Tilitänpä sittenkin

En tiedä mitä tarkoitat kummallisella fiiliksellä, mutta itselläni on samantapaisia kokemuksia. Siinä nimenomaan SEKOAA, jos kirjoittaa liikaa, koko ajan. Taukoa täytyy pitää.

Sillon kun kirjoitan, olen täysin eristyksissä kaikesta muusta ja kaikista ihmisistä. Olen ihan omassa maailmassani, seuranani ainoastaan fiktiiviset henkilöt (jotka ovat vain oman mielikuvitukseni tuotetta, mutta silti tuntuvat todellisilta ja rakkailta - tämä EI voi olla selväjärkistä touhua).

Silloin kun kirjoitan, on hyvä fiilis - tai ei oikeastaan. Ei ole mitään fiilistä, koska kaikki mun omat fiilikset ja sellaiset haihtuvat pois... On vaan teksti ja tarina ja en ajattele enkä tunne mitään muuta.

Mutta sitten kirjoittamisen jälkeen voi olla outo fiilis. En tiedä, haluanko palata maan pinnalle vielä... ehkä haahuilen kuvitelmissa vielä, vois miettiä jotain kohtausta, lueskella tekstiäni. Joskus on vaikea lopettaa, vaikka pitäis lähtee kouluun/töihin/ muuten ihmisten ilmoille. Jos mieheni tai joku ystävä pöllähtää paikalle kesken kirjoittamisen tai sen jälkeen, saatan olla pitkään hiljainen ja vähän sekaisin... Kun omassa päässä on kokonainen maailma, tarinat ja henkilöt ja kaikki, sitä tuntee joskus itsensä etäiseksi muista ihmisistä, jopa läheisistä. Se harmittaa, mutta kirjoittaminen vaatii yksinäisyyttä.

Tällaista pohdintaa ja yritystä kuvailla tuota kummallista tunnetta... Olen just tänä iltana kirjoittanut hieman, ja nyt sitten koitan taas pehmeästi laskeutua tänne oikeaan maailmaan...

Yllättävän rankkaa henkisesti, tää kirjoittaminen. Jatkuvaa epävarmuutta ja tasapainoilua... Mutta jos haluaa kirjoittaa, niin kyllä sitä tekstiä vähitellen syntyy, ja siinä sivussa elää muutakin elämää.

Normaalia

Täysin normaalia. Ikääsi merkittävämpi tekijä on se kauanko olet kirjoittanut? Olet nyt vaiheessa, tykkää kuin hullu puurosta. Se menee ohi, silitän selkääsi. Se menee ohi, parissa kolmessa vuodessa.

Tavallaan kirjoittaessa olet sitä mitä olet, kun et kirjoita, olet sitä mitä kuvittelet muiden tahtovan että olisit "normaali" Lohduksi voin sanoa, ettei sinusta koskaan tule "normaalia" koska aivosi, kuten omani ovat luotu käsittelemään huomattavasti suurempia asiakokonaisuuksia kuin keskiverto pallontallaajan aivot.

Älä pelkää, aivosi kyllä pyörivät, ainut mikä voi aiheuttaa ylikuumenemista on että itse yrität jarruttaa aivojasi. Anna mennä, kirjoita transsissa viikonloppu ja seuraava viikko menee liki unen kaltaisessa tilassa (toipuessa)

Kun annat aivoillesi liikkumatilaa alat saada valmista aikaan, nyt sisäiset rajoittimesi väittävät, että olet hullu kirjoittaessasi ja jottet onnistuisi (onnistuminen pakottaisi jatkamaan hulluutta=kirjoittamista), aivosi kuvittelevat että sinun pitää epäonnistua kirjoittajana ja noin jättävät tekstit kesken. (sisäiset ristiriidat ovat aina suurin este onnistumisen tiellä, eivät ulkopuoliset tekijät)

Olet vielä nuori, aivosi kehittyvät parastaikaa nopeammin kuin ehkä ymmärrät, erityisesti aivojen etulohko jossa järjellinen syy/seuraus ajattelu on, kehittyy huimaa vauhtia. Voi olla ihan biologiasta johtuvaa että katoat kirjoittaessa maanisuuteen.

Sitä paitsi pieni pinokkio. Et sinä ole ainut surrealistiseen fiilikseen vajoava, luulen että jokainen meistä kirjoittajista kokee tuon epätodellisuuden tunteen kun antautuu tekstinsä vietäväksi.

Itse tempoilin vuoden kahdessa ajassa historiallista tekstiä tehdessäni, tuntui todella vaikealta siirtyä nykyaikaan ja kiireeseen kun oli harpponut menneessä.

Aivot eivät voi ylikuormittua, aivoja tuskin koskaan tulee käytetyksi niin tehokkaasti kuin mitä ne meille luotiin.. keskimäärin käytämmekö 5-10% aivokapasiteetistamme, että on siellä pelivaraa.

Kokeile antaa itsellesi lupa kirjoittaa transsissa, päätä joku päivä joku tuntimäärä jolloin lupaat itsellesi olla häiritsemättä aivojasi kesken kirjoitustyön joutavanpäiväisillä peloilla. Jos pelkäät ettet koskaan enää herää? Laita herätyskello kilkuttamaan jotta palaat todellisuuteen.

Kirjoittaminen on, pelottavan paljon elämän kaltainen tila, sillä erotuksella että tekstin maailman voi hallita liki täysin, mikä ei koskaan realworldissä onnistu.

Erittäin lohduttavaa kuulla, että asia on normaalia. Erityiskiitokset hmph:lle ja chocol@telle oikein hyvistä vastauksistanne.
Pelkään siis tosiaankin varsinkin kahta näytelmänalkua, että koituvat järjeni tuhoksi.
Mutta taidan ottaa neuvosta vaarin ja jatkaa kirjoittamista. Tosin pelkuri kun olen, niin tuskin kirjoitan itseni transsitilaan.

Kiitoksia vielä kerran, ette usko miten lohduttavaa oli kuulla tämä muiden kirjoittajien suusta. Melkein pelkäsin, että sairastan jotain skitsofrenian kaltaista mielitautia.

Siinä hän kertoo kirjailijanuran alkufiiliksistä(kin). Mahtava kirja. Laurencen kirjaan "A Jest of God" perustuu filmi "Rachel, Rachel" (Paul Newmanin vaimo Joanne Woodward pääosassa). Suosittelen näitä kaikkia.