Olisi varmaan ollut sivuittain juttua tästä samasta aiheesta. Mutta tämä Suomi24 taas hidastelee ja pitää nopeesti tää saada kirjotettua. Että alotan nyt uuden topicin.
Kuinka helposti oikeistaan voi saada vapautus tai vastaavat paperit? Mulla on ongelmia mutta enemmänkin henkisiä.
- Ahdistun ihan täysin outojen ihmisten kanssa. En voisi koskaan kuvitellakaan olevani outojen seassa jossain mökissä. En pysty saamaan kavereita, koska en pysty puhumaan ihmisille. Vetäydyn aina omiin oloihini. Joskus saatan istua paikallani parikin tuntia ihan omissa maailmoissani. Ja mietin kaikkia asioita.
- Tunnen ettei musta ole mihinkään. Pidän itseäni täytenä luuserina ja siksi mikään ei lopulta onnistukaan. Jos yritän tehdä jotain siten, että joku toinen katsoo vieressä, alan hikoilemaan ja kädet alkaa tärisemään. Lopulta kaikki menee jännityksen ja paniikin takia päin vittua.
Eikös tuo käsien hullunlainen tärinä ainakin voi haitata jotain ampumisjuttuja?
- En pysty käymään edes WC:ssä jos on muita ihmisiä. Saatikka sitten oudossa paikassa. En ole käynyt koko ikänäni WC:ssä missään muualla ku kotona. Ja joskus kerran yhden tutun luona.
En vaan pysty. Kammoan kaikkia bakteereja ynnämuita.
- Olen henkisesti aika heikko muutenkin. Masennun suht helposti. En näytä sitä, mutta masennuksissani voin tehdä mitä tyhmää vaan. Ainakin jos on "oikeat välineet" houkuttimena käden ulottuvilla.
Perheen kanssa tosin tulisi ongelmia. Mun olisi nopeesti päästävä täältä pois ennen armeijaa. Äiti kävisi kimppuuni jos saisi tietää, että edes vapautusta mietin. Hän ei tiedä ongelmistani mitään. Joskus yritin kertoa, mutta loppujenlopuksi sain vain vastauksen "ei se mun syyni ole". Että se siitä kertomisesta. Loppujen lopuksi sain vain entistä pahemman mielen, kun äiti luuli että syytän sitä näistä jutuista. Vaikken edes mitään siihen suuntaan sanonut.
Viime kesänä käytiin kovat keskustelut esim. kesätöistä. En ollut viime vuonna missään kesätöissä. Ja äiti valitti kokoajan. "siellä se vaan lorvii. tekis töitä niinku muutki ihmiset". Itse on tosi ahkera ja hänen mielestään ei pitäisi edes laillisilla lomilla saada levätä. Lisäksi, jos joskus on koulusta vapaata ja nukun johonkin 12 asti, niin alkaa sanomaan et "nouse jo. älä kokopäivää makaa. muutkin ihmiset on jo ylhäällä. ja sä vaan lorvit".
Ja kaikki nuo samat jutut kävisivät luultavasti armeijankin kanssa. Esimerkiksi eilen käytiin kiivas keskustelu. Äiti alkoi valittamaan siitä, kuinka kauan avaan kengännauhoja. Siis mulla on sellaset oudot kengät ja nauhat aukee jos laittaa tavallisesti kiinni. Sen takia pidän yleensä tuplasolmua. No äiti siihen tietysti "ei muutkaan ihmiset noin kauaa avaa nauhoja. aika lapsellista mun mielestäni. toivottavasti armeijassa edes vähän miehistyisit".
Tuon vikan lauseen jälkeen mulle tuli kauhee paniikki. Oon ihan sekasin. En pärjää armeijassa, en pärjää kotona. En ole minnekään tarpeeksi hyvä. Ainut toivomukseni olisi, että pääsisin täältä pois paikkaan jossa kukaan ei tuntisi ja voisin aloittaa puhtaalta pöydältä elämän. Ja mieluiten ilman armeijaa, koska siellä ahdistukseni vain pahenisi.
Käytetäänkö armeijassa muuten ihan vaarallisia aseita? tai siis oikeita luoteja.
