Heippa,
Olen 20-vuotias tyttö ja ollut vuosia ja vuosia todella masentunut, tosin depressio on ollut viime aikoina koteloituneena ja aina "hyvinä aikoina" koteloituu. Esim. kuten kun olen saanut tuttuja joiden kanssa olen saanut jutella koulussa, niin on päiviin tullut jotain valoa.
Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden ja julkisten paikkojen pelkoa ja olen todella ujo ja sairas tarkkailemaan itseäni, että mitä muut ajattelevat ja katsovat... En halua pelätä ja jännittää mutta jännitän päivittäin ja jännitykset ja pelot rajaavat elämääni todella paljon. En ole itsevarma, iloinen, en pidä baarielämästä (migreeni usein iskee baarissa, enkä pidä ryyppäämisestä), mietin paljon asioita, olen filosofinen ajattelija, uskon Jumalaankin... Olen kuitenkin kiltti ja tasapuolinen ja reilu muita kohtaan, vaikka minua on usein puukotettu selkään ihmissuhteissa. Ei ole ystäviä.
On vain poikaystävä (kuuden vuoden suhde katkoineen), ja hän on minulle elämä. Paras ystävä ja ainoa, jonka kanssa voin olla eniten oma itseni. Rakastan häntä, ja olen varmasti läheisriippuvainen hänestä. Kun meillä oli eroa, olin sekoamispisteessä, en tajunnut ajankulusta mitään, itkin päivät naama turvoksissa, enkä tietysti voinut puhua kellekkään mitään kun ei ole ketään kelle puhua. (perhe on isä ja pikkuveli, jotka ovat kovin etäisiä)
En ole vielä koskaan ollut töissä, en kesätöissä enkä missään, vaikka olen todella paljon hakenut. Ei ole suhteita kaupungissa eikä juuri muuallakaan. Kaikki tuntuvat olevan suhteiden kautta töissä ja ovatkin. Poikaystävä on jälleen töissä, kuten jo monet vuodet. Minä istun vain kotona, tänään olen vain itkenyt ja nukkunut taas. Koulun loputtua on masennus taas avannut kuorensa. Eilen ja tänään on ollut todella järkyttävä olo. Sekava ja onneton, ei jaksa seuraavaan päivään. En tajua miksi olen olemassa. Tänäänkin ja eilen olen ollut päivät yksin kotona, sillä ollut poikaystävän kanssa riitaa emmekä pääse muutenkaan näkemään, sillä asutaan 8 kilsan päässä toisista, ja hänellä ei ole ollut autoa käytössä. Mulla kaupunkiin yli 6 kilsaa matkaa, eikä muutenkaan ole varaa mennä shoppaileen kun ei ole töitä, eikä siis rahaa. Olen vain huoneessani, siinä minun elämä. Ei kukaan edes tiedä että olen olemassa. Olisin alhaisella palkalla valmis tekemään paskaakin työtä, joten luulis että työnantajat olis kiinnostuneita, mutta ei.
Olen syksyllä jättänyt lääkkeet pois, sillä niihin tuli riippuvuus. Ellen muuten selviä, niin ei ole tarkoituskaan.
Kaikki muut nuoret mitä tiedän ovat niin tulevaisuuden-suunnittelijoita, määrätietoisia, työssäkäyviä, itsevarmoja, jne. Ei kukaan ole tällainen ja tällaisessa tilanteessa haluamattaan. Kaikki käyvät ulkomailla ja omistavat isot kaveripiirit ja kaikki.
Olenko syntynyt väärään paikkaan väärään aikaan, mitä minun pitäis tehdä? Onko olemassa yhtään samanlaisia ihmisiä samanlaisessa tilanteessa? Onko minut tuomittu itsetuhoon
Olen 20-vuotias tyttö ja ollut vuosia ja vuosia todella masentunut, tosin depressio on ollut viime aikoina koteloituneena ja aina "hyvinä aikoina" koteloituu. Esim. kuten kun olen saanut tuttuja joiden kanssa olen saanut jutella koulussa, niin on päiviin tullut jotain valoa.
Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden ja julkisten paikkojen pelkoa ja olen todella ujo ja sairas tarkkailemaan itseäni, että mitä muut ajattelevat ja katsovat... En halua pelätä ja jännittää mutta jännitän päivittäin ja jännitykset ja pelot rajaavat elämääni todella paljon. En ole itsevarma, iloinen, en pidä baarielämästä (migreeni usein iskee baarissa, enkä pidä ryyppäämisestä), mietin paljon asioita, olen filosofinen ajattelija, uskon Jumalaankin... Olen kuitenkin kiltti ja tasapuolinen ja reilu muita kohtaan, vaikka minua on usein puukotettu selkään ihmissuhteissa. Ei ole ystäviä.
