Ekan kerran tänne kirjoitan.
Meillä on nyt tultu siihen pisteeseen, että ero on väistämättä edessä. En sitten koskaan sopeutunutkaan tähän "uusperhe"-kuvioon... Olen niin pettynyt itseeni. Luulin, että ajan kanssa asiat helpottais, mutta menikin päinvastoin. Mitä enemmän kiinnyin mieheeni ja rakastin tätä, sitä enemmän hänen mennyt elämänsä satutti minua. Tunnen olevani ikuinen kakkonen, kun tulin nyt vasta hänen elämäänsä. Ykkösen kanssa hän on toteuttanut elämänsä isoimmat asiat, naimisiin menot ja lapset.
Olen nyt niin hajalla tästä(erosta),etten osaa järkevästi edes kirjoittaa, mutta luulisin ettten ole ainut tässä maailmassa, jolle kävi näin.
Niin, ja meidän kuvio on siis se, että ollaan oltu kimpassa noin kaks vuotta. Asutaan yhdessä ja lapset meillä joka tonen vkl. Miehellä siis ed. avioliitosta kaks aika pientä lasta, monta vuotta saman naisen kanssa elämää takana. Minä tulin suhteeseen lapsettomana, monta vuotta villiä sinkkuelämää ( lyhyitä suhteita) viettäneenä. Tämä mies on parasta, mitä mulle on tapahtunu ja hän todella "rauhoitti" minut. Hän on kiltein ja hyväsydämisin ihminen, kenet olen ikinä tuntenut. Silti...asiat ei aina mene käsikirjoituksen mukaan.
Meillä on nyt tultu siihen pisteeseen, että ero on väistämättä edessä. En sitten koskaan sopeutunutkaan tähän "uusperhe"-kuvioon... Olen niin pettynyt itseeni. Luulin, että ajan kanssa asiat helpottais, mutta menikin päinvastoin. Mitä enemmän kiinnyin mieheeni ja rakastin tätä, sitä enemmän hänen mennyt elämänsä satutti minua. Tunnen olevani ikuinen kakkonen, kun tulin nyt vasta hänen elämäänsä. Ykkösen kanssa hän on toteuttanut elämänsä isoimmat asiat, naimisiin menot ja lapset.
Olen nyt niin hajalla tästä(erosta),etten osaa järkevästi edes kirjoittaa, mutta luulisin ettten ole ainut tässä maailmassa, jolle kävi näin.
Niin, ja meidän kuvio on siis se, että ollaan oltu kimpassa noin kaks vuotta. Asutaan yhdessä ja lapset meillä joka tonen vkl. Miehellä siis ed. avioliitosta kaks aika pientä lasta, monta vuotta saman naisen kanssa elämää takana. Minä tulin suhteeseen lapsettomana, monta vuotta villiä sinkkuelämää ( lyhyitä suhteita) viettäneenä. Tämä mies on parasta, mitä mulle on tapahtunu ja hän todella "rauhoitti" minut. Hän on kiltein ja hyväsydämisin ihminen, kenet olen ikinä tuntenut. Silti...asiat ei aina mene käsikirjoituksen mukaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tutustuimme noin vuosi hänen avioeronsa jälkeen. Kyse ei ole mistään "vein toisen miehen"- meiningistä. Selvennystä vaan..
tuntua siltä että on ikuinen 2 myöskin täällä toisinaan samoja fiiliksiä:/
MUTTA!! jos totta puhutaan niin jopa vuosi hyvää seurustelua (ihanan ihmisen kanssa). kun monta tylsässä avioliitossa voi olla jonkun mielestä parempi. (vaikka toki jos ero on ollut riitaisa hyvät asiat jää edellisestä liitosta mielen pimentoon vaikka olisi ihan mukavaa ollut).
minun miehenikin oli avioliitossa pitkään ja tapasimme eron jälkeen. kerran hän tokaisi minulle: en ole ikinä ollut muiden kanssa näin onnellinen olet tarjonnut elämäni parhaat ja pahimmat päiväni.
ja hänelläkin oli ed liitosta kyllä lapsia jne.. mutta vielläkin toistelee toisinaan -miksi en sinua aijemmin tavannut..
että näin älä mieti menneitä mitä miehelläsi on ollut koska jokaisella on oma historiansa:) jopa sinulla ajattele jos miehesi miettisi sinun villejä vuosiasi??
ulkopuolisuuden tunne hävinnyt jos olisitte tehneet yhteisen lapsen ja muutenkin kun aikaa kuluu .Pian olisitte olleet yhdessä jo kauemmin kun exän kanssa oli ...
Ihan normaaleja tunteita sulla mutta uskon että olisit päässyt niiden yli kun aikaa olisi kulunut .
tuollaisista syistä tehdä??
Toivon ainakin niin.
Sinällään ymmärrän alkuperäistä, itselläni on aivan samanlaiset tunteet, vaikka minä olenkin ensimmäinen, jonka kanssa on mennyt naimisiin, mutta lapsi on kuitenkin edellisestä suhteesta, ja ainahan lapsi tulee ensimmäisenä ja jossain kaukana minä ja meidän yhteinen elämä. Kyllä siinä tuntee väkisinkin itsensä ulkopuoliseksi.
