Haluaisin uskoa, että olet vain solukasa.
Luen eri keskustelupalstoja, ahmin tietoa, mitä on muutaman viikon ikäinen sikiö/vauva/alkio. Haluan tuntea syyllisyyttä samalla kun haen lohdutusta solukasateorioista.
Koska minun pitääkin kärsiä. Teen varmasti maailman kamalimman teon sinulle pikkuinen, lapseni veli- tai siskopuoli.
Miten selitän sisaruksellesi äidin uuden vauvan? Kun ei ole isää? Kun aina olen sanonut, että kun aikuiset menee naimisiin, niin tulee vauvoja.
Ehkä huono syy miettiä aborttia, mutta erittäin vahva rehellisesti sanottuna!
Mietin arkea.. Kuvaa tulevaisuudestani; yksinhuoltaja, raskaana lyhyen suhteen jälkeen, selittelyjä maailmalle, isyyden piilottamista, halveksivia katseita, loputtomia kysymyksiä, sääliviä kommentteja. Ja että kaikki alkaisi taas alusta. Juuri kun tuntuu, että hetken aikaa olisin ollut pinnalla. En enää upoksissa eron jälkeisessä arjen myllerryksessä, kun vihdoinkin on parin kuukauden ajan tuntunut, että me pärjätään, tulevaisuus näyttää hyvältä.
Et sinä sitä pilaamaan tullut, en sitä sano. En halua puhua sinusta virheenäkään. Vaikka et suunniteltu ole. Sinä olet vahvistanut rakkauttani isoon sisarukseesi. Katson häntä, hänen hiuksia, silmiä, haistan hänen tukkaansa halatessani ja en voi välttyä ajatukselta, miltä sinä näyttäisit..
Kaupungilla koen kohtalon ivana nähdä isoja mahoja ja vastasyntyneitä. En katso niitä, mutta niiden kuvat piirtyvät selkäytimeeni asti.
Tiedän, että tulen miettimään tätä päätöstäni aina ja ikuisesti, vaikka olen tästä jo varma ennen kuin teen raskaustestin. En vain voi pitää sinua, en nyt.. Vaikka aina olen halunnut paljon lapsia.
Jos joskus tapahtuu jotain pahaa, en varmaan tule kysymään "miksi minulle kävi näin". Tiedän sen jo nyt. En odota kivutonta seuraavaa kuukautta fyysisesti enkä henkisesti.
Minä en osaa antaa itselleni anteeksi, minulla ei ole ketään kuka voisi järjettömässä surussani lohduttaa. Surussa, jonka itse aiheutan.
Anna anteeksi. Ellet, ymmärrän senkin.
Voi kunpa olisit päässyt ystäväni kohtuun. Perheeseen, jotka kaipaavat lasta niin, että sen tuskan voi melkein tuntea fyysisesti. Voi kunpa olisit tullut vaikka 3 vuotta sitten tullaksesi, tai 10 vuotta tämän jälkeen.
Kunpa. Ja jos. Ja mitä jos.
Luen eri keskustelupalstoja, ahmin tietoa, mitä on muutaman viikon ikäinen sikiö/vauva/alkio. Haluan tuntea syyllisyyttä samalla kun haen lohdutusta solukasateorioista.
Koska minun pitääkin kärsiä. Teen varmasti maailman kamalimman teon sinulle pikkuinen, lapseni veli- tai siskopuoli.
Miten selitän sisaruksellesi äidin uuden vauvan? Kun ei ole isää? Kun aina olen sanonut, että kun aikuiset menee naimisiin, niin tulee vauvoja.
Ehkä huono syy miettiä aborttia, mutta erittäin vahva rehellisesti sanottuna!
Mietin arkea.. Kuvaa tulevaisuudestani; yksinhuoltaja, raskaana lyhyen suhteen jälkeen, selittelyjä maailmalle, isyyden piilottamista, halveksivia katseita, loputtomia kysymyksiä, sääliviä kommentteja. Ja että kaikki alkaisi taas alusta. Juuri kun tuntuu, että hetken aikaa olisin ollut pinnalla. En enää upoksissa eron jälkeisessä arjen myllerryksessä, kun vihdoinkin on parin kuukauden ajan tuntunut, että me pärjätään, tulevaisuus näyttää hyvältä.
