Olen hiljalleen paranemassa vaikeasta ja pitkäkestoisesta ahmimishäiriöstä terapian ja lääkehoidon avulla. Entistä selvemmin tajuan, että en ole lihonnut näitä liikakilojani sen takia, että en tietäisi ravinnosta tarpeeksi, tai että olisin laiska, tms.
Olen (ollut) sairas. Sairauteni aiheuttaa sen, että ajattelen ruokaa koko ajan ja haluan syödä. Olen pitkään luullut, että MINÄ olen yhtä kuin tämä syömishäiriö, minä olen se joka himoitsee rasvaa ja sokeria niin ettei kykene hallitsemaan itseään, minä olen heikko ja inhottava. Oma luonteeni on alkanut tulla esille vasta viimeaikoina. Nyt vasta melkein 20 vuoden helvetin jälkeen tajuan miltä tuntuu olla normaali.
Ihmiset joilla ei ole syömishäiriötä eivät kai pysty käsittämään, että sairaus voi muuttaa ihmisen ajatuksia ja tunteita. He sanovat, että olet lihava, koska sinulla ei ole itsekuria, olet tyhmä, laiska, huono ja heikko. Monet syömishäiriöisetkään eivät ymmärrä olevansa oikeasti sairaita, koska kaikki houkutukset ja halut tuntuvat niin aidoilta. He syyttävät itseään, koska eivät pysty vastustamaan asioita, mitä näköjään kaikki muut pystyvät. Totuus kuitenkin on, että muille kuin ahmimishäiriöisille ei alunperinkään tule niitä syömishimoja.
Voisi helposti kuvitella, että houkutukset ovat samat kaikille, ja että vahvat selviävät ja heikot lankeavat, eli että hoikat olisivat henkisiltä ominaisuuksiltaan parempia kuin lihavat, koska ovat pystyneet pysymään hoikkina ja pitämään huolta itsestään samaan aikaan kun lihavat ovat vain mässäilleet ja lojuneet sohvalla. Asia kuitenkin on niin, että hoikka pysyy hoikkana, koska hänellä ei ole sairautta joka pakottaisi hänet ahmimaan. Syömishäiriöinen ja terve näkevät ja tuntevat saman asian ihan täysin eri tavalla. Sama kuin toinen näkisi 10 euroa ja toinen miljoonan, kummallakohan on suurempi houkutus???
On väärin sanoa, että olet niin laiha, koska sinulla on itsekuria, ja minä olen näin lihava, koska minulla ei ole. Jos joutuisit taistelemaan samoja asioita vastaan, niin huomaisit että olet ihan samassa tilanteessa kuin minä. Ei ole kovin suuri saavutus pystyä syömään terveellisesti, jos ei ole sen kanssa ongelmia!
Olen (ollut) sairas. Sairauteni aiheuttaa sen, että ajattelen ruokaa koko ajan ja haluan syödä. Olen pitkään luullut, että MINÄ olen yhtä kuin tämä syömishäiriö, minä olen se joka himoitsee rasvaa ja sokeria niin ettei kykene hallitsemaan itseään, minä olen heikko ja inhottava. Oma luonteeni on alkanut tulla esille vasta viimeaikoina. Nyt vasta melkein 20 vuoden helvetin jälkeen tajuan miltä tuntuu olla normaali.
Ihmiset joilla ei ole syömishäiriötä eivät kai pysty käsittämään, että sairaus voi muuttaa ihmisen ajatuksia ja tunteita. He sanovat, että olet lihava, koska sinulla ei ole itsekuria, olet tyhmä, laiska, huono ja heikko. Monet syömishäiriöisetkään eivät ymmärrä olevansa oikeasti sairaita, koska kaikki houkutukset ja halut tuntuvat niin aidoilta. He syyttävät itseään, koska eivät pysty vastustamaan asioita, mitä näköjään kaikki muut pystyvät. Totuus kuitenkin on, että muille kuin ahmimishäiriöisille ei alunperinkään tule niitä syömishimoja.
Voisi helposti kuvitella, että houkutukset ovat samat kaikille, ja että vahvat selviävät ja heikot lankeavat, eli että hoikat olisivat henkisiltä ominaisuuksiltaan parempia kuin lihavat, koska ovat pystyneet pysymään hoikkina ja pitämään huolta itsestään samaan aikaan kun lihavat ovat vain mässäilleet ja lojuneet sohvalla. Asia kuitenkin on niin, että hoikka pysyy hoikkana, koska hänellä ei ole sairautta joka pakottaisi hänet ahmimaan. Syömishäiriöinen ja terve näkevät ja tuntevat saman asian ihan täysin eri tavalla. Sama kuin toinen näkisi 10 euroa ja toinen miljoonan, kummallakohan on suurempi houkutus???