Olen nimittäin päättänyt antaa opetuksen kaikille. Jos joudun armeijaan ja ahdistun siellä entistä enemmän... ja jos porukat suuttuu mulle samaan aikaan, ammun itseni tai jotain vastaavaa. Näytän kaikille, että mihin henkiseen ahdinkoon ne on mut ajanut.
Saisiko vapautuksen, jos kertoisi tuon suunnitelman lääkärille kutsunnoissa?
Ja miten teidän muiden perheet on mahdollisiin vapautuksiin tai tuollaisiin suhtautunut?
Sivari olisi toinen vaihtoehto, mutta jos sen tekisin, saisin 100% porukoiden vihat ja halveksunnat päälleni. Ja perhe kuitenkin on ainut, minkä takia olen tähänkin asti elänyt.
Kuinka helposti oikeistaan voi saada vapautus tai vastaavat paperit? Mulla on ongelmia mutta enemmänkin henkisiä.
- Ahdistun ihan täysin outojen ihmisten kanssa. En voisi koskaan kuvitellakaan olevani outojen seassa jossain mökissä. En pysty saamaan kavereita, koska en pysty puhumaan ihmisille. Vetäydyn aina omiin oloihini. Joskus saatan istua paikallani parikin tuntia ihan omissa maailmoissani. Ja mietin kaikkia asioita.
- Tunnen ettei musta ole mihinkään. Pidän itseäni täytenä luuserina ja siksi mikään ei lopulta onnistukaan. Jos yritän tehdä jotain siten, että joku toinen katsoo vieressä, alan hikoilemaan ja kädet alkaa tärisemään. Lopulta kaikki menee jännityksen ja paniikin takia päin vittua.
Eikös tuo käsien hullunlainen tärinä ainakin voi haitata jotain ampumisjuttuja?
- En pysty käymään edes WC:ssä jos on muita ihmisiä. Saatikka sitten oudossa paikassa. En ole käynyt koko ikänäni WC:ssä missään muualla ku kotona. Ja joskus kerran yhden tutun luona.
En vaan pysty. Kammoan kaikkia bakteereja ynnämuita.
- Olen henkisesti aika heikko muutenkin. Masennun suht helposti. En näytä sitä, mutta masennuksissani voin tehdä mitä tyhmää vaan. Ainakin jos on "oikeat välineet" houkuttimena käden ulottuvilla.
Perheen kanssa tosin tulisi ongelmia. Mun olisi nopeesti päästävä täältä pois ennen armeijaa. Äiti kävisi kimppuuni jos saisi tietää, että edes vapautusta mietin. Hän ei tiedä ongelmistani mitään. Joskus yritin kertoa, mutta loppujenlopuksi sain vain vastauksen "ei se mun syyni ole". Että se siitä kertomisesta. Loppujen lopuksi sain vain entistä pahemman mielen, kun äiti luuli että syytän sitä näistä jutuista. Vaikken edes mitään siihen suuntaan sanonut.
Viime kesänä käytiin kovat keskustelut esim. kesätöistä. En ollut viime vuonna missään kesätöissä. Ja äiti valitti kokoajan. "siellä se vaan lorvii. tekis töitä niinku muutki ihmiset". Itse on tosi ahkera ja hänen mielestään ei pitäisi edes laillisilla lomilla saada levätä. Lisäksi, jos joskus on koulusta vapaata ja nukun johonkin 12 asti, niin alkaa sanomaan et "nouse jo. älä kokopäivää makaa. muutkin ihmiset on jo ylhäällä. ja sä vaan lorvit".
Ja kaikki nuo samat jutut kävisivät luultavasti armeijankin kanssa. Esimerkiksi eilen käytiin kiivas keskustelu. Äiti alkoi valittamaan siitä, kuinka kauan avaan kengännauhoja. Siis mulla on sellaset oudot kengät ja nauhat aukee jos laittaa tavallisesti kiinni. Sen takia pidän yleensä tuplasolmua. No äiti siihen tietysti "ei muutkaan ihmiset noin kauaa avaa nauhoja. aika lapsellista mun mielestäni. toivottavasti armeijassa edes vähän miehistyisit".