On vain poikaystävä (kuuden vuoden suhde katkoineen), ja hän on minulle elämä. Paras ystävä ja ainoa, jonka kanssa voin olla eniten oma itseni. Rakastan häntä, ja olen varmasti läheisriippuvainen hänestä. Kun meillä oli eroa, olin sekoamispisteessä, en tajunnut ajankulusta mitään, itkin päivät naama turvoksissa, enkä tietysti voinut puhua kellekkään mitään kun ei ole ketään kelle puhua. (perhe on isä ja pikkuveli, jotka ovat kovin etäisiä)
En ole vielä koskaan ollut töissä, en kesätöissä enkä missään, vaikka olen todella paljon hakenut. Ei ole suhteita kaupungissa eikä juuri muuallakaan. Kaikki tuntuvat olevan suhteiden kautta töissä ja ovatkin. Poikaystävä on jälleen töissä, kuten jo monet vuodet. Minä istun vain kotona, tänään olen vain itkenyt ja nukkunut taas. Koulun loputtua on masennus taas avannut kuorensa. Eilen ja tänään on ollut todella järkyttävä olo. Sekava ja onneton, ei jaksa seuraavaan päivään. En tajua miksi olen olemassa. Tänäänkin ja eilen olen ollut päivät yksin kotona, sillä ollut poikaystävän kanssa riitaa emmekä pääse muutenkaan näkemään, sillä asutaan 8 kilsan päässä toisista, ja hänellä ei ole ollut autoa käytössä. Mulla kaupunkiin yli 6 kilsaa matkaa, eikä muutenkaan ole varaa mennä shoppaileen kun ei ole töitä, eikä siis rahaa. Olen vain huoneessani, siinä minun elämä. Ei kukaan edes tiedä että olen olemassa. Olisin alhaisella palkalla valmis tekemään paskaakin työtä, joten luulis että työnantajat olis kiinnostuneita, mutta ei.
Olen syksyllä jättänyt lääkkeet pois, sillä niihin tuli riippuvuus. Ellen muuten selviä, niin ei ole tarkoituskaan.
Kaikki muut nuoret mitä tiedän ovat niin tulevaisuuden-suunnittelijoita, määrätietoisia, työssäkäyviä, itsevarmoja, jne. Ei kukaan ole tällainen ja tällaisessa tilanteessa haluamattaan. Kaikki käyvät ulkomailla ja omistavat isot kaveripiirit ja kaikki.
Olenko syntynyt väärään paikkaan väärään aikaan, mitä minun pitäis tehdä? Onko olemassa yhtään samanlaisia ihmisiä samanlaisessa tilanteessa? Onko minut tuomittu itsetuhoon
Vastaukset 7
Vanhimmat
..masentuneelle, mutta.. Ymmärrät varmasti itsekin, että joku käänne elämässäsi olisi saatava aikaan. Et voi loppuikääsi nököttää kotona, vaikka se pahimpana aikana onkin paras turvapaikka. Tiedän kokemuksesta.
Kuten itsekin kerroit, on ollut virkistävää tavata muita; eikö se kannustaisi laajentamaan sitä nykyistä elämänpiiriä - pikkuhiljaa - omien voimiesi mukaan. Ei mitään äkkisyöksyä, mutta asteittain.
Vaikutat erinomaisen fiksulta nuorelta naiselta (itselläni samanikäinen poika). Säilytä uskosi, siitä saat myös voimaa vastoinkäymisiin. Pientä särmää tähän maailmaan ehkä tarvitaan. Valitettavasti kaikkein hienoimmat ja kilteimmät haavoittuvat vastatuulessa pahimmin.
Älykkyydelläsi pärjäät hienosti. Sorry, en nyt ollut ihan niin nuori, kuin kyselit, mutta luulen ikäisesi sielunmaisemasta äitinä ymmärtäväni yhtä ja toista, paljon nähneenä ja myös itse masennuksen kokeneena.
Hyvää vointia ja myötätuulta sinulle!
Ajoittain ihan samoja tunteita kokee varmasti kaikki, myös minä. Älä käperry huonoon oloosi.
Itsekin olen kauhea jännittäjä ja saatan ahdistua tiloissa joissa on paljon ihmisiä (bussit, koululuokat jne...) ja kun joku kysyy minulta jotain, vastaan mitä ensimmäisenä mieleeni tulee, että pääsisin kiusallisesta tilanteesta.
