Olen aina pitänyt itseäni hyvin aitona ihmisenä, mutta viimeaikoina puhellessani erlaisten ihmisten kanssa huomasin että en olekaan aito, vaan teeskentelijä. Koitan miellyttää ihmisiä, sanoa mitä he haluavat kuulla, ja tietenkin vääntää jopa haudanvakavista asioista vitsiä. Olen jälkeenpäin häpeillyt kuinka yritän puolituttujen kanssa vääntää väkisin juttua, ja yrittää kertoa noloja vitsejä. Tapasinkin maanantaiaamuna yhden latviksen, me kummatkin olimme menossa hissillä psykiatriseen osastoon 3.kerrokseen ja sanoin latvikselle: -"Sinäkin olet menossa dorkaosastolle". No, mitäpä latvis teki muutakuin sen tämän palstan surullisen kuuluisan reaktion eli väkinäisen hymyn ja nopean katsekontaktin.
teeskentelijä
Schorching Blood
6617
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
näin se vaan on
hoitoon vai töihin? ;)
menossa sinne hoitoon, mutta ehkä tulevaisuudessa töihin.
Kuulostipa tutulta, oon huomannu itessäni ihan saman. Masennuksen takia olin sairaslomalla n. 7 viikkoa ja töihin palattuani on taas kulissit pystyssä eli olen "oma, huumorintajuinen, hauska itseni". Joopa joo.
Imoittaudun mukaan joukkon!
mutta onko totta että jos edes yrittää tekohymyä niin keho ja mieli regoivat tähän irvistykseen positiivisesti?
Että ehkä se pitää paikkansa että hymyile vaikka väkisin?tervehdyttävä vaikutus?
Kyllä minä monesti huomaan olevani yksi positiivisuus ja rauhallisuus vaikka olisi mikä.Ehkä se on sitä elämänhallintaa, kun kaikilla kuitenkin tulee elämässä takapakkia ja epäommistumisia niin jatkaa eteenpäin kaikesta huolimatta. Toinen vaihtoehtohan olisi jäädä paikalleen.Hymyillään kun tavataan!!
Mielenkiintoista. Itse olen teeskennellyt eri työyhteisöisssä enemmän ja vähemmän koko työuran ajan. Pakko. Ei ole pokkaa tunnustaa työkavereille tai esimiehelle että on sairastanut muutamia akuutteja psykooseja, luultavasti tulisi kenkää, tai ainakin työn tekeminen hankaloituisi. En jaksa uskoa että vielä 2000 luvullakaan kaikki työkaverit ja esimiehet osaisivat ottaa mielenterveyden häiriöt (varsinkaan vakavat)samanlaisena sairautena kuin minkä tahansa muun sairauden. Koen olevani epärehellinen ja eläväni jollain tapaa valheessa (vaikka mitään kroonista sairautta siis ei ole, vaan kyseessä oli tilapäinen mielenterveyden häiriö). Mutta tiedän että antamani työpanos on aivan yhtä hyvä kuin kenen tahansa muunkin vastaavan koulutustaustan omaavan henkilön, moitteita ei ole tullut koskaan.
Mutta tämä jatkuva vuosien teeskentely on johtanut siihen että en ole voinut todella ystävystyä keneenkään asuinpaikkakunnallani tai työyhteisössäni. Tarkoitan sellaista ystävyyttä että voisin kutsua kotiin tai mennä teatteriin tms. En pysty rajaamaan menneisyyttä pois uusista ystävyyssuhteista, jollain tapaa pelkään "paljastuvani". Tämän takia minulla on ainoina "ystävinä" ne jotka tunsin jo ennen ensimmäistä sairastumistani, mutta heistäkin kuulen ehkä kerran vuodessa kun itse otan heihin yhteyttä. Nyt kun ystävänpäivänä ei kukaan ottanut yhteyttä, ajattelin että taitaa olla aika luopua noistakin ystävistä. Minut tavoittaa kyllä, itse en enää halua kerjätä ystävyyttä.
Nyt kun tämän pukee sanoiksi ja lukee, niin huomaa itsekin mitä ehkä pitäisi tehdä: Rohkaista itsensä, pyyhkiä pois menneisyys harteilta, tutustua rohkeammin uusiin ystäviin, uskaltaa luottaa paremmin, ehkä kokeilla kepillä jäätä muutaman harvan tuttavan kanssa: tutkia hiljalleen mitä tapahtuu jos kerron, kuinka
alkavan ystävyyden käy?