On väärin sanoa, että olet niin laiha, koska sinulla on itsekuria, ja minä olen näin lihava, koska minulla ei ole. Jos joutuisit taistelemaan samoja asioita vastaan, niin huomaisit että olet ihan samassa tilanteessa kuin minä. Ei ole kovin suuri saavutus pystyä syömään terveellisesti, jos ei ole sen kanssa ongelmia!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Niinpä niin, hyväkuntoisten ja normaalivartalostaan huoltapitävien ei tarvitse kieltäytyä mistään. Heillä treenattu kroppa tulee varmaan geeneistä?
Sanoisin näin: terve sielu terveessä ruumiissa.
-VT
BED, binge eating disorder, on sairaus siinä missä anoreksia tai bulimiakin. Löytyy jopa suomalaisesta tautiluokituksesta. BED on yleensä seuraus ei syy, niin kuin syömishäiriöt yleensäkin. Syy on masennus, pitkäaikainen, usein keskivaikea tai vaikea masennus, joka syystä, mistä kenelläkin, johtaa ahmimiseen.
Ruoka on silloin kuin lääke, jolla yrittää parantaa pahaa oloaan. Ahmimista hoidetaan lääkkeillä, terapialla, joskus käydään ravintoterapeutilla ja laihduttaminen lopeteaan. Varsinkin tuo viimeinen eli laihduttamisen lopettaminen on tärkeää ja sen ohjeen on minulle antanut hoitava lääkärini eli psykiatriaan erikoistunut ammattilainen.
Jollei sinulla ole tietoa tästä sairaudesta, googlettamalla löytyy. Aina ei riitä viisaus "terve sielu terveessä ruumiissa."
Ahmimishäiriöisellä on usein taakkanaan hyvinkin traumaattisia kokemuksia, joten se ei todellakaan ole leikin asia.
Terve sielu terveessä ruumiissa??? Pidätkö kaikkia sairauksia "sairaan sielun" aiheuttamina vaiko vain psyykkisiä sairauksia? Joskus ennen vanhaan ajateltiin juuri noin, mutta tiedätkö, lääketiede on kehittynyt noista ajoista huomattavasti.
Ja ei, en usko että hyväkuntoisten ja normaalivartaloisten ei tarvitsisi kieltäytyä mistään, vaan sanoin että heille se "uhraus" ei ole mikään kovin suuri, koska sairauden aiheuttamaa epäluonnollista mielitekoa ei ole. Treenattu kroppa ei tule geeneistä, mutta on mahdollista että taas ahmimishäiriö olisi jossain määrin perinnöllinen. Ja jos mietit henkilöitä, jotka ahmimishäiriöstään huolimatta harrastavat liikuntaa ja näin pitävät painonsa kurissa, heitä kutsutaan bulimikoiksi (bulimiasta kärsivät eivät aina oksenna, vaan saattavat ahmintaansa kompensoidakseen myös paastota tai liikkua ankarasti.)
Toiselle Ahmijalle: Tsemppiä syömishäiriön kukistamiseen! Bulimia on tosiaan aika lailla sama juttu kuin BED. Kumpikin todella vakavia sairauksia, mutta onneksi on sentään jotain toiveita parantumisesta. Suomeen tarvittaisiin paljon lisää resursseja syömishäiriöiden hoitoon, niin useammat saisivat apua.
Itse sairastin bulimiaa 10 vuotta. Parannuin luhyen (onneksi) bed-jakson jälkeen, ja nyt olen viimeiset 3-4 vuotta ollut "niin tervekuin on mahdollista". Syömishäiriöiset ajatusrakennelmat ovat poistuneet, eivätkä ehdollista minua. Olen 3-4 vuoden aikana oksentanut alle 5 kertaa - syötyäni liikaa ja saatuani huonon omantunnon, jostain syystä tilanne on kuitenkin nyt vakiintunut eikä toiminta ole pakonpomaista.
Oma bulimiani puhkesi joskus teini-iässä. Joka tapauksessa ennen 18 ikävuotta, kun muutin kotoa. Niin helposti oksentaminen ja ahmimiskohtaukset siinä vaiheessa jo kävivät. Tulkintojeni mukaan syyt puhkeamiselle olivat aika moninaiset; ristiriitaiset odotukset ja vuorovaikutussuhteet lapsuudenperheessä, oma "näkymättömyys" (en saanut "olla olemassa" lapsena, kokonaisuutena, ihmisenä), isän ja äidin runsas alkoholinkäyttö ja isän puolen rasite riippuvuussairauksiin (mahd oma riippuvuus ruokaan...).
