Tyttäreni,käytettäköön hänestä nyt nimeä Kaisa,on sairastanut syömishäiriötä nyt yli vuoden.
Kaikki alkoi siitä,että hän oli pahasti koulukiusattu yläasteella ja päivittäin hän sai kuulla olevansa läski ja huudeltiin,etteikö vaatteet oikein mahdu päälle jne...
Huomaamattani hän alkoi kävellä koulumatkoja yli kuusi km päivittäin ja rasva jäi leivän päältä pois,sekä kaikki karkki,hampurilaiset ja vastaavat jäivät pois.Sikäli en pitänyt niitä pahana,koska Kaisa oli hivenen "pyöreä"
Nyt jälkikäteen ihmettelen miten huomaamattomasti kaikki tapahtuikaan,en yksinkertaisesti huomannut mitään hälyttävää,ennen kuin ystäväni alkoivat huomauttelemaan hänen laihtumisestaan.Vasta kun koulusta soitettiin,ettei Kaisa syö koulussa mitään ja terv.sisar oli ottanut hänen painonsa ja paino oli laskenut 3.ssa kuukaudessa lähes 30kg,niin silloin iski valtava hätä.
Siitä alkoi meidän lääkäri ja sairaala-kierre joka jatkuu edelleen.
Kaisa on nyt pakko-hoidossa psykiatrisella osastolla ja tilanne ei juuri vuodessa ole edennyt mihinkään.Tyttäreni ei vieläkään täysin ymmärrä miten vakavasti on sairas.Hän tekee kaikki tyypilliset konstit,että paino näyttäisi enemmän mitä se on,kuten nestetankkaukset ja pyytää muita osastokavereita tuomaan itselleen salmiakkia,että nestettä kerääntyisi.
Hänen mielestään kaikki osaston hoitajat ja lääkäri ovat epäpäteviä ja haluavat vaan hänelle kaikkea pahaa ja antavat ainoastaan hänelle koko ajan kieltoja.
Hän ei ole päässyt n.8kk ulkoilemaan,eikä saa kulkea t-paita päällä(koska se kuluttaa liikaa energiaa)Hän ei saa myös osallistua erilaisiin ryhmiin koska paino ei ole noussut toivotulla tavalla.
Meidän koko muu perhe on ihan loppu.Sisarukset kaipaavat ja kärsivät ja itse olen välillä ihan voimaton kun tietysti tyttäreni kaipaa kotiin ja syyllistää minua,että en vaan halua häntä kotiin jne...
Onko kenelläkään antaa neuvoja,mistä itse saisin asiaan liittyvää tukea.Nimittäin koen tämän niin raskaana,kun tyttäreni oli jo elämän ja kuoleman rajamailla ja lääkärit sanoivat,että häntä käytännöllisesti pidetään hengissä nenä-maha letkun kanssa.
Kaikki alkoi siitä,että hän oli pahasti koulukiusattu yläasteella ja päivittäin hän sai kuulla olevansa läski ja huudeltiin,etteikö vaatteet oikein mahdu päälle jne...
Huomaamattani hän alkoi kävellä koulumatkoja yli kuusi km päivittäin ja rasva jäi leivän päältä pois,sekä kaikki karkki,hampurilaiset ja vastaavat jäivät pois.Sikäli en pitänyt niitä pahana,koska Kaisa oli hivenen "pyöreä"
Nyt jälkikäteen ihmettelen miten huomaamattomasti kaikki tapahtuikaan,en yksinkertaisesti huomannut mitään hälyttävää,ennen kuin ystäväni alkoivat huomauttelemaan hänen laihtumisestaan.Vasta kun koulusta soitettiin,ettei Kaisa syö koulussa mitään ja terv.sisar oli ottanut hänen painonsa ja paino oli laskenut 3.ssa kuukaudessa lähes 30kg,niin silloin iski valtava hätä.
Siitä alkoi meidän lääkäri ja sairaala-kierre joka jatkuu edelleen.
Kaisa on nyt pakko-hoidossa psykiatrisella osastolla ja tilanne ei juuri vuodessa ole edennyt mihinkään.Tyttäreni ei vieläkään täysin ymmärrä miten vakavasti on sairas.Hän tekee kaikki tyypilliset konstit,että paino näyttäisi enemmän mitä se on,kuten nestetankkaukset ja pyytää muita osastokavereita tuomaan itselleen salmiakkia,että nestettä kerääntyisi.