Tuon vikan lauseen jälkeen mulle tuli kauhee paniikki. Oon ihan sekasin. En pärjää armeijassa, en pärjää kotona. En ole minnekään tarpeeksi hyvä. Ainut toivomukseni olisi, että pääsisin täältä pois paikkaan jossa kukaan ei tuntisi ja voisin aloittaa puhtaalta pöydältä elämän. Ja mieluiten ilman armeijaa, koska siellä ahdistukseni vain pahenisi.
Käytetäänkö armeijassa muuten ihan vaarallisia aseita? tai siis oikeita luoteja.
Olen nimittäin päättänyt antaa opetuksen kaikille. Jos joudun armeijaan ja ahdistun siellä entistä enemmän... ja jos porukat suuttuu mulle samaan aikaan, ammun itseni tai jotain vastaavaa. Näytän kaikille, että mihin henkiseen ahdinkoon ne on mut ajanut.
Saisiko vapautuksen, jos kertoisi tuon suunnitelman lääkärille kutsunnoissa?
Ja miten teidän muiden perheet on mahdollisiin vapautuksiin tai tuollaisiin suhtautunut?
Sivari olisi toinen vaihtoehto, mutta jos sen tekisin, saisin 100% porukoiden vihat ja halveksunnat päälleni. Ja perhe kuitenkin on ainut, minkä takia olen tähänkin asti elänyt.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sulla on ihan hirveä äiti. Muuta äkkiä pois kotoa ja valita lääkärille, niin saatat saada vapautuksen. Ei ole pakko kertoa kenellekkään vapautuksestasi.
Okei. Kiitoksia vastauksesta.
Ja en mä itse tuota silti hirveänä pidä, vaikka kirjoitinkin siitä vähän tuohon malliin. Epäilen, että kyse on siitä, miten hänet on kasvatettu.
Ehkä hän kuitenkin vaan haluaa, että oma poika pärjää vielä joskus omillaan. Suvussa kuitenkin on yksi sellainenkin luuseri, joka ei käy töissä vaikka on yli kolmenkymmenen. Ryyppää vaan ja naisystävä maksaa vuokrat ym. Ja mies itse sitten aina vippaa omalta äidiltään rahaa ryyppyreissuja varten. Toisaalta ymmärrän äitiäni. En itsekään haluaisi tulla sellaiseksi veltoksi laiskiaiseksi.
Ja kuitenkin hän on sellainen ylihuolehtivainen. Tekisi mitä vaan, jotta mulla olisi asiat hyvin. Luultavasti olisi lellinyt mut ihan pilalle, jollen itse olisi tuohon pienempänä puuttunut. Olen kuitenkin perheen ainoa lapsi.
Jonkinlainen asenneongelma hänellä tuntuu olevan. Vaikka vahvasti uskon, että hänet on pienempänä kasvatettu juuri tuolla tyylillä. "ei laiskotella vapaapäivänä, tehdään töitä ahkerasti ym."
Ja hän on kuitenkin mulle tosi tärkeä ihminen. Jos ei olisi, en välittäisi lainkaan hänen mielipiteistään ynnämuista.
Ja armeijaan kyllä menisin valittamatta, jos vaan uskoisin olevani siihen henkisesti kykenevä. Ei vaan kauheasti kiinnosta, jos tietää että ahdistuu jo kutsuntojenkin aikana. Siellä kuitenkin aika paljon outoa porukkaa.
Tämä on aika pieni paikka. Ja uskon, että sinne tulisi aika paljon myös tuttuja naamoja. Ongelma onkin siinä, että olin koko yläasteen koulun yleinen vitsi, vaikken mitään erikoista tehnyt. Kaikki tunsi ja vittuili. Tuskinpa he ovat tähänkään ikävuoteen mennessä yhtään aikuistunut.
Onko kellään kokemusta mahdollisesta armeijakiusaamisesta? Onko tuollaista yleensäkin esiintynyt? Entä miten siihen ollaan puututtu?
Pitää katsoa tuota. Tunnen vaan itseni kauhean laiskaksi ja kaikkea, kun edes mietin vapautusta. Mutta toisaalta joskushan on pakko ajatella itseäänkin ja omaa mielenterveyttään. Vaikeaa silti on, kun on koko alkuelämän omistanut muiden miellyttämiseen.