Mutta eipä ole tuon vuoksi tullut mieleen alkaa yhteisiä lapsia tekemään... minä en edes pidä lapsista.
tilanteeseen ratkaisuksi omaa lasta vääntämään, mutta jos olisi rauhassa katellut ja antanut ajan kulua ...olisivat varmasti jossain vaiheessa tehneet yhteisen lapsenkin ,niin silloinhan ei enää varmaankaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi .
ongelma, mulle ei oikein auennut, sorry. Taidat nyt vaan taistella itsesi kanssa, siinä asiassa ei ehkä miehelläsi ole mitään tekemistä. Eikö tärkeintä ole nyt se, miten teillä kahdella nyt keskenänne menee?Vai elääkö mies edelleen entisen perheensä kanssa ja sinä koet itsesi ulkopuoliseksi?
Ei elämä mene minkään etukäteen kirjoitetun "käsikirjoituksen" mukaan. Asialla on aina vähintään kaksi puolta ja muutama lapsi lisää, kuten sinulle on käynyt.
Tuntu ja todellisuus ovat kaksi eri asiaa ja pahimmillaan ne kietoutuvat keskenänsä niin, ettei välttämättä tiedä mikä on totta tai mikä on tarua; sellainen on ihmismieli.
Se, että aikaisemmin olet ollut "villi ja vapaa" onkin muuttunut niin, että joudut jakamaan rakastamasi miehen huomion, hänen lastensa kanssa. Älä kilpaile, sillä kumminkin jäät toiseksi, vaan yritä löytää se "kultainen keskitie" Ole lapsille, se hyvä "mimmi" jonka kanssa voi jopa jakaa sellaisia salaisuuksia, mitä isälle tai äidille ei voi kertoa, eikä se tarkoita nöyristelyä ja kyykkyyn menoa.
Kerta noinkin pitkän aikaa olette olleet yhdessä, ei liene kyse enään mistään hetken huumasta tai salamarakkaudesta; On suhteessanne alkanut se "arkinen" aherrus ja puurtaminen, toki aina välillä "aurinkokin" pilkahtelee.
vähän vaikuttaa että itsekkyytesi on ehkä se varsinainen ongelma..
Suhde on ihana ja mies on ihana, mutta olet mustasukkainen asioille jotka tapahtui ennen sinua? Kasva aikuiseksi!
Ei siis pahalla, mutta jos ei pysty elämään tässä ja nyt oma aelämäänsä vaan sitä pitää elää toisten kautta ja muihin peilaten niin ehkä aika parisuhteelle ei ole oikea tai lopulta se mieskin on ihan väärä. Ihminen pystyy ja sopeutuu aika moneen asiaan kun vain tahtoo tarpeeksi. Kun selvää ongelma aja ristiriitaa ei ole niin kyllä sen hakemalla löytää?
Itsetunto kuntoon ja ehkä joskus on aika teidänkin perheelle jos sellaisen molemmat vielä tahdotte.
Oon jo aikaisemminkin tänne asiasta kirjoittanut.
Mulla on ollu ihan samoja fiiliksiä. Oon lapseton nainen, joka kerrankin löysin mielestäni hyvän miehen. Miehellä on yksi lapsi, ja oli eronnut kihlatustaan jo monta vuotta aiemmin.
Tiedän, että on tyhmää olla mustasukkainen. Koen kuitenkin välillä itseni toisarvoiseksi siitä syystä, että minun kanssani hän ei ole halunnut esim. kihloihin/naimisiin saati lapsia.
Nykyään tulee jo riita, jos yritän edes puheeksi ottaa.
Itsetunnon päälle on välillä ottanut kovastikin. Mies ajattelee asian ilmeisesti niin, että liiton vahvistaminen sormuksilla on tarpeetonta. Aiempi kihlaus oli hänen mielestä myöskin turha ja tapahtui ainoastaan lapsellisesti sen vuoksi, että oli vahingossa pannut tyttöystävänsä paksuksi.
No, mieheni nyt ei ole muutenkaan mitenkään romanttisimmasta päästä eikä ymmärrä, että minulle sitoutuminen voisi olla paljon tärkeämpi juttu.
Lapsiakaan hän ei ole minun kanssani halunnut, vaikka minä toivoisin niitä kovasti. "ei ainakaan nyt" -hän sanoo. Eikä hän olisi halunnut sitä ensimmäistäkään lasta, vaan painosti loppuun saakka aborttiin. Kuitenkin sen jälkeen kun lapsi syntyi, on se ollut hänelle kaikki kaikessa.
Katsotaan nyt mitä tästäkään tulee. Ilman sormusta voin kyllä elää, mutta ilman omia lapsia... en pysty edes harkitsemaan.
Ensinnäkin, lapset eivät ole teillä jatkuvasti.
Teillä on siis yhteistä "laatuaikaa" toisillenne vaikka kuin paljon..