Voin siis todella allekirjoittaa sen, ettei syömishäiriöstä toipuminen ole yksikertaista. Kuulun niihin onnekkaisiin, jotka ovat parantuneet. Kaikki siihen eivät pysty. Tämä sairaus voi tappaa.
Itsellä tulee helposti ahmittua kun olen surullinen tai stressaantunut. En voi pitää mitään makeaa kaapissa, koska ahmin kaiken. Joskus ahmin ihan vaan näkkileipiä, porkkanaa, paistan lättyjä tai syön mitä tahansa ankeasta ruokakaapistani löytyy niin kauan että alkaa oksettaa. Onneksi lähimpään ruokakauppaan on kaksi kilometriä enkä omista autoa, joten sinne ei tule helposti lähdettyä syömishimon vuoksi kovin usein.
Olen joskus yrittänyt oksentaa ahmimisen jälkeen, mutta epäonnistun siinäkin. Kompensoin ahmimista yleensä pitkällä lenkillä tai saatan polkea stepperiä useita tunteja. Kerran poljin kuntopyörää niin kauan että kulutukseksi tuli 2000kcal. Pidän myös silloin tällöin nälkäkuureja jonka aikana pyrin syömään 800-1000kcal päivässä. Näillä kompensoin ahmimisjaksojen aikana tulleita kiloja.
Minun on tosi vaikea olla kahvipöydässä kyläillessä, kun tekisi mieli syödä valtavia määriä herkkuja, mutten kehtaa. Minua hävettää ostaa kaupasta karkkeja tai muuta herkkuja kun kuvittelen että ihmiset luulevat minua bulimikoksi. Vaikka tuskin ketään oikeasti kiinnostaa, mitä ostan.
Olen kamppaillut koko elämäni ajan syömishimojani vastaan, koska ulkonäköni on minulle erittäin tärkeää. Sisarukset ja myös vanhempani ovat lapsuudestani asti kiusanneet ja nimittelleet minua syömishimojeni vuoksi.
En tuntenut itseäni rakastetuksi lapsuudessani ja nuoruudessani. Olin masentunut ja yksinäinen vaikka minulla olikin joitakin kavereitä. Läheisiä ystäviä minulla ei ole koskaan ollut lukuunottamatta miesystävääni. Haudoin teini-ikäisenä itsemurha-ajatuksia ja vaikka puhuin niistä jopa ääneenkin, en saanut mistään apua, kun en osannut sitä itse hakea.
Tällä hetkellä elämä on suurinpiirtein raiteillaan, vaikka olenkin hyvin epävarma itsestäni niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Kuulostaa mahdollisesti syömishäiriöisen rituaaleilta. En ole "ammattilainen", joten en sen kummemmin lähde diagnosoimaan. Käytöksesi kuulostaa kuitenkin pakonomaiselta, kehää kiertävältä ja ahdistuneelta.
Tuntuuko, kuin täyttäisit sisällä olevaa tyhjää aukkoa ruualla? Ahdistus helpottaa minuutiksi, kun saat suusi täyteen, mutta syömisen lopettaminen on mahdotonta. Sitten korjaat tuhoja korjaavalla toiminnalla (ylenpalttisella liikunnalla, oksentamisella tms) - kunnes olosi on sen jälkeen taas ahdistunut ja sinun on pakko alkaa täyttää tyhjyyttä sisälläsi ruualla (uudelleen). Kierävätkö ajatuksesi samaa kehää päivästä ja tunnista toiseen? Energiasi menee ruuan, syömisen, sen pois saamisen ja laihuuden ajattelemiseen? Ihan kuin laskisit jatkuvasti päässäsi 1 1=2, 1 1=2, 1 1=2....
Eristätkö itsesi muista ihmisistä? Et päästä ketään _oikeasti_ lähelle? Olet yksin sisälläsi "joku muu", jota kukaan ei oikeasti tunne? Ajatteletko itsetuhoisoa ajatuksia? Meneekö välillä paremmin ja välillä mopo lähtee ihan käsistä asian kanssa?
Onko sinulla mahdollisesti myös runsasta alkoholin käyttöä tai irtonaisia seksisuhteita, joiden aikana et välitä yhtään pitää huolta itsestäsi? Onko sinulle ylipäätään ihan vieras käsite se miten ja miksi itsestään pidetään huolta?
Jos samaistut näihin ajatuksiin, olet kuin minä. Itselläni ei pahimpina aikoina ollut kaapissa kuin puolikas tomaatti. Se oli tuttujen mielestä huvittavaa ja hauskaa - todellisuudessa en _voinut_ pitää kaapissa mitään muuta. Olisin syönyt ja söin kaiken saman tien kun pääsin kaupasta kotiin.
