...omiin tunteisiin tutustuminen.
Tosi moni tälläkin palstalla vannoo lääkkeiden nimeen ja totta: niitä popsimalla saa hyvin dumpattua kipeät tunteensa, mutta jossain vaiheessa ne tulevat taas pintaan. Itse olen kokenut masennuksen jo kaksi kertaa, nyt meneillään kolmas, ja vihdoin uskon, että tulen masentumaan elämäni loppuun niin kauan, kun en kuuntele itseäni.
Tällä kertaa teen sen kunnolla: opiskelen itseäni, omaa historiaani, ja mietin niitä tapoja, joilla itseäni petän (mm. muista huolehtiminen, huono itsearvostus, ylikiltteys ja korostunut vastuuntunto oman vointini kustannuksella), kirjoitan tunteeni päiväkirjaan, juttelen terapeutin kanssa (aika varattu jo) ja muutan ajatteluani ja käytöstäni.
Lääkkeitä en enää huoli, koska uskon, että ne vain loitontavat siitä, mitä masennus muuten ajaisi korjaamaan. En aio naamioida itseäni terveeksi enkä myöskään syöksyä masennuksen syövereihin. Tiedän kuitenkin etten pysy terveenä, jos jatkan vaikeista asioista vaikenemista, kyynelten läpi hymyilemistä ja muiden puolesta venymistä.
Tänään tuntuu vielä vaikealta, mutta ajatus muutoksesta helpottaa. Voimia kanssasisarille ja -veljille!
Tosi moni tälläkin palstalla vannoo lääkkeiden nimeen ja totta: niitä popsimalla saa hyvin dumpattua kipeät tunteensa, mutta jossain vaiheessa ne tulevat taas pintaan. Itse olen kokenut masennuksen jo kaksi kertaa, nyt meneillään kolmas, ja vihdoin uskon, että tulen masentumaan elämäni loppuun niin kauan, kun en kuuntele itseäni.
Tällä kertaa teen sen kunnolla: opiskelen itseäni, omaa historiaani, ja mietin niitä tapoja, joilla itseäni petän (mm. muista huolehtiminen, huono itsearvostus, ylikiltteys ja korostunut vastuuntunto oman vointini kustannuksella), kirjoitan tunteeni päiväkirjaan, juttelen terapeutin kanssa (aika varattu jo) ja muutan ajatteluani ja käytöstäni.
Lääkkeitä en enää huoli, koska uskon, että ne vain loitontavat siitä, mitä masennus muuten ajaisi korjaamaan. En aio naamioida itseäni terveeksi enkä myöskään syöksyä masennuksen syövereihin. Tiedän kuitenkin etten pysy terveenä, jos jatkan vaikeista asioista vaikenemista, kyynelten läpi hymyilemistä ja muiden puolesta venymistä.
Tänään tuntuu vielä vaikealta, mutta ajatus muutoksesta helpottaa. Voimia kanssasisarille ja -veljille!
Vastaukset 8
Vanhimmat
eivät ne lääkkeet poista syytä, vaan helpottavat oireita, syyn löytäminen ja sen hoitaminen on taas oman itsensä ja vaikkapa hyvän terapeutin tehtävä.
Mutta täytyy muistaa, että ne lääkkeet voivat olla ihan oikeasti hyvä ja joskus täysin välttämätönkin apu tervehtymisen tiellä, niiden avulla voi saada toimintakykyä ja voimia ylipäätään alkaa hoitamaan itseään.
Siksi niitä ei kannata aina ihan täysin torjua kuitenkaan.
muuta konstia kuin lääkkeiden syöminen,jotta jaksaa päivästä toiseen. Apua olen hakenut, mutta
resurssit omalla paikkakunnalla ei riitä minulle,
johtunee siitä että olen työkyvyttömyys eläkkeellä, niinpä minuun ei yhteiskunnan kannata
satsata? Ainoa huono puoli pelkkä lääkintä apuna on juuri se, etten koskaan oikeastaan kykene ajttelemaan tulevaisuutta tms. Lääkkeet turruttaa
ihmisen tunteet niin tarkkaan, jotta mitään ei
jaksa enää yrittäkkään. Jopa yksinkertaiset päivittäiset perustarpeet kuten ruoka, hygienia
siivous, liikunta yms. tulee laiminlyötyä. Muillehan tästä ei haittaa ole, koska asun yksin. Kuinkahan monen muun elämälaatu on yhtä huonolla mallilla? Olen myös syrjäytynyt kanssaihmisistä,
koska aina väsyttää ja yritykset ponnistella
pois tästä olotilasta ovat jo lamaannuttaneet toimintakyvyn. Lääkkeet ei tosiaan ole mikään hyvä
masennuksen poistaja, mutta kaikilla vaan ei ole
mahdollisuutta saada muuta tukea/apua. Aikanaan
meistä syrjään unohdetuista tulee yhteiskunnalle
vielä melkoinen rasitus laitospaikkojen muodossa.