Lisää vastauksia otetaan mielellään vastaan :)
Haluaisin kuulla mahdollisimman monen henkilön mielipiteen tästä asiasta.
Kuten kommenteissa on jo sanottukin, vapautus pitäisi tulla, kun kerrot nuo samat asiat lääkärille. Eihän tuossa mistään laiskuudesta tms. ole kysymys vaan selvästikin on sekä sinun, että armeijan kannalta parempi, että et mene sinne. Ei armeijakaan halua suinkaan kaikkia väkisin palvelukseen ja juuri sinun tilanteesi on sellainen, jota varten vapautuksen saa ilman ihmeempää vänkäämistä.
Itselläni on kokemusta armeijassa kiusatuksi tulemisesta ja tänä päivänä ajatellen, olisi ollut huomattavasti parempi ratkaisu hankkia vapautus aikoinaan, kuin olla siellä sylkykuppina. Tilanteeni ei ollut yhtä paha mutta kuitenkin lievää koulukiusaamista ja sitten sama jatkui armeijassa. Toki armeijassa virallisesti halutaan kitkeä kiusaaminen pois. Mutta käytännössä ko. paikan "kasvatusmetodeihin" kuuluu myös tietty systeemiin sisäänrakennettu kiusaaminen, eli "yksi mokaa ja kaikkia rangaistaan"-menettely. Usutetaan muut varusmiehet kiusaamaan niitä "pahnanpohjimmaisia" ikään kuin he sillä tavalla "paranisivat". Uskomatonta, mutta totta, näinkin typerä ja sairas ajattelutapa on yhä voimissaan Suomen armeijassa. Pahoin pelkään että kuvauksesi perusteella olisit kyllä vaarassa joutua kiusatuksi. Ei siellä voi puolta vuotta kovaa poikaa feikata, jos kerran ei ole sellainen.
Mitä äitiisi tulee, niin valitettavasti Suomessa sellaisia ihmisiä riittää joihin armeijan propaganda uppoaa kuin veitsi voihin. Varsinkin kun hän ei ole itse ollut armeijassa sekuntiakaan eikä tiedä "miesten koulun" nurjemmista puolista. Ehkä kannattaisi saada lääkäri puhumaan suoraan äidillesi ja vakuuttamaan, että terveydellisistä syistä vapautus on aivan asiallinen ja suorastaan välttämätön, eikä mitään feikkausta, jospa se auttaisi äitiäsi ymmärtämään asian paremmin. Voithan mainita äitisi suhtautumisesta lääkärille. Joka tapauksessa kysymys on sinun elämästäsi eikä kenenkään muun, sen mukaan on ratkaisut tehtävä.
Vapautus henkisistä syistä on aivan yhtä hyväksyttävää kuin esim. vaikkapa selkävaivojen takia, silloin kun vaivat ovat todellisia, ja sinulla selvästi ovat. Selkävaivainen ei murehdi "laiskuuttaan" saadessaan vapautuksen palveluksesta, jonne selkävaivainen ei sovi, eikä sinunkaan pidä kun syysi on ihan yhtä pätevä. Lääkärin puheille vaan, mars mars!
Näytäs sitä sitten äitilles. Jotenki tunnostaa, ettei se usko yhtään mitään mitä yrität sille sanoa ja sen vänkytys ei todellakaan auta asiaa! Ja kutsuntoihin asti joudut niin sanot suoraan, ette kykene. Kuskaa se lappu sinne niin et varmana joudu sinne..
En lukenut koko juttua mutta jo nuo oireet parilla virkkeellä oli samat kuin minulla, niin lykkäsivät C-paperit kouraan.
Eli helposti tulee C-paperit noilla oireilla.
Tilaat heti ajan yksityiselle psykiatrille ja kerrot hänelle nuo samat asiat kuin äskeisessä tekstissäsi. Vapautuksia annetaan nykyisin ilman mitään syitäkin ja sinulla on todellisia hoitoa vaativia ongelmia. Saat vapautuksen 100 % varmuudella.