Hänen mielestään kaikki osaston hoitajat ja lääkäri ovat epäpäteviä ja haluavat vaan hänelle kaikkea pahaa ja antavat ainoastaan hänelle koko ajan kieltoja.
Hän ei ole päässyt n.8kk ulkoilemaan,eikä saa kulkea t-paita päällä(koska se kuluttaa liikaa energiaa)Hän ei saa myös osallistua erilaisiin ryhmiin koska paino ei ole noussut toivotulla tavalla.
Meidän koko muu perhe on ihan loppu.Sisarukset kaipaavat ja kärsivät ja itse olen välillä ihan voimaton kun tietysti tyttäreni kaipaa kotiin ja syyllistää minua,että en vaan halua häntä kotiin jne...
Onko kenelläkään antaa neuvoja,mistä itse saisin asiaan liittyvää tukea.Nimittäin koen tämän niin raskaana,kun tyttäreni oli jo elämän ja kuoleman rajamailla ja lääkärit sanoivat,että häntä käytännöllisesti pidetään hengissä nenä-maha letkun kanssa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoitit aivan minun "suullani",
yhtä puun takaa meidätkin anoreksia
yllätti.
Kamppailu alkoi marraskuussa 2005,
tuloksia parempaan alkanut ilmetä
vasta loppuvuonna -06, kun tyttö itse
tajusi, ja myönsi, sairastavansa anoreksiaa päästyään hyvään hoitoon anoreksiaosastolle.
Kaukana vielä ollaan terveestä, mutta
oikealla tiellä, onneksi!
Todella surullista, ettei psykiatrinen
hoito ole auttanut Kaisaa! Millaista
apua hän saa? Totuushan on, niin
julmalta kuin se kuulostaakin, ettemme
me äidit pysty tekemään YHTÄÄN MITÄÄN
vaikka kuinka yrittäisimme! Parantuminen
lähtee vasta silloin, kun tyttö itse
tajuaa tilansa. Siinä ei huutaminen,
huolehtiminen, rakastaminen tai mikään
muukaan auta, sen olet varmasti todennut!
Olen aikani surtuani päättänyt, etten jää
tuleen makaamaan: en voi elää elämää
tytön puolesta! Toki koko perhe kärsii,
mutta on vain pakko jaksaa ja yrittää
löytää hyviä asioita elämästä. Välillä se
toki on vaikeaa, niin vaikeaa, ettei ole
tosikaan!
Se, että tyttäresi syyllistää sinua,
kuuluu taudin luonteeseen. Tiedät itsekin,
ettet ole syyllinen siihen, että hän
on sairastunut ja hoidossa: päinvastoin olet saanut aikaan sen, että hän on hoidossa ja
elossa! Jonain päivänä tyttäresi vielä
kiittää sinua elämästään!
Vertaistukiryhmiä on olemassa, joissa on
saman sairauden kanssa kamppailevien omaisia ja heidän kanssaan voi vaihtaa kuulumisia: itse en ole niissä käynyt, kun tuntuu, että pitää olla valmis tukemaan muita, jos niihin menee, enkä vielä ole siihen valmis.
Kyseenalaista hoitoa, jos tuntuu, ettei
siitä ole apua pitkän jaksonkaan jälkeen.
Voimahalaus sinulle ja tyttärellesi!
Kiitos sinulle vastauksestasi "äiti kertaa kolme".Kaikki kannustus ja rohkaiseminen ovat aina mielettömän helpottavia ja lohduttavia ja niistä saa voimia taas jatkaa.
Kuulin kerran eräältä aikuiselta anorektikolta,että kun hän nuorena sairastui,niin hänen äitinsä kertakaikkiaan väsyttyään lopetti hänen luonaan käymisen tai siis piti jonkin aikaa taukoa ja huolehti itsestään,niin tämä anorektikko oli uhkaillut osastolta käsin,että tekee itselleen jotain jollei hänen äitinsä tule jne...
Oma tyttäreni osaa myös erittäin hyvin manipuloinnin taidon.Hän puhuu jopa osaston hoitajat välillä pyörryksiin ja kaikki hänen sanomisensa joudutaan aina tarkastamaan kun esim.lääkärillä oltuaan hän voi omalle hoitajalleen puhua ihan hölynpölyä ja uskoo raukka-pieni niihin itsekkin.
Hän on rakentanut itselleen jonkinlaisen "haavemaailman"jossa elelee.
