Kuinka paljon te muut masentuneet itkette? Masennukseni olessa pahimmillaan itkin monta kertaa päivässä, joka päivä. Minä en ole sellaista kovin helposti turtuvaa tyyppiä, siis sitä masennuspotilas-tyyppiä, joka oikein pahassa kunnossa ollessaan menettää kykynsä itkeä ja osoittaa muita tunnereaktioita.
Nykyään itken suunnilleen joka toinen päivä, yleensä vain kerran päivässä... Silloin kun masennukseni oli pahimmillaan, itkin epätyypillisissä tilanteissa, esim. enemmänkin helpotuksesta ja menneen (paremman ajan) kauipuusta. Nykyisin, kun olen jo vähän parempi, itken yleensä ihan vanhasta kunnon surusta.
Miten teillä muilla?
Nykyään itken suunnilleen joka toinen päivä, yleensä vain kerran päivässä... Silloin kun masennukseni oli pahimmillaan, itkin epätyypillisissä tilanteissa, esim. enemmänkin helpotuksesta ja menneen (paremman ajan) kauipuusta. Nykyisin, kun olen jo vähän parempi, itken yleensä ihan vanhasta kunnon surusta.
Miten teillä muilla?
Vastaukset 11
Vanhimmat
miten selviän.Olen ajatellut,ettei se itku mitään auta,sellaista itsesääliä.Tietty jokainen itkee vaikka koko ajan jos haluaa
Minulla kun oli asiat pahimmillaan en pystynyt itkemään, en olisi yksinkertaisesti selvinnyt kaikesta enää, jos olisin ns. antanut periksi/vetänyt henkeä/päästänyt paineita pihalle itkun muodossa (mitä itku nyt milloinkin olisi tarkoittanut).
Sitten helpotti hieman asiat, enkä muuta tehnytkään kuin itkin.
Nyt on en itke-vaihe menossa. Eli on sellainen olo, ettei se kuitenkaan mitään auta. En siis saanut tuossa itku-vaiheessa itkemisestä mitään irti. Ei helpottanut oloa tms. Jotenka nyt mennään taas sitten hammasta purren.
Minäkin kuvittelin olevani se Rambo, joka ei itke vaikka mikä tulisi. Mutta sitten tuli se totaalinen pysähdys. Ja sitten vaan itkettiin.
Anna sen itkun tulla, siinä ei ole mitään hävettävää.
Ei tarvitse sinnitellä ja leikkiä vahvempaa kuin oikeasti on. Itket ne suremattomat vastoinkäymiset ja surut pois, sitten pikkuhiljaa helpottaa. Kysymys ei ole itsesäälistä, kuten joku tuossa aiemmin sanoi, vaan rohkeudesta kohdata ne omat vaikeat asiat.
Minä itkin oman rakkaani sylissä monta yötä ja nyt pikkuhiljaa jo helpottaa. Muista, surun kohtaaminen on rohkeutta, ei heikkoutta.
Kun masennukseni oli pahimmillaan,joka asia sai mut itkeen. Itkin säälittävää elämääni ja just niinku sinäkin, paremman kaipuusta. Itkin, kaupassa kananmunahyllyn edessä niitä kana raukkoja, jotka joutuvat elään edelleen häkkikanalassa. Itkin, kun en löytänyt etsimiäni vaatteita. Itkin töissä, kun asiat ei menny niinku ois pitänyt. Itkin ihan kaikkea mahdollista. Pisimpänä kesti mun aamumasennus. Se tarkoitti sitä, että itkin joka aamu töihin mennessäni ja itkin koko työmatkan ajan. Päivänmittaan olo parani, mut aamumasennus ja itkuisuus kesti tosi kauan. Edelleen aamut on mulle vaikeita, mut enää ne ei saa mua itkeen. Nykyään itken surusta ja välillä yksinäisyydestä johtuvaa ahdistustani. Tiedän, että huomenna on taas päivä, jolloin tulee itkettyä. Ei ole mitenkään helppo päivä yksinäisille tuo ystävänpäivä.
Toisaalta itkeminen on tosi hyvä asia, koska se osoittaa että on tunteet ja että vielä välittää ittestään ja elämästä.
Sairastuin masennukseen viime keväänä. Ensimmäisten kahden kuukauden aikana itkin lähes päivittäin. Aamulla meni pari tuntia jolloin oloni oli tokkurainen, mutta herättyäni kunnolla itku alkoi. Toisen kerran itkin iltapäivällä ja viimisen kerran vielä illalla.