Olet vasta 17-vuotias, joten kun alat hoitaa noita asioita nyt niin sinulla ei tule mitään kiirettä eikä paniikkia armeijan suhteen. Toivon myös että saat psykiatrin avustuksella jotenkin selvitettyä selvästi asennevammaiselle äidillesi tilanteesi. Asiat järjestyvät, mutta sinun on itse alettava järjestämään niitä. Tsemppiä
Noilla ongelmilla saisit aivan varmasti vapautuksen.
Mutta...
Kirjoituksesi on epäuskottava:
Miten olet voinut käydä koulua normaalisti? Jos olet voinut, ei sinua ahdista kuten kirjoitit. Jos et, ongelmistasi on kirjoitettu jo kansiokaupalla diagnooseja yms.
"Äiti ei tiedä ongelmistani mitään." Ei kukaan voisi olla niin sokea, ei varsinkaan oma äiti.
Kaikkein epäuskottavin kohta kirjoituksessasi oli tuo "käytetäänkö oikeita luoteja..."
Ei ollut provo. Varmaan aika sekava kirjoitus ja kaikkea. En jaksa alkaa nyt sen kummemmin selittelemään.
Mä olen aina ollut sellainen ihminen, joka haluaa peittää mahdolliset ongelmansa. Yksinkertaisesti koulussakaan ei kukaan ole välittänyt, vaikka joskus opettajatkin katsoneet mua kauhean kummissaan. Olen kuitenkin aina ollut se, joka on välitunnit luokan edessä odottamassa yksin tuntia. Koska ei ole kavereita ym.
Olen kyllä käynyt koulua suht normaalisti. Tosin usein tulee kesken päivän lähdettyä kotiin, koska alkaa ahdistamaan. Ihan ilman opettajalle kertomista lähden.
Sitäpaitsi, pystyin peittämään ahdistuksen koulussa. Välttelen ihmisiä, joten ei olo ole niin ahdistunut, jos saa joskus välillä olla jossain yksin.
Ja äiti on sokea tuon suhteen siksi, koska olen 80% päivästä omassa huoneessa yksin. Ei porukat mua oikeistaan näe muutakuin ruokailun aikana. Ja tekohymyhän on aika helppo vetää parin kymmenen minuutin ajaksi naamalle. Niin ainakin saa ihmiset luulemaan, että kaikki on hyvin. Tosin kerran äiti tuli kysymään multa et "inhootko sä mua". En tiedä, miksi kysyi. Sanoin että en tietenkään. Ja siihen se jäi. Tämä on vielä sellainen paikkakuntakin, jossa tuntuu olevan joku ihmeen juttu. Ihmiset eivät nimittäin pysty puhumaan murheistaan tai kuuntelemaan muiden murheita.
Jos joku on masentuneen oloinen, sitä katsotaan kieroon. Katsotaan, että mikä toikin on. Ja mummotkin kiertää kaukaa.
Tai sitten se masentunut leimataan hulluksi. Ei olisi tuo hulluksi leimaaminen eka eikä viimeinen kerta täällä päin.
Ettei vaan nyt ole kyseessä Loimaa-City. Siellä nimittäin juuri tuollaista ahdasmielistä paskaa. Pilottitakkisia räkänokkia Karjala-lippikset päässä isottelemassa.
Muuta pois heti kun mahdollista ja hae psykiatrilta apua. Olet vielä nuori ja pystyt paranemaan täysin ja viettämään täysipainoista elämää. Nykyään on tarjolla hyviä lääkehoitoja ja terapiaa.
Sori, en viitsi alkaa tässä paikkakuntaa sanomaan. Aivan varmasti joku "vittuileva tuttu" voisi bongata mut näiden viestien kautta. Aika outo sana kieltämättä toi "vittuileva tuttu" :D
En kuitenkaan parempaakaan keksinyt.
Ei ole silti kyseessä Loimaa. Täällä nuo ahdasmieliset koostuvat enemmänkin vanhuksista. Nuoret puolestaan ovat pissiksiä, koviksia ym. Aika ilkeitä tyyppejä, mutta ei yllä ahdasmielisyydessä noiden vanhusten tasolle.