Hän rakastaa yli kaiken vaatteita ja ihailee viktor bekham tyyppisiä luurankoja.Pyysipä jopa erästä kaveriaan tuomaan etelästä kaikkea sen tuotteita,hajuvesiä ym....
Viime aikoina syömishäiriön lisäksi,tyttäreni on alkanut näpistelemään kaikkea.Osastolla hän oli mennyt toisen tytön huoneeseen ja vohkinut sieltä tämän tytön vaatteita..
Hoitajat tietysti ratsasivat kaikki paikat ja vaatteet löytyivät tyttäreni tavaroista.
Lisäksi hän laittaa omituisesti sairaalan yö-asuja aina likavaatteisiinsa,vaikka olen huomauttanut tästä hänelle useita kertoja.Hän penkoo laukkuani kun menen häntä katsomaan ja käyn vaikka vessassa.Nyt olenkin oppinut,etten jätä laukkuani enään vartioimatta.
Hän oli jopa ottanut erään ystävänsä takin taskusta rahaa,tämän vieraillessa osastolla ja kun hän jää näistä asioista kiinni,niin hän osaa olla hyvin vakuuttava selityksissään vaikkei tapauksessa olisi mitään epäselvää.
Lääkärit,hoitajat ja kaikki ketkä hänen kanssaan työskentelevät,sanovat,että hän on hyvin vaativa ja vaikea potilas,ja hoitohenk.kunta ovatkin laittaneet hänelle hyvin tarkat ja tiukat rajat ja he ovat myös raamittaneet vierailut siten,että voin käydä häntä kahdesti katsomassa,ettei hän kuluta minua ihan loppuun.
Hänellä tuntuu olevan aika moninaisia ongelmia,mitkä ovat nyt hoitojakson aikana ilmenneet.
Toki olen ollut aika puhki hänen kanssaan ennen tätä sairauttakin hänen erinäköisine vaatimuksineen,mutta en kyllä ymmärtänyt että tilanne olisi näin vakava...
Kova ikävä häntä tietenkin on päivittäin,mutta tämä on ainoa oikea tie saada hänet kuntoon.
Tai ainakin toivon niin ja toivon myös voimia itselleni,että pystyn tekemään yhteistyötä hoitajien kanssa kaikkine rajoituksineen,kieltoineen,raamituksineen ja sääntöineen.Voi kuulostaa jonkun mielestä ihan itsestään selvältä,mutta välillä vaan ajattelen,että nyt otan tyttäreni kotiin,että kyllä me vaikeudet voitamme.
Ehkä siksi juuri hänet laitettiin tahdonvastaiseen hoitoonkin kun puhuin näitä ajatuksiani ääneen.Mikä tietysti oli varmasti ihan hyvä ratkaisu.Näin ollen tyttäreni ei voi syyttää minua,etten ota häntä kotiin.
Oma parantumiseni lähti, kun tajusin miten huonossa jamassa todella olin ja HALUSIN takaisin kouluun! Eivätkö lapsenne käy edes koulua? Luulisi, että he haluaisivat ikäistensä "normaalien" seuraan? Kai heillä on jotain haaveita? Hyvä työ?
Itse olen ainakin sen verran kunnianhimoinen, että haluan ehdottomasti opiskella kunnolla.
myös näillä tytöillä on halu tulla joksikin mutta kun sairaus on mielessä, ehkä syvemmällä kuin sinulla oli, se ei vielä auta...torvi!
Hei!
Toivotan sinulle "Kaisan" äiti & perhe voimia. Kokemuksesta tiedän, että kyseinen sairaus vie koko perheestä elämisen ilon ja etenkin äidin tuhon partaalle. Tyttäremme sairastui 15-vuotiaana pikkuhiljaa. Urheilijana hänen ruokavalionsa vain muuttui "terveellisemmäksi" ja "terveellisemmäksi". Kuukautiset eivät koskaan alkaneet ja orastava murrosikä kuihtui ennen kuin alkoikaan. Tuskaisinta oli saada terveydenhuoltofoorumi pyrähtämään käyntiin ajoissa, kun viestitin lääkäreille, että olen todella huolissani tyttäreni syömisestä (vain liikuntaa ja lusikallinen jotain..)saimme ajan lääkäreille (sisätauti, nuorisopsykiatri jne) kolmen kuukauden päähän. Sanoessani, että tällä menolla tytärtämme ei ole kolmen kuukauden päästä, pääsimme vastaanotolle hieman nopeammin. Silloin olikin jo pian olikin tehohoidon aika.