Kun oloni alkoi lääkkeiden ansiosta helpottaa, itkukin jäi. Alkaneella psykoterapiallakin oli varmasti jotain osuutta asiaan..
Itkuisuuteni jatkui taas vuoden vaihteen jälkeen. Tammikuun ajan itkin lähes joka ilta. Muutama ei-itkuinen ilta taisin olla välissä (lähinnä viikonloppuisin). Viime viikon tiistaina oli viimeinen itkuinen iltani. Kiitos terapeutilleni oloni kohentui. Sain otettua pienen askeleen eteenpäin itsetuntemuksessa. Minulle selvisi syy itkuisuuteeni. Tunnen olevani vahvempi seuraavaa itkuisempaa kautta varten. Toivottavasti selviän siitä helpommalla kuin tuosta edellisestä.
Minulle itku ei tuo helpotusta. Kun suru valtaa mieleni, en oikeastaan kykene muuhun. Itku vain tulee, halusin tai en..
kun itku on tullakseen se kans tulee. se iskee kovaa ja korkealta. iltaisin oman kullan kainalossa se on ehkä herkimmässä. ei tarvi ajatella ku sitä kuinka paljon häntä rakastan, niin on jo itku tulossa. kun se alkaa, siitä ei tule loppua. voin itkeä vollottaa vaikka kuinka kauan ja paljon. itku loppuu vasta kun ei enää tule kyyneleitä. silloin on jo fyysisesti niin poikki ettei jaksakaan enää itkeä.
Joo no minut lemattiin mielisairaaksi vuonna 2004 jolloin sain psyykelääkkeet.Elokuussa 2005 olin niin väsynyt kaksiviikkoa että itkin joka ikinen päivä ja jalatkaan ei meinanut nousta kun kävelin. Itkin ja laahasin jalkojani perässäni kaksiviikkoa.Nukuin päiväunia ja makasin sängyssä ja itkin joka ikinen päivä aamusta iltaan asti.Itkin viimmevuonna monesta eri syystä. Istuin vain ja itkin ihmis suhteista johtuvista syistä masennuin.Sairastan masennusta ja itku ei ole helpottanut minua kuitenkaan yhtään. Minun omahoitaja sanoi mielenterveys toimistossa kun oikein itkin niin sanoi minulle että itku ei auta yhtään vaikka kuinka itket.Eihän se auta ei. Aina kun olen väsynyt niin menen mieluiten nukkumaan kuin itken. Nukun mieluiten sitten kokopäivän.
Minun sentään välillä tekisi mieli itkeä, mutta en ole fyysisesti pystynyt siihen pitkään aikaan. Itku helpottaisi, tekisi mieli itkeä, en vain jostain syystä pysty...
Joskus aikaisemmin, joitakin vuosia sitten, itkin kyllä suhteellisen usein. Se helpotti oloa ja teki hyvää. En tiedä menetänkö nyt kokonaan kykyni itkeä, pelkään että kohta en enää halua itkeä.
Teksti on kuin itseni kirjoittamaa.
Ennen niin tunteita aistivana ja kokevana olen muuttunut kovin tunteettomaksi. En tunne rakkautta vaimoa, lapsiani kohtaan ja vielä vähemmän, jos mahdollista, itseäni.
Usein ajattelen että antaisin vaikka toisen käteni että saisin itkuni takaisin.
Mihin sen itkemisen taidon te edelliset olette kadottaneet?
Tiedän, että masennuslääkitys tasoittaa tunteita jossain vaiheessa, mutta ainakin minä itkin ensimmäiset sairauslomaviikkoni aamusta iltaan. Nyt on jo helpompaa, koska suurimmat tuskat on saatu käsiteltyä, mutta ei kykyni itkeä ole mihinkään kadonnut. Vettä tuli kuin Niagarasta lukiessani Kirkan kuolemasta ja tällä viikolla kuullessani yhden työn kautta tutun poismenosta.
Tällä hetkellä toivon että pystyisin itkemään oikein sydämeni pohjasta, että saisin tämän ahdistavan olon pois... itku helpottaa. Pitää yrittää ajatella kaikkea kurjaa ja masentavaa, niin ehkä saan kyyneleet tulemaan, sitten nukahtaakn helpommin.