Täälläpäin on jokanurkalla jotain juoruämmiä. Ne etuilevat kaupassa ja kiilailevat nuorisoa sivuun. Joskuskin yksi mummo töytäisi lujaa jotain päin kauppakärryllä.
Kerran yks taas jätti yhden tutun sormet oven väliin tahalteen, koska hän näytti kuulemma huligaanilta (oli lippis päässä!). Sitten kun itse jotain mummelia joskus etuilin, sain heti kauheat haukut ja valitukset. Täällä ei saa kukaan olla erilainen. Kaikkien nuortenkin pitäisi olla sellaisia, kun joskus 1950 luvulla oltiin. Sitten varmaan kelvattaisiin tänne....
Ei ole kauhean kivaa, jos ahdistuksessa on vaikka koulusta kotiin lähteny kesken päivän. Sitten kulkee kotiin yhden tietyn talon ohi, jonka pihassa istuu aina mummo. Nähdessään mut se mummo alkaa haukkumaan ja päivittelemään nykyajan nuoria. "Aina tupakka suussa ja pullo kädessä. Huumeitakin käyttävät ym." Ja itsekun en edes juo, polta tai käytä mitään aineita. Vituttaa.
Joskus vielä pois muutan täältä.
Meinasin vastata mutta en vastaakaan kun en halua muistella omia kiusaamiskokemuksia yläasteajoilta. ihan perseestä koko paikka
vanhemmilleni en koskaan kertonut, enkä tule kertomaan, että minua kiusattiin todella paljon koulussa. heille se olisi kova paikka. minulle se oli
Luin juttusi, ja tunnistin siitä itseni. Oletko ikinä kuullut aspergerin syndroomasta? Koska tuo ahdistuminen outojen ihmisten kanssa, vetäytyminen omiin oloihin, sekä kaverittomuus on yleistä ihmisillä, joilla on asperger. Olen itse myös 17 v, ja kutsuntoihin pitäisi mennä.
Niin paljon itsellä samoja ajatuksia.
Itse myös kärsin masennuksesta.
Joka johtunee siitä että kun olin pieni, niin elämäni oli jo silloin yhtä helvettiä. ja on edelleen.
Äiti ja isä olivat alkoholisteja, tappelivat keskenään, hakkasivat minua, ja myös toisiaan. Kerran jos toisen joutuin jopa lääkäriin kyseisestä syystä, millon tuli kaljapullosta päähän, millon mistäki. Ja nyt kun olen 19w ni asiat on ruenneet vaivaamaan oikein kunnolla, ja olen masentunut, siitä. olen jättänyt opinnot kesken, en ole töissä paljoa kyseisen masennuksen takia. Elämää ei ole oikeastaan ollenkaan. Päivät on samoja. Itsellä armeija edessä ensi heinäkuussa. Ja olen puhunut ja itse miettinyt että pystynkö minä sitä käymään, nyt tai ollenkaan. koska masennus on kuitenkin kestänyt jo kohta melkein 3 vuotta. Itse tuhoisia ajatuksiakin on ollut, jopa toteuttanukin niitä lievästi siinä alkuvaiheessa, mutta myös nyt lähiaikoina ne on pyörinyt mielessä.
Asiaa pahentaa se että kun vanhemmat on edelleen alkoholisteja, mikäpäs pahan tappaisi.
Ja kuulen millon mitäkin juoruja siitä että mitä heille on tapahtunut. Ja kuitenkin minä juuri kun olen jo 19w ni otan sen aika raskaasti, kun tunnen olevani se ainut joka on vastuussa siitä/ja heistä.
ja oma elämä myös tulee vastaan, eikä sitäkään taho jaksaa elää. Ku ei oo töitä, sitä ei jaksa. Ei saa aikaan mitään ei oikeestikkaan yhtään.
taloudellinen tilanne on huono, elän toimeentulo tuella 366euroa/kk, ja asun yksin.
Viimesimmän tiedon mukaan ISÄNI on sairaalassa.
Sieltä minulle teholta soitettiin, sekin lisäsi masennusta, syytän siitä itseäni.
Mitä armeijaan tulee ni minun mielestä en ole siihen kykenevä. koska asiat on päib helvettiä... lykkäystä ainakin itsekin olen ajatellut hakea..