Jotenkin pidän ensiarvoisen tärkeänä muiden, kuin kotiväen puuttumista asiaan- eli terveydenhuoltohenkilöstön - ja heti, kun oireet tuntuvat riittävän selkeiltä. Itse on niin samassa puurossa, ettei (ainakaan minusta )olisi ollut auttajaksi. Nyt tehohoidosta ja psyiatrisesta hoidosta (2 kk) on aikaa vuosi, ja tällä hetkellä tyttäreni, 18-vuotiaana, on ns. terve ja ensimmäiset kuukautiset ja kapakkareissut on eletty. En olisi koskaan uskonut, kuinka iloinen olen jopa kapakkareissuista (joita olin etukäteen 10 v. sitten pelännyt..). Iloinen kikatus kuluu puhelimeen lörpöttelystä tyttären huoneesta ja ystävätkin ovat palanneet. Kolme viikkoa sitten kirjoitin päiväkirjaani: " Ilo on palannut tähän taloon" ja viikkoa myöhemmin "vai onko". Näen kyllä
parantumisen ihmeen, mutta joka päivä olen varpaillani ja mietin uskallanko sanoa ääneen, että tyttäreni on terve. Mielestäni yksi tärkeimmistä seikoista tyttäreni paranemiseen oli oikeanlaisen psykoterapeutin löytyminen (KELAn kustantama). En tiedä terapeuttien paremmuudesta, mutta meidän tytärtämme auttoi ns. kognitiivinen psykoterapia ja terapeutti, joka oli erikoistunut erityisesti käyttäytymishäiriöihin.Etenkin , kun tyttärellämme anoreksiaan liittyi erittäin paha pakko-oireilu.
Tyttäresi on ollut melko pitkään psykiatrisessa hoidossa - on vaikea ottaa kantaa tai tietää mikä on oikein, mutta meille se kaksi kuukautta oli ajanjakso, josta emme voi puhua vieläkään. Kaikki oli etenkin tyttärelleni niin järkyttävää ja minä en tiedä koska voin ajatellakaan aikaa, etten ala itkeä. Silti uskon, että hän tarvitsi sen kokemuksen parantuakseen, mutta emme olisi jaksaneet pidempään.
Tiedän tuskanne ja toivon voimia siihen. Tällä kertomuksella halusin välittää, että on toivoa!! Vaikka pelko ei ole päästänyt otteestaan, niin olen armahtanut itseäni. Kunpa voisimme olla rankaisematta myös itseämme. Tyttäreni sanoi minulle viime viikolla hyvin kuin ohi mennen ja kuitenkin vakvasti " Äiti, sinä et minua sairastuttanut, etkä parantanut." Haluan uskoa siihen, etten ainakaan olisi sairastuttanut. Parantanut olisi kyllä, mutta siihen en todellakaan pystynyt.
Voimia teille!
ps. Löydät Googlesta "Syömishäiröisten tuki"hakusanalla oman alueesi vertaistukiryhmän syömishäiriöisten omaisille. Kannattaa mennä!
"Kaisa" käy koulua sairaalassa vointinsa mukaan.
On ajanjaksoja kun hän ei ole riittävän vahva käymään koulussa.Aivotoiminta ei pelaa,kuten opettaja asian mainitsi.
Vointinsa mukaan,kuten sanoin.Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ole suurin murheistamme.
"Kaisa ei tule koskaan enään palaamaan vanhaan kouluunsa,eikä hän sinne edes kaipaa,siellä ei ole kavereita,vaan ne koulu-kiusaajat...Eivätpä ole pahemmin vuoden aikana käyneet tytärtäni tervehtimässä tai edes kyselemässä kuulumisia.
No,se niistä.Pieni katkeruus vaan joskus nostaa päätään...
katkeroidu!
Koulukiusaaminen on todella
viheliäistä ja anteeksianta-
matonta, se särkee niin usean
nuoren! Silti ei kannata antaa
ajatusten katkeroittaa mieltä,
se vain pahentaa oloa! Uskotaan,
että paha saa palkkansa ja viimeistään
aikuisena kiusaajat katuvat tekojaan
ja viettävät unettomia öitä kiusaamistaan
katuen! Joukossa tyhmyys tiivistyy
ja siksi ei tarvita kuin yksi nuori
joka kiusaa niin muut heikot liittyvät
kuoroon: ja luulen, että heillä kaikilla
on sisimmässään paha olla...
