Meidän tarina

Kyllä mulla ainakin otti koville, kun viime keväänä tehdyt inssit ei tuottaneet tulosta. Muistan vieläkin kuinka itkin iltaisin mieheni kainalossa vauvattomuuttamme.

Edelleen tulee kyyneleet silmiin kun ajattelen sitä epätoivoa.

Ei meidänkään pitänyt mitään paineita asiasta kokea, mutta pettymys oli niin suurta, että meillä hoidot jäi kesken silloin.

Onneksi, sillä vauvamme sai ihan luomusti alkunsa kesällä ja nyt odotellaan kovasti (mutta raskaudesta nauttien), että tämä viimeinen kuukausi kuluisi ja saisimme oman pienen nyyttimme syliin.

Lykkyä kaikille yrittäjille ja odottajille!!

Tuosta epätoivosta sen verran et silloin kun kävimme ensimmäisessä hoidossa pettymys oli aika suuri kunnei tärpännytkään.
Seuraavat inseminaatiot meni jo lähes fiiliksellä ei se näin onnistu.
Viime keväänä sit kun pääsimme ivf hoitoihin oli odotukset tosi korkealla mutta sitten kaikki menikin niin päin mäntyä kun vaan voi mennä.
Tuoresiirtoon ei päästy koska puolisolle iski tosi kova hyperstimulaatio.
Tuossa minun silloin kirjoittamaa tarinaa :
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=694&posting=22000000015515643#22000000015515643
Sitten kun saatiin emäntä taas kuntoon niin tampereelta ilmoitettiin aika koska mennään pakastealkio siirtoon.
Siirto aamuna sitten soitimme tampereelle tietoa miten sulatus onnistui ja tulos oli aika murskaava .
Yksikään alkio ei selvinnyt sulatuksesta.
Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun tuli todellinen epätoivo pintaan. Kaiken sen kivun ja tuskan jälkeen kaikki olikin ollut turhaa.
Tottakai välillä on ollut epätoivoa ja tuskaa tämän pitkä prosessin aikana mutta 99% emme ole ottaneet paineita vaan ajateltu niin että kyllä se tulee jos on tullakseen.
Ilmeisesti molemmat olemme sellaisia luonteeltamme ettei stressata oikeastaan mistään.
Itse olen sellaisessa työssä jossa stressiin taipuvainen ei pärjäisi puolta vuotta kauemmin ja itse taas nukun yöni hyvin =)
Monesti on kyllä tullut huomattua että ihmiset katsoo kieroon kun lapsista puhuttaessa sanotaan suoraan lapsettomuudesta ja ihmiset alkaa kissan pöydälle nostamisesta puhumaan mut ei se nyt mikään häpeän aihe ole jollei lapsia saa/ole saanut.
Kyllä se epätoivo sun muu on tietysti ehtinyt näin pitkän ajan myötä laantuakin.

puoliso kirjoitti:

Tuosta epätoivosta sen verran et silloin kun kävimme ensimmäisessä hoidossa pettymys oli aika suuri kunnei tärpännytkään.
Seuraavat inseminaatiot meni jo lähes fiiliksellä ei se näin onnistu.
Viime keväänä sit kun pääsimme ivf hoitoihin oli odotukset tosi korkealla mutta sitten kaikki menikin niin päin mäntyä kun vaan voi mennä.
Tuoresiirtoon ei päästy koska puolisolle iski tosi kova hyperstimulaatio.
Tuossa minun silloin kirjoittamaa tarinaa :
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=694&posting=22000000015515643#22000000015515643
Sitten kun saatiin emäntä taas kuntoon niin tampereelta ilmoitettiin aika koska mennään pakastealkio siirtoon.
Siirto aamuna sitten soitimme tampereelle tietoa miten sulatus onnistui ja tulos oli aika murskaava .
Yksikään alkio ei selvinnyt sulatuksesta.
Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun tuli todellinen epätoivo pintaan. Kaiken sen kivun ja tuskan jälkeen kaikki olikin ollut turhaa.
Tottakai välillä on ollut epätoivoa ja tuskaa tämän pitkä prosessin aikana mutta 99% emme ole ottaneet paineita vaan ajateltu niin että kyllä se tulee jos on tullakseen.
Ilmeisesti molemmat olemme sellaisia luonteeltamme ettei stressata oikeastaan mistään.
Itse olen sellaisessa työssä jossa stressiin taipuvainen ei pärjäisi puolta vuotta kauemmin ja itse taas nukun yöni hyvin =)
Monesti on kyllä tullut huomattua että ihmiset katsoo kieroon kun lapsista puhuttaessa sanotaan suoraan lapsettomuudesta ja ihmiset alkaa kissan pöydälle nostamisesta puhumaan mut ei se nyt mikään häpeän aihe ole jollei lapsia saa/ole saanut.
Kyllä se epätoivo sun muu on tietysti ehtinyt näin pitkän ajan myötä laantuakin.

Heips! Ei meilläkään ole vaivuttu minkäänlaiseen epätoivoon, eikä tunnettu suurta surua omasta lapsettomuudestamme. Olen itse ollut koko ikäni hirmuisen lapsirakas ja tiennyt haluavani suuren perheen. Kolme vuotta sitten tuli hetki, jolloin päätimme miehemme kanssa, että nyt meille saa tulla perheenlisäystä. Tiesin tosiasiat, että toisilla tärppää jo pelkällä puheella ja toisilla saattaa mennä kymmenenkin vuotta päätöksestä, ennenkuin vauva on sylissä! Koskaan en ole pelännyt jääväni ilman lasta, sillä adoption olen hyväksynyt yhtenä vaihtoehtona jo kauan ennenkuin olen edes miestäni tavannut. Meillä tulee varmasti olemaan perhe tavalla tai toisella.

Meillä otettiin avoimuus kuvioihin heti, koska mitään salamyhkäistä tai hävettävää ei lapsettomuus kerran ole. Kaikki ystävät, sukulaiset ja työtoverit tietävät tilanteemme. Mitään painolastia ei ole ja ihmisten kysymykset eivät tunnu yhtään tungettelevalta. Ihmiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita hoidoista ja elävät tilannetta mukanamme. Lapsiperheitä on ympärillämme paljon, viihdyn heidän kanssaan, enkä tunne mitään mustasukkaisuutta tai katkeruutta heitä kohtaan.

Mitään vikaa meistä ei ole löytynyt tutkimuksissa ja hoidot ovat vasta alkutaipaleella. Suhtaudumme asiaan mielestäni melko mutkattomasti. Lapsettomuus ei ole surun asia meille, koska se ei ole yksi ja ainoa asia elämässämme. Meillä on työt, harrastukset ja ystävät, joihin myös keskitymme. Yömme nukumme hyvin. Ehkä elämänasenteet on jollakin tapaa myöskin sukuperintöä, sillä oma tätini on porskuttanut rempseänä eteenpäin yhdeksästä keskenmenosta huolimatta. Lääkäri sanoi jokaisen kerran jälkeen, että ei muuta kuin uutta yritystä heti vain, koska tätini suhtautuminen asiaan jotenkin oli sellaista, että henkistä toipumista ei tarvittu. Lapsettomaksi hän lopulta kuitenkin jäi ja paijaa nykyään suurta eläinlaumaa miehensä kanssa.

Nyt vain mennään hissukseen eteenpäin ja samalla nautitaan elämästä! Tsemppiä kaikille!