kokeillut tuota päiväkirjan kirjoitusta,se jotenkin helpottaa kun saa kirjoittaa mieltä painavat asiat sinne.Olen myös pyrkinyt muuttamaan ajattelu tapaani ja keksimään asioita joita en tähän asti ole uskaltanut tai halunnut tehdä.Toisinaan uskon voivani parantaa itseni ilman apua,toisinaan olo on niin avuton että haluaisin puhumaan jonnekin.Silti en osaa/halua/pysty hakemaan apua.Sanoin kerran miehelleni että tarvitsen apua,hän sanoi;miksi et hae, totesin vain että itse en siihen pysty.
"Lääkkeitä en enää huoli, koska uskon, että ne vain loitontavat siitä, mitä masennus muuten ajaisi korjaamaan"
Itse keskivaikeasta masennuksesta toipuvana en ymmärrä logiikkaasi. Masennus ei itsessään korjaa yhtään mitään, se on oire kaikesta siitä, mitä on ns. jäänyt takkiin, käsittelemättöimiä vaikeita asioita, traumoja, menetyksiä, mitä tahansa. Jos selviät masennuksesta ilman lääkkeitä, nostan hattua, mutta sorry, epäilen.
Allekirjoitan sen, mitä sanoit, että pitää tutustua omiin tunteisiin, tehdä oppimatka omaan minään. Mutta minusta lääkkeet antavat siihen mahdollisuuden, eivät loitontaen, vaan lähentäen.
Varsinkin ajatuksesi siitä, että "tulen masentumaan elämäni loppuun niin kauan, kun en kuuntele itseäni" on aika mielenkiintoinen.
Kun olet käynyt läpi masennuksen kolmeen otteeseen, on todennäköisyys sille, että sairastut vielä uudelleen masennukseen tutkimusten mukaan reilusti yli 80% (jotain 90%:n luokkaa).
En väitä, että ajatus masennuksesta parantumiseen täysin ilman lääkkeitä ja itseään tutkiskellen olisi väärä, mutta myös masennuksen vakavuusasteella on ratkaiseva merkitys masennuksesta parantumiseen.
Keskivaikeassa ja vaikeassa masennuksessa en usko, että ajatusmallisi toimii. Näissä lääkkeet ovat, varsinkin masennuksen alkuvaiheessa, kyllä täysin korvaamaton apu. Samoin, jos masennus estää täysin nukkumisen, ei se kyllä onnistu ilman lääkkeitä, vaikka asennoituisi miten tahansa.
Kirjoituksestasi paistaa myös aika yksipuolinen käsitys masennuksen syistä. Useissa tapauksissa ne ovat huomattavasti monitahoisemmat ja vaikeammin analysoitavissa, jos ovat yleensä ollenkaan analysoitavissa.
Joka tapauksessa voimia yrityksellesi parantua oma-analyysilla, asenne- ja elämänmuutoksillasi.
Olisi todella mielenkiintoista kuulla miten edistyt suunnitelmissasi, joten kirjoittele tänne kuulumiasi.
En väitä olevani ekspertti (tai edes sataprosenttisen oikeassa;) Omalla kohdallani olen vain ajautunut uudelleen samanlaisiin, masennukselle altistaviin elämäntilanteisiin (vaativa pomo, liikaa vastuuta asioista ja ihmisistä jne.), koska en aiemmin ole suostunut muuttamaan mitään elämässäni. En ole kehdannut, uskaltanut, jaksanut tai viitsinyt tarttua toimeen.
Tuntuu, että sama on ongelmana monella muullakin. Yritetään jaksaa, ei kehdata pyytää apua töissä tai muuallakaan. Kun kaveripiirissäni olemme puhuneet luottamuksellisesti, on käynyt ilmi, että tosi moni on syönyt serotoniinilääkkeitä monessa eri elämänvaiheessa, muutama on uskaltautunut terapiaan. Silti masennus iskee aina uudelleen.
Koululääketiedehän on aika raaka oppi, mitä tulee mielen ongelmiin. Puhutaan ongelmista välittäjäaineiden kanssa. Mutta nyt kun masennuslääkkeet ovat ohittaneet särkypilleritkin suosiossa, masennus ei vain vähene. Syitä on varmasti monia, niin yksilön kuin yhteiskunnankin (yksinäisyyden lisääntyminen, heikko tunteidenkäsittelytaito, välittämisen väheneminen) taholla.