Ymmärrän täysin, että miehesi menneisyys voi vaikuttaa sinuun.. Mutta kuitenkin olet se nykyinen rakkaus hänen elämässään. Eli ykkönen Naisena. :) muista se.
Koetas aatella, kun lapset ovat teillä.. niin voit silloin itse vaikka nähellä omia ystäviäsi ja antaa miehen viettää aikaansa lastensa kanssa. Väkisin ei pidä ruveta äitipuoleksi.. Ole vain se toinen aikuinen talossa.
Sinuna olisin onnellinen, että et joudu olemaan jatkuvasti 24/7 toisten lasten kanssa.
Ja voit silti säilyttää oman itsenäisyytesi.. kunnes jonain päivänä teille tulee yhteinen vaavi..? ;) Jos vain jaksaisit yrittää. Hyvää miestä ei kannata menettää.
Se, että mies huolehtii lapsistaan on hyvä merkki myös teidän tulevaisuudelle. Jos sitä mitenkää voi enää kuvitella? Samoin hän huolta pitäisi teidän omasta lapsesta ja joku pvä olisitkin se uusi aviovaimo. ;)
Ei ihmisiä voi menneistä syyttää.. monet tekee virheitä, yrittää korjata.. JA ovat viisampia tulevaisuudessa.
Tsemppiä Sulle!!
Ymmärrän hirveän hyvin sen ulkopuolisuuden tunteen ja mustasukkaisuuden.
Senkin ymmärrän, että jos tulee se yhteinen lapsi, tai että jotkut kirjoittaa että pitäis olla se yhteinen lapsi. En monesti tiedä itsekään mitä ajatella. Vaikeaa se on silloinkin kun ja jos tulee pakkomielle, että pitää tehdä lapsi. Tiettävästi yksikään lapsi ei ole parantanut parisuhdetta, kriisiyttänyt kyllä... On pareja, jotka haluaa yhteistä lasta ja jotka ei saa ja jotka pysyy yhä yhdessä, aina, musta se on hienoa. Sitten on pareja jotka eroaa jos yhteistä lasta ei kuulu, ja tekee sitten lapsia uusissa perheissä tahoillaan. Onko se hienoa?
Ymmärrän kyllä tuntemuksiasi. Olen itse elänyt melki samanlaisessa kuviossa nyt jo monta vuotta.
Vieläkin joskus vituttaa samat asiat, mutta jos ei pääse irti menneisyydestä ei kyllä voi elää eteenpäin, puolison mennyt elämä täyty jättää taakse ja suunnata eteenpäin!
Silti, kofliktitilanteissa saan joskus raivareita vain siitä, mikä on ollutta ja mennyttä, sellainen ihminen kait on.
Tsemppiä sulle.
"jonakin päivänä sä huomaat, että selvisit"
Kiitos kommenteista:) On todella tärkeää ja lohduttavaa kuulla, että muillakin on samantyyppisiä ongelmia.
En tajunnu selvittää tossa ekassa viestissäni ihan kaikkea.. Eli tilanne on siinäkin mielessä meillä vaikea, että miehen lapsikiintiö on tullu jo täyteen. Ei ole ehdotonta eitä sanonu, mutta selittelee erilaisia syitä, miksi ei enää isäksi ryhtyisi. Ja voitte vaan arvata, miltä se musta tuntuu? Olen kumminkin jo kolmekymppinen, niin en voi vuositolkulla odotella ja toivoa, että jospa se siitä innostuis ja haluis joku päivä tosissaan minunkin kanssa yhteisen lapsen. En itsekään ois nyt siihen vielä ihan valmis, koska haluisin nauttia vielä kahdenkeskisestä ajasta, ollaan oltu vasta pari vuotta yhdessä. Mutta se, että oisin halunnu jotain selvyyttä tulevaisuutemme suhteen...mihin kuuluis mun mielestä myös yhteinen "rakkauden kohde".
Tiedostan sen, että kyllä nää ongelmat johtuu pitkälti meikäläisen huonosta itsetunnosta. Mutta ei sitä omanarvontuntoa ainakaan nosta noi tietyt asiat. Oon huomannu, et näitä fiiliksiä ei pysty KUKAAN muu tajuamaan, kuin sellanen joka on lapsettomana samanlaisessa kuviossa.
Tää ero ois kohtuuton, koska rakastamme toisiamme ja yhteinen arki (ja juhlakin;) on erittäin toimivaa ja ihanaa. Mutta se eksä on mulle kuin punainen vaate... Se on saanu mieheltä aikanaan kaiken. Ja nyt ollaan tässä tilanteessa. Selvennyksenä vielä, että mun ja eksän välit on käytännössä ihan ok. Jurppii vaan se, että ne on loppuelämän yhteyksissä mieheni kanssa. Grrrr....;)
Puhut asiaa...ja aivan kuin minun suullani.
Hei! Minusta sulta ei voi vaatia lapsettomuutta (vai onko sulle jo lapsi). Keskustele tuosta asiasta VAKAVASTI miehesi kanssa. Se on naiselle helvetin tärkeä asia! Miehesi on itsekäs, jos ei suo sulle äitiyden onnea!