Onko teillä samanlaisia kokemuksia,että sukulaiset ja muutkin sanoo,että sun pitää tarttua itseäs niskasta kiinni ja mennä töihin tai kouluun.Että "ryhdistäydy".Mutta kun ne ei tajua ettei sitä masentuneena jaksa keskittyä eikä tehdä 8 tunnin päiviä.Vielä kun on käsi täynnä viiltelyjälkiä,niin hanki siinä sitte työpaikka.Laiskana pitävät.
ryhdistäydy
laiskuri?
131115
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
mutta ei ole järkeä antaa elämän valua hukkaan,Hae itsellesi apua,ja siitä se lähtee menemään
Ei se avunhakeminen muuta mitään asiaa parempaan suuntaan. Samalla tavalla elämä valuu täysin hukkaan vaikka on viimeiset 10 vuotta juossut kaiken maailman psykiatreilla ja lääkäreillä.
Esim. mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei voi tehdä, kun ihmiset ja varsinkin naiset ovat niin epäluotettavia, ja niinpä sitä on juuttunut umpikujaan pieneen ankeaan yksiöön asustamaan eikä saavuta elämässä ikinä mitään. Harmittaa lähinnä kun on niin nössö ja typerä epäröijä ettei hypännyt junan alle jo 10 vuotta sitten kuten olisi ollut parasta tehdä.
Tiedän että asioiden hoitaminen voi olla välillä aivan helvetin vaikeaa, koska itse olen ollut nyt enemmän tai vähemmän 4 vuotta masentunut. Juuri nousin sängystä ja sanotaan, että vielä tunti takaperin olin niin maissa kuin olla ja voi, tajusin vain ettei se asioiden murehtuiminen ja omasta ulkonäöstä eritoten murehtiminen auta minua paskan vertaa tässä elämässä eteen päin, ei sinne junan alle kannata hypätä. Olen aivan samankaltaisia asioita ajatellut ja todennut ettei minusta ole sellaiseen, miksi sitten turhaan stressaan itseäni jos voin vain hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja elää paljon onnellisemmin. Tuki on ollut kyllä erittäin tärkeää, en seurustele tai ole koskaan seurustellutkaan, lähinnä oman saamattomuuteni ansiosta, mutta vanhempani ja sisareni ovat auttaneet minua paljon, ilman heitä tuskin tässä olisinkaan. Noh, tulipahan vuodatettua hieman itsekkin tässä. Mutta oikeesti alettan elää eikä murehdita, helpommin toki sanottu kuin tehty, mutta voimia sulle ja toivon oikeesti että saisit asias kohdilleen.
Kyllä, sinun, teidän täytyy ryhdistäytyä. Ei kukaan tee sitä puolestasi. Ei saa jäädä lakereille oleilemaan. Vaikka kuinka vaikeata olisi????? Sillä se oleminen ruokkii vaan niitä ajatuksia joita jauhat päivästä toiseen. Pitää sinnitellä ulos niistä. Tehdä ajtusten eteen töitä, saada huonoon oloon vahvistusta.
Töissä jaksat käydä, se on paljon. Vie tuhottomasti voimia. Hae apua niinkuin edellisetkin ilmaisivat.
Masennus on sairaus, vakava asteisena todella lamaannuttava. Kuten monet muutkin mielensairaudet.
Sitä on vähän vaikea joskus sellaisten ihmisten ymmärtää, joita asia ei ole koskettanut millään lailla ennen, ei siis ole juurikaan tietoa eikä kokemusta.
Tuo ryhdistäydy ja ota itseäsi niskasta kiinni pahasti masentuneelle tai muuten mielenterveyspotilaalle joka on tilapäisesti tai kokonaan toimintakyvytön, on ihan sama kuin menisi sanomaan halvaantuneelle, että otat vain itseäsi niskasta kiinni, kyllä ne jalat siitä alkaa toimimaan kun vähän skarppaat ja heität sen pyörätuolin menemään.
Tee se asia selväksi läheisillesi, että kyse on sairaudesta johon tarvitset apua ja hoitoa jotta paranet ja jos et jaksa yksin, pyydä heitä auttamaan avun hankinnassa.
takana!
Puolet ryhdistäytymisvaatimuksesta on totta. Sun on vaan tartuttava itseäs niskasta kiinni, jos et aio syrjäytyä ja reppanoitua. Näytä, mihin pystyt.
Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin. Ei sitä depiksessä noin vain "ryhdistäydytä"...
on täyttä potaskaa.kun kaikki elämän värit mustaa ja harmaata,on vitsit vähissä.mun mielestä työpaikka/opiskelu ei ole joissakin tapauksissa mikään lääke.jo ns terveet tuntevat paineita suoriutua.kuitenkin mun mielestä vain itse masentunut voi parantaa elämänsä laatua.itse en voi vaatia läheisiäni tukemaan mua jos en itse ole halukas parantumaan, edes yrittämään.eikä läheisten tehtävä ole olla hoitajina.ainahan voin löytää syitä rypeä surkeudessa ja vaikka uhkailla itsarilla.mutta mihin se johtaa..ei ainakaan pyrkimykseen edes yrittää löytää laadukkaampaa elämää.itselläni lääkitys ja keskusteluterapia.tärkeimmäksi koen kuitenkin lupauksen jonka tein itseni kanssa.joka päivä etsin edes yhden positiivisen asian päivästä,olkoon se sitten vaikka iso kuppi kahvia.masis vaatii töitä ja paljon,en helpolla ole päässyt mutta läheisteni tehtävä ei ole parantaa mua.jos kuitenkaan en itse jaksa pärjätä,teen muille palveluksen ja hakeudun osasto-hoitoon.onnekseni on olemassa myös pakkohoito jos jostakin syystä itse en pysty enään ajattelemaan realistisesti.nämä mun mielestä faktoja MUN näkökulmasta.