Kirjoitit, että:
"Kun olet käynyt läpi masennuksen kolmeen otteeseen, on todennäköisyys sille, että sairastut vielä uudelleen masennukseen tutkimusten mukaan reilusti yli 80% (jotain 90%:n luokkaa)."
Uskon, että nuo tilastot kertovat juuri sen, että tunnevammoista on vaikea parantua. Se on pitkä ja kipeä prosessi, joka tekisi mieli lopettaa kesken tai jättää kokonaan aloittamatta. Ehkäpä vain yksi kymmenestä todella herää masennukselle. Lääke on helpompi tie, mutta pitkällä tähtäimellä sekään ei auta.
Pyrin kirjoittamaan tänne etenemisestäni. Totta puhuen itseäkin hirvittää aloittaa syvällisempi tie itseen. Mutta tuntuu siltä, että olen sen velkaa itselleni.
Kirjoittakaa myös te muut, joita musta mieli piinaa. Ainakin siitä on tutkitusti apua! ;)
Kiitos vastauksestasi. Toivon todella, että onnistut kokeilussasi.
Sen vuoksi kerron yhden positiivisen esimerkin siitä, miten masennuksen syyt ja masennuksesta toipuminen on monesti hyvinkin yksilöllistä.
Veljeni oli työuransa huipulla johtavassa asemassa keskisuuressa yrityksessä Helsingissä, kun masennus iski. Mitään yhtä konkreettista syytä hän ei sille jälkeenpäinkään ole osannut kertoa. Ainoastaan ne normaalit tuntemukset, jotka masennukseen liittyvät.
Oireet olivat niin voimakkaat, että hän joutui Espoosta työpaikalleen ajaessaan joka aamu pysähtymään matkalla oksentamaan. Päivällä oli pakko päästä myös työpaikalta pois muutamaksi tunniksi kotiin, jotta jaksoi palata työpaikalle ja kestää työpäivä loppuun.
Missään vaiheessa hän ei hakeutunut lääkäriin tai terapiaan, vaan ponnisteli omin voimin eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua hänellä oli voimia sanoa itsensä irti ja ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi.
Masennus on meille yhteinen keskustelunaihe. Itse kaksi vakavaa masennusta kokeneena, joista jälkimmäinen jatkuu seitsemättä vuotta "taka-alalla" lääkkeiden ja terapian turvin, meillä molemmilla on omakohtaisia kokemuksia masennuksesta.
Veljeni "lääke" oman masennuksensa hoidossa on ollut ja on edelleenkin asennoituminen "ulkopuolisen tarkkailijan" rooliin oman tilansa tutkimisessa tyyliin: masennus minussa on tunteistani johtuva.
Tiedän, että masennus on tunteistani ja ajatuksistani riippuva. Siirtymällä ajatuksellisesti itsensä "ulkopuolelle" voin vapautua noista tunteistani ajatuksellisella tasolla ja tarkkailla mitä ne tunteet minussa vaikuttavat. Käsittelemällä ne tunteet sitten sen "ulkopuolisen tarkkailijan" arvioimina, eliminoituu niiden ahdistusta, pelkoa ja jännitystä aiheuttavat ominaisuudet ja jonkin ajan kuluttua tunteet laimenevat ja itse masennuskin väistyy taka-alalle.
Tällä "ulkopuoliseksi tarkkailijaksi" asentumisella on myös ennakkoehkäisevä vaikutus masennuksen nujertamiseen jo heti alussa sen yrittäessä saada valtaansa.
Koko asia on tietysti kiinni siitä, pystyykö asettumaan tuohon "ulkopuolisen tarkkailijan" rooliin. Se vaatii ainakin vahvaa minäkuvaa ja kykyä irrottaa tunteet ja järjellinen ajattelu (=päättely) toisistaan. Tosi vaikeissa masennustapauksissa se lienee ylivoimaimaisen vaikeaa, mutta joillekin se saattaa onnistua.
Tämä esimerkki rohkaisuksi teille kaikille itseparannusta miettiville.
Hyvä
Olen kroonisesti masentunut ja käytän säännöllisesti lääkkeitä masennuksen hoitoon ja univaikeuksiin. Olen käynyt myös terapiassa ennen lääkehoitoa. Terapia oli hyödyllinen: opin tuntemaan itseäni ja menneisyyttäni ja tulin paremmin sinuiksi itseni kanssa. Mutta masennukseen sittä ei ollut mitään hyötyä. Jatkuva lääkehoito on pitänyt ja pitää minut työkykyisenä. Muutamalla tuttavalla on samantyyppisiä kokemuksia: terapian epäonnistuminen mutta onnistunut jatkuva lääkehoito.
Lääkkeitä ei kannata hylätä oikopäätä.