Olen pahoillani tyttäresi puolesta!
Anoreksia on inhottava sairaus
siksikin, että se muuttaa persoonaa niin
tuntuvasti! Rehellisestä voi tulla
epärehellinen, iloisesta todella
sulkeutunut jne. Tietty muutkin mielen-
terveyssairaudet sen tekevät, mutta
anoreksiassa aliravitsemus mielestäni
lisää muutosten "voimaa". Tämä on vain
minun, maallikon mielipide ja havainto
eikä koske kaikkia sairastuneita.
On surullista, että et voi luottaa
tyttäreesi ja että hän pystyy
manipuloimaan myös hoitohenkilökuntaa
jutuillaan: luulisi heidän olevan niin
kaiken nähneitä, ettei niin kävisi!
Jos tyttäresi on ollut samassa hoidossa
pitkään ilman, että siitä on ollut
apua, olisiko mitään muuta mahdollista
hoitopaikkaa, jota kokeilla?
Toivon todella, että tyttäresi tila
lähtisi parempaan päin tavalla
tai toisella! Mutta kaikesta huolimatta
muista elää myös omaa elämääsi
ja pitää itsestäsi huolta! Ihania
asioita tapahtuu päivittäin, ihan
pieniä: ystävät halaavat toisiaan,
pienokainen ilahtuu näkemästään
asiasta tms. Iloitaan pienistä asiosta
suurta "ihmettä", tyttöjen parantumista,
odotellessa!!
En osaa oikeastaan muuta sanoa kuin voimia sinulle! Tässä muutama yhteistyötaho, josta voit saada tukea/ apua:
Syömishäiriöperheiden tuki Ry
yhteyshenkilö Kristiina Pajuniemi,
p. 02 - 251 9207, www.syomishairioperheidentuki.fi ja
Syömishäiriökeskuksen Palveleva puhelin
p. 09- 566 2198 (www.syomishairiokeskus.net).
Ei kannata jäädä asian kanssa yksin, koska silloin myös sinun voimasi ovat loppu etkä voi tukea tyttöäsi yhtään.
Minäkin olen sairastanut Anoreksiaa ja olen vasta 14. Meidän perheemme on myös kärsinyt kaikenlaista ja kärsii edelleen. Minun ongelmani oli myös se,että kuudennella luokalla haukuttiin lihavaksi ja myös oma isäni(jolla on alkoholi-ongelma) haukkui minua joskus pyöreäksi. Tällä hetkellä vanhempani ovat eronneet ja äitini uskoo,että se miten isä on henkisesti satuttanut meitä kaikkia on jotenkin vaikuttanut tähän Anoreksiaani. Minäkin ajattelen vielä enimmäkseen ruokaa,mutta perheeni takia koitan olla vahva ja syödä. En vain haluaisi lihoa tai laihtua..kuukautiseni ovat olleet nyt yli vuoden poissa,mutta ne tulivat vähän aikaa lääkkeillä. Monesti äiti on itkenyt takiani ja minusta tuntui juuri samalta sillon,kun olin osastolla,että miksi äiti ei halua minua kotiin..:/ Joskus tunsin jopa vihaa. Äiti olikin ensimmäisenä yönä sairaalassa minun kanssani siellä yötä. Pahimmillaan minäkin olin päiviä syömättä ja silloin,kun söin ehkä hapankorpun päivässä ja kaikki mitä olin syönyt oli kulutettava yleensä tanssilla tai kunto-pyörällä. Minunkin punnittamiseni koululla alkoi siitä,että mummoni soitti terveydenhoitajalle. Yleensä Anorektikot joutuvat olemaan moneen otteeseen osastolla,mutta meidän perheemme käy enää perheneuvolassa. Mutta vanhempani ja muu perhe pitivät minua aina sopivan kokoisena ennen Anoreksiaani. Paitsi Isä..Itse olin viikon tavallisella osastolla ja sitten minut siirrettiin kriisi-jaksolle psykiatriselle osastolle Peltolaan.Lääkärit totesivat epätavallisen anoreksian. Sinun tyttäresi on varmaan todella alipainoinen. Itse painan 54 kg ja olen ihan tyytyväinen siihen,koska se on normaali paino. Oletko kysynyt tyttäreltäsi,että haluaako hän todella kuolla Anoreksiaan? Ja kenen takia hän yrittää laihduttaa,koska teidän perheenne tietysti rakastaa häntä sellaisena,kuin hän on. :/ Pärjäile!