Miksi sinulla ei ole ystäviä?? Vaikutat kaikinpuolin ihan mukavalta tytöltä.
Lukion loputtua hain itsekin töitä jatkuvalla tahdilla kunnes viimein hakeuduin työvoimatoimiston kautta työharjoitteluun. Ok, työmarkkinatukihan itsessään on todella nihkeä raha, mutta koska sinunkin poikaystävä on töissä niin voisiko olla että pärjäätte hänen tuloillaan ja työmarkkinatuella??
Minulle lopulta 10kk työharjoittelussa antoi paljon. Alussa jännitin kovasti, mutta hiljalleen heräsin siihen, että minulle löytyi paikka työyhteisössä ujoudestani huolimatta. Kun ihmiset oppivat tuntemaan, he suhtautuivat minuun ihan yhtä kunnioittavasti kuin muihinkin. Minulta ei odotettu liikoja, olinhan vain työharjoittelija, joten pääsin ikäänkuin turvallisesti tutustumaan siihen millaista työnteko on.
Ujo ihminen voi myös herättää ympäristössään epävarmuutta. Ujon ajatuksia ei voi lukea, ja se pelottaa varmasti monia, kun ei tiedä mitä toinen ajattelee. Siksi olen itse kiinnittänyt huomiota omiin ilmeisiini ja eleisiini, niin että olisin helpompi lähestyä.
Koita löytää jotain positiivisia puolia elämästäsi. Sinulla on hyvä poikaystävä, pidä hänestä kiinni. Ehkä tekisi kuitenkin hyvää, että hankkistte molemmat tahoillenne jotain omaa niin ettei kaikki vapaa-aika kuitenkaan kulu kylki kyljessä. Pitää uskaltaa tutkiskella tätä maailmaa vähän yksistäänkin ja olen ihan varma, että se onnistuu sinultakin :) Omat harrastukset jne. ei ole pois teidän suhteesta vaan voi päinvastoin tuoda siihen ihan uusia puolia.
Onnea sinulle jatkossa. Kerrohan jos otit mitään onkeesi ;)
Hei,
tuosta kun sanoit että hankkia molempien jotain yhteistä tekemistä, niin asiahan onkin niin, että poikaystävällä on rakas harrastus joka vie hänen aikaansa puolin ja toisin. Eräänlainen henkeväkin harrastus metsästäen jousella nimittäin.
Itse olen salikortin hankkinut ihan vasta viime viikolla, mutta en sinnekkään uskalla oikein mennä kun pelkään katseita ja kun en ole mikään pro. En osaa niitä laitteita oikein ja kaiken lisäksi on huono kunto niin en jaksa edes tehdä mitään.....
Olen melko samanlainen persoona, samanikäinen, ja minulla on samanlaisia ajatuksia kuin sinulla..
Tosin opiskelen yliopistossa ja olen käynyt osa-aika töissä. Mutta nyt olen sairaslomalla masennuksen takia, joten opiskelu ja työt on myös katkolla..
Tällä hetkellä en usko, että pystyn ikinä enää kokopäivätyöhön tai täyspainoiseen opiskeluun, mutta saa nähdä uudelleen sitten myöhemmin..
Voisin kirjoittaa sulle paljon pidemmästikkin, mutta nyt sanon vaan pari asiaa, mistä haluaisin kirjoittaa..
Itse olen aloittanut työnteon hanttihommista n.16vuotiaana kesätöissä, sen jälkeen päässyt sitten aina parempiin paikkoihin. Ikinä en ole päässyt suhteilla töihin, koska suhteita ei ole..
En tosin tiedä missä päin suomea asut, mutta itse asun pk-seudulla, ja mielestäni täällä kyllä saa täysikäinen töitä vaikkei työkokemusta olisikaan, jos oikeasti tahtoo ja hiukan yrittää uskoa itseensä (vaikka väkisin:)), esim. Postista, tai hampurilaisravintoloista :) (moni tuttuni on päässyt näihin töihin n.20vuotiaana, vaikkei kokemusta ole ollutkaa..) Toisessa viestissä mainittu työmarkkinatuki on myös hyvä vaihtoehto työkokemuksen kartuttamiseksi, sen jälkeen saa tietenkin helpommin kunnon työtä..
Itse olen aina ollut ujo (ja menen helposti paniikkiin ja kammoan monia asioita..), mutta silti tunnollinen ja ystävällinen. Empä oo ikin mikää pomon lellikki ollu tai muuten tosi suosittu työntekijä, mut ku hoidan hommat parhaani mukaan ja käyttäydyn hyvin, niin kyllä oon saanu aina hyvät työtodistukset jne.