Olin kyllä helvetin hyvännäköinen ja hoikka - mutta ikinä en ole ollut niin sairas ja pahoinvoiva!
Pätee täysin myös bulimiaan. Toi sun kirjoitus on niin totta! Olisinpa mäkin paranemassa...
hoitoon,ja muutenkin ylipainoisille,Olisiko se joltain pois?Itsekkin entinen pullukka
-Yhteiskunnan varoista se olisi pois, muutenhan varmaan hoidettaisiin kaikki jotka apua tarvitsevat. Kaikki syömishäiriöiset eivät ole pullukoita, juurihan syömishäiriösymposiumissa mainittiin että anoreksia tappaa eniten. Hoitopulan lisäksi kaikki eivät halua / hae apua vaikka sitä olisi saatavilla, esim. suuri osa bulimikoista ei hae koskaan apua.
Näinhän se on, kuten kirjoitit, anoreksia tappaa eniten ja nopeimmin ja sen takia varsinkaan kunnallisella puolella ei, ketra kaikkiaan, ole varaa hoitaa ahmijoita eikä bulimikkoja. Itselläni on diagnosoitu bulimia tyyppinen BED. Olen hakenut ja saanut apua yksityiseltä puolelta, onneksi Kelan korvaamana. Asian vakavuudesta kertoo sekin, että minulle myönnettiin juuri kolmas terapiavuosi Kelan osittain kustantamana.
Kunnalliselta puolelta on siis turha hakea apua ainakaan ahmintaan. On ihan omakohtaisia kokemuksia asiasta. Sain käydä noin vuoden HYKS:in syömishäiriöpolilla mutta, kun hoitava lääkäri vaihtui, seuraava ilmoitti ensi sanoikseen, että voin vielä kerran käydä siellä vastaanotolla, mutta sitten hoito loppuu resurssipulan takia. Otti niin päähän, että ajattelin, että mitä minä sitä yhtäkään kertaa enää menen, mitä hyötyä siitä olisi? Eikä tapaamisia ollut kuin kerran kuussa.
Yksityiselle puolelle olen ollut tyytyväinen. Jäähän siitä vielä vähän itsellekin maksamista, kun Kela korvaa omien taksojen mukaan ja ne on yleensä pienempiä kuin yksityisellä terapeutilla käynti maksaa. Yhtään maksamaani euroa en ole kuitenkaan katunut. On ollut joka euron arvoista. Painokin on alkanut laskea, eikä ahmimista tapahdu kuin tosi harvoin.
Mitä tulee sitten "mielenterveystoimistoihin", niin sieltä olen käynyt tasan kerran ja poistunut itkien, ilman apua. En koskaan, milloinkaan, edes harkitse, että hakisin apua sitä kautta.
Näinhän se on, kuten kirjoitit, anoreksia tappaa eniten ja nopeimmin ja sen takia varsinkaan kunnallisella puolella ei, ketra kaikkiaan, ole varaa hoitaa ahmijoita eikä bulimikkoja. Itselläni on diagnosoitu bulimia tyyppinen BED. Olen hakenut ja saanut apua yksityiseltä puolelta, onneksi Kelan korvaamana. Asian vakavuudesta kertoo sekin, että minulle myönnettiin juuri kolmas terapiavuosi Kelan osittain kustantamana.
Kunnalliselta puolelta on siis turha hakea apua ainakaan ahmintaan. On ihan omakohtaisia kokemuksia asiasta. Sain käydä noin vuoden HYKS:in syömishäiriöpolilla mutta, kun hoitava lääkäri vaihtui, seuraava ilmoitti ensi sanoikseen, että voin vielä kerran käydä siellä vastaanotolla, mutta sitten hoito loppuu resurssipulan takia. Otti niin päähän, että ajattelin, että mitä minä sitä yhtäkään kertaa enää menen, mitä hyötyä siitä olisi? Eikä tapaamisia ollut kuin kerran kuussa.
Yksityiselle puolelle olen ollut tyytyväinen. Jäähän siitä vielä vähän itsellekin maksamista, kun Kela korvaa omien taksojen mukaan ja ne on yleensä pienempiä kuin yksityisellä terapeutilla käynti maksaa. Yhtään maksamaani euroa en ole kuitenkaan katunut. On ollut joka euron arvoista. Painokin on alkanut laskea, eikä ahmimista tapahdu kuin tosi harvoin.
Mitä tulee sitten "mielenterveystoimistoihin", niin sieltä olen käynyt tasan kerran ja poistunut itkien, ilman apua. En koskaan, milloinkaan, edes harkitse, että hakisin apua sitä kautta.
Sorry, tapahtui pieni virhe ja sama kirjoitus tuli kahdesti.