa päänupissa ja harkinnassa, niin luokitellessaan kirjoja kuin kaikkea muutakin tässä elämässä eteen tulevaa.
Aika vinkeät olivat taannoin telkkarista tulleet Shakespearen Paljon melua tyhjästä ja Kuinka äkäpussi kesytetään. Niitä katsellessani tuli mieleeni, että kuka tekee esim. Seitsemästä veljeksestä nykyversion. Ylen hienoa ja luxusta saattaisi olla sen katseleminen telkkarista... tai sitten ei?!
Jotenkin tuntuu, että sekoitat "älyllisen", "korkeakirjallisuuden" ja "hyvän" kirjallisuuden. Nehän ovat kaikki eri asioita. "Älyllistä" kaiketi olisi filosofinen kirjallisuus, vaikkapa Jean-Paul Sartre. Esimerkiksi klassisessa scifissä on älyllistä krijallisuutta, eli romaanin muodossa pyritään pohtimaan vaikkapa maailmankaikkeuden lainalaisuuksia.
Korkeakirjallisuus olisi vastakohta roskakirjallisuudelle. Luulen, että jokainen vähän enemmän lukenut osaa erottaa nämä toisistaan. Roskakirjallisuutta on lattea, helposti arvattava, mutkia suoraksi vetävä kirjallisuus; toinen nimi voisi olla vanha kunnon "kioskikirjallisuus". Olen tuntenut ihmisen, joka sanoi lukevansa, "ettei tarvitse ajatella" - siis sellainen kirjallisuus.
Todellista korkeakirjallisuutta on hyvä kirjallisuus. Sen kohdalla muistutan, että esimerkiksi Dickens, Dumas, Balzac ja moni muu, joka nykyään luetaan kirjallisuuden klassikoihin, kirjoitti jatkokertomuksia, jotka julkaistiin viikottain tai kuukausittain. Heidän oli siis kirjoitettava vetävästi. Siitä huolimatta heitä luetaan edelleen, koska he latasivat kirjoihinsa niin paljon ihmisen sisintä tai todellisuutta tai mitä sitten latasivatkaan. Shakespeare oli nimenomaan näytelmäkirjailija, jonka tarkoitus oli vetää katsomot täyteen - ja miten sen paremmin tekee kuin heittämällä näyttämölle ihminen kokonaisuudessaan?
Ei tylsyys tee kirjasta älyllistä, päin vastoin äly on terävää ja mielenkiintoista. Todellisten älykköjen keskustelun kuunteleminen on kuin katselisi oikein nopeaa tennisottelua.
"Inhorealismi" on eräs kirjallisen todellisuuden muoto. Toisessa päässä on vaikkapa fantasia. Todellinen lukija (jollainen katson olevani) lukee kaikkea. Kuten Ursula LeGuin kerran mainitsi, kun lukee paljon, lukee myös paljon roskaa, ja vain roskaa ahmimalla oppii riittävästi kirjoista. Vain muovia ei pidä syödä. Muovi on sitä "pinnallista", joka sekin on hiukan eri asia kuin roskakirjallisuus. Muovi on kovaa, kiiltävää, pinnallista ja muodissa. Älä huoli, kyllä sitä oppii karttamaan.
Loppujen lopuksi, mitä väliä onko teos arvosteltu/kategorisoitu älylliseksi tai vähemmän älylliseksi kirjallisuudeksi?
Lukijan tulee omata itsetuntoa lukea vähemmänkin "älykästä" kirjallisuutta jos siitä pitää ja se viihdyttää.
Hulluutta on lukea vaikkapa Dostojevskia pelkästään sen takia että se on arvostettua kirjallisuutta.
Hemmetti, lue vaikka kioskikirjallisuutta jos saat niistä jotain irti!
Kaikkein säälittävintä on mielestäni se, että moni ei kuitenkaan tajua mitään lukemastaan "älyllisestä" kirjallisuudesta, mutta sitä on kuitenkin mukava siteerata vaikkapa ystäville viinilasillisen äärellä. Se ei tee oikeutta kirjailijalle.
Lukekaa hyvät ihmiset mitä luette, kunhan luette!
"Älyllinen" ja "haastava" "korkeakirjallisuus" on parhaimmillaan nimenomaan viihdyttävää. Vastaavasti "hauska" ja "helppolukuinen" "viihdekirjallisuus" on huonoimmillaan varsin epäviihdyttävää.
Hyvä kirjallisuus ei tunne rajoja. Ja mikä tärkeintä, hyvä kirjallisuus viihdyttää aina.