samanlaista ystävät ja sukulaiset ja joulupukki ja kaikki ties mitkä sanoo vaa et "nno ryhdistäydy.." ennemmin oottasin et ne auttaa mua mutta koska ne ei halua tai jotai ni kai se on ajateltava niin että on ite suossa jossa tarvii pienen avun(eli kannattaa hakea apua ammattilaisilta ja keventää taakkaa) et pääsee jaloilleen ja taas omiin ajatuksiin suosittelen sullekin. Tosin ite en oo vielkää saanu haettua apua :D:D liekö omaa saamattomuutta vai mitä mutta ens viikol teen sen viimestää
Niin, "hopi, hopi" vaan...
HOPIHOPIHOPI - RYHDISTÄYTY!!!
(Eikös olekin ärsyttävää?)
Kyllähän noita on tavattu, mutta onneksi iso osa oikeista ystävistäni ymmärtää masennuksen perimmäisen olemuksen. Monet itsekin sen kokeneena. Kyllähän mä haluaisin ryhdistäytyä, tottakai. Mutta ero on valtava esimerkiksi parin vuoden takaiseen minään. Se jaksoi nousta aamulla töihin, vaikka vähän vituttikin. Sille maistui ruoka hyvin ja ennenkaikkea, asiat kiinnosti. Oli kiinnostuksen kohteita ja elämänhalu.
Tällä hetkellä sen sijaan, en jaksa aamulla vesilasia kädessä pitää ja kyynel silmässä pitää itsensä aamulla ylös kammeta. Ruokahalua ei juuri ole, suihkussa käynti tuntuu suunnattoman raskaalta, palelee kokoajan ja kaikki mitä olen tähän asti tehnyt, tuntuu täysin yhdentekevältä. 10 vuotta olen musiikkia harrastanut/kuunnellut ja se on ollut tärkein henkireikä, mutta enää se ei luo minkäänlaisia tuntemuksia. Kroppa menee maitohapoille hyvin pienestä, vaikka olenkin mielestäni kohtuullisessa kunnossa. Tai olin ainakin, tällä hetkellä en tunne kehoni olevan terve. Fyysiset suoritukset myös saavat aikaan yökkimiskohtauksia.
Tästä on helkkarin vaikea ryhdistäytyä. Olen viimeisen 10 vuoden aikana ollut taipuvainen masennukseen ja nyt olen taas menossa kohti pohjaa. Oikeastaan sen tiedosti vasta siinä vaiheessa kun taannoin eräänä iltana sängyssä maatessani nukahdin hymyillen, miettiessäni sitä että en ehkä enää herää huomenna. Ajatus vain jotenkin lämmitti niin sydäntä. Kuolema ei tunnut yhtään surulliselta ajatukselta nyt.
No, hieman helpotti kun pari viikkoa sitten minulta lähti työ alta ja nyt saa nukkua kunnolla. Pohjimmiltaan tuo masennus todennäköisesti johtuu nukkumisongelmistani jotka ovat jatkuneet läpi elämän (kaikki on kyllä kokeiltu, mutta apua ei löydy). Ei sitä mieli jaksa kun pitää arkipäivät läpeensä pärjätä 0-5 tunnin yöunilla. Nyt kuitenkin tuntuu että jos en pian saa töitä, alkaa tulemaan muunlaisia oireita, johtuen siitä kun mikään ei tosiaan kiinnosta. Kaipaisin siis töihin mutta jos niihin menen, olen taas samassa kierteessä jaksamisen kanssa.
Tulee niin helvetin epätoivoinen olo, eikä tiedä mitä tässä tekisi. Haluaisin niin päästä eroon uniongelmistani ja saada kiinnostukseni ja kunnianhimoni takaisin mutten tiedä miten.
Käyt sitten lanttumaakarilla taikka sukuloimassa, niin kaikilla yksi ja sama vika. Ne lässyttävät ja mössöttävät ja hokevat SINÄ SINÄ SINÄ. Kuuntele jotakin hyvää radio-ohjelmaa, niillä on muutakin sanottavaa.
Lievää masennusta on ollut kymmenisen vuotta, ja joitakin vuosia sitten sairastuin vielä skitsofreniaankin. Minut todettiin työ- ja opiskelukyvyttömäksi hiukan ennen kuin täytin 18 vuotta.
Äitini mies ei ymmärtänyt alkuunkaan, piti mua aivan hulluna ja nauroi oireilleni. Koko ajan se kyseli, koska aion töihin mennä (opiskelut jouduin jättämään kesken). Kun tulin sitten täysi-ikäiseksi, se p****pää antoi mulle kaksi vaihtoehtoa: Joko menen töihin ja maksan sille vuokraa ja saan asua omassa huoneessani tai sitten häivyn. Sen talossa (puoliksi omistamassa) kun ei kuulemma katella laiskottelijoita. No, mähän tietysti hommasin oman asunnon mahdollisimman kaukaa.
Ketuttaa tuollaset ihmiset, oikeesti. Pitää ajaa kotoa pois, kun toisella on vaikeeta..