Itsekin uskon Jumalaan, ja parhaat kaverit ovat aikoinaan löytyneet uskovista nuorista, ja seurakunnasta.. Masennukseni takia nykyään on vaikea lähtä minnekkään, ja monet kaverit etääntyneet, mutta onneksi joitain on silti jäljelläkin. Eli suosittelen menemään johonkin kristilliseen nuortentapahtumaan tai nuorteniltaan, jos sellaisen satut omalta paikkakunnaltasi bongaamaan :)
Minäkin olen nuori ja masentunut. Olen 23-vuotias, minulla on aviomies ja 1-vuotias poika, joten sikäli tilanteeni on erilainen kuin sinun... Mutta masennus ja työttömyys meitä yhdistää. Olen hakenut monia-monia paikkoja, lähettänyt avoimia hakemuksia, mutta ei tärppää. Hoidan lastani kotona, ja pahinta masennuksessa on se, että toisinaan on aamuja, jolloin edes rakkaan poikani aamuisin naurava naama ei saa minua iloiseksi ja päivää hyvään alkuun. Muutoin kuvailisin masennustani näin: ei huvita mikään, mikään ei tuota erityistä iloa, toimin esim kotiaskareissa kuin kone, vetämätön olo, syöminen on vain pakollinen toiminto jotta selviää hengissä... Ystäviä minulla on mutta ei ketään "parasta", ei ketään joka olisi täydellisesti tukena, lähellä. Rakkaimmat ja läheisimmät ystäväni ovat A ja B. A asuu kaukana, joten vaikka haluaisi auttaa, niin ei voi... eikä edes vielä tiedä että olen taas masennuksen kynsissä. (Olen siis ollut masentunut aiemminkin mutta lääkkeillä ja terapialla toivuin. Tiedostin tämän masennuksen vasta niin vähän aikaa sitten, etten ole vielä käynyt terapiassa, ensi viikon perjantaina menen ja toivottavasti saan lääkkeetkin heti!) B:llä taas on omassa elämässä niin iso suru tällä hetkellä, etten halua vaivata häntä omalla "pikku ongelmallani" nyt. Joten periaatteessa olen yksin. Mies kyllä tietää ja ymmärtää, mutta ei osaa juuri tukea... On kyllä olemassa, mut ei se riitä, pitäisi osata keskustella, eikä hän osaa... Aiemmassa masennuksessani minullakin oli sosiaalisten tilanteiden ja julkisten paikkojen pelkoa, nyt niitä oireita ei ole vielä ilmaantunut, toiv. ei ilmaannukaan.
Kun vain pääsisi töihin ja pois kotoa... seinät kaatuu päälle. Sosiaalinen ja iloinen ihminen, jollainen olen, tai OLIN, tukehtuu, kun "suljetaan" yli vuodeksi pois sosiaalisista ympyröistä ja työelämästä. Tällai... Etttä on meitä muitakin, toivotaan että huomenna, tai ylihuomenna, tai ensi viikolla, tai ehkä ensi kuussa, aurinko paistaisi meillekin! Voimia! :)
www.staffpoint.fi
kokeilepa tuolta hakea töitä =0)
hei. olen 18 vuotta ja tunnen kärsiväni samanlaisista ajatuksista kuin sinä. en tunne pelkoa tai ahdistusta, muuten kuin ollessani yksin, tuntuu että elämässäni ei ole mitään merkitystä vaikka se ei ole varsinaisesti totta.
Tilanteeni on samantapainen koska minulla on vain ja ainoastaan poikaystävä, parasystäväni jolle voin puhua lähes kaikesta vaikka se onkin todella vaikeaa välillä, en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Minulla on paljon "kavereita", mutta ei ainuttakaan ystävää, ei ketään kenelle puhua tunteista, tunnen itseni aina ulkopuoliseksi ja huonoksi muiden seurassa, en kuulu joukkoon. Ulkopuolisuus on lähinnä omassa päässäni kehitetty tyhmä päähänpinttymä, en pääse irti siitä. En näe kavereitani usein, ei kiinnosta, en jaksa, miksi ne haluaisivat olla minun kanssani? usein mieleni tekee vain maata sängyn pohjalla kun poikaystävä ei ole lähelläni, hänellä niin paljon hyviä ystäviä ja harrastuksia. minulla ei ole muuta kuin hänet. se on ahdistavaa. haluaisin elämääni sisältöä, en tiedä vain mitä.