Et sinä sitä pilaamaan tullut, en sitä sano. En halua puhua sinusta virheenäkään. Vaikka et suunniteltu ole. Sinä olet vahvistanut rakkauttani isoon sisarukseesi. Katson häntä, hänen hiuksia, silmiä, haistan hänen tukkaansa halatessani ja en voi välttyä ajatukselta, miltä sinä näyttäisit..
Kaupungilla koen kohtalon ivana nähdä isoja mahoja ja vastasyntyneitä. En katso niitä, mutta niiden kuvat piirtyvät selkäytimeeni asti.
Tiedän, että tulen miettimään tätä päätöstäni aina ja ikuisesti, vaikka olen tästä jo varma ennen kuin teen raskaustestin. En vain voi pitää sinua, en nyt.. Vaikka aina olen halunnut paljon lapsia.
Jos joskus tapahtuu jotain pahaa, en varmaan tule kysymään "miksi minulle kävi näin". Tiedän sen jo nyt. En odota kivutonta seuraavaa kuukautta fyysisesti enkä henkisesti.
Minä en osaa antaa itselleni anteeksi, minulla ei ole ketään kuka voisi järjettömässä surussani lohduttaa. Surussa, jonka itse aiheutan.
Anna anteeksi. Ellet, ymmärrän senkin.
Voi kunpa olisit päässyt ystäväni kohtuun. Perheeseen, jotka kaipaavat lasta niin, että sen tuskan voi melkein tuntea fyysisesti. Voi kunpa olisit tullut vaikka 3 vuotta sitten tullaksesi, tai 10 vuotta tämän jälkeen.
Kunpa. Ja jos. Ja mitä jos.
Vastaukset 27
Vanhimmat
"yksinhuoltaja, raskaana lyhyen suhteen jälkeen, selittelyjä maailmalle, isyyden piilottamista, halveksivia katseita, loputtomia kysymyksiä, sääliviä kommentteja"
Etkös tuota ole jo yhdelle tytölle yksinhuoltaja? Mitä varten sen toisen lapsen takia yhtään sen enempää halveksittaisiin ja kommentoitaisiin? Säälittävää, jos perustat päätöksesi tuollaiselle pohjalle.
ps. Aborttia en vastusta, mutta tuollaista perustelua kyllä.
ensimmäinen lapseni syntyi pitkän liiton hartaasti odotettuna, ei tällaisessa tilanteessa. Hänellä on isä. Ja kyllä, olen yksinhuoltaja siis.
(yksinhuoltajaksi ei aina tulla holtittoman elämän seurauksena...)
Vaikka tosin nyt kävi niin, että yhteen ehkäisyyn luottaen tulin raskaaksi; ei ollut pillereitä, kondomia ja kierukkaa, rytmimenetelmää ja keskeytettyä yhdyntää samaan aikaan käytössä. Vain yksi näistä. Ja ei, se ei ollut se keskeytetty yhdyntä tai rytmiin perustuva.
Että näin. Yksinhuoltajaksi tullaan monista eri syistä. Ei kuitenkaan niin, että holtiton kouluttamaton teini jakaa toosaansa kaikille auton takapenkillä onneensa luottaen.
Mä pitäisin ton vauvelin, tarttuisin tilaisuuteen joka kohdalle osuu :) Näyttäisin keskarii halveksiville. Vittuako se muille kuuluu saako lapsia avioliitossa vai sen ulkopuolella, nyt eletään 2000-luvulla - ei 1800-luvulla! Ihmisille on sattunut elämässä pahempiakin mokia kuin tulla raskaaksi lyhyestä suhteesta...
Mutta jos oot päätökses jo tehnyt, niin muista, kukaan ei tuomitse sua siitäkään! :)
Pidä lapsi tai älä pidä, mutta tee päätökses oman sydämen ja jaksamisen mukaan, älä sen mukaan mitä ympäristö sulta odottaa vaatii.
Noi on vaikeita asioita. Välttämättä oikeeta ratkaisua ei ole olemassakaan, sekin kannattaa muistaa.
Jokatapauksessa sulle suuri halaus täältä.
Itse olen täällä melkein vetämässä ranteita auki, mun on niin paha olla ja eksyin tänne lukemaan näitä tekstejä..meinasin kirjoittaa omasta tilanteestani, mutta ehkä tämä olkoon se teksti jonka tänne kirjoitan.
Kyllä minä tajusin, että edellinen lapsi oli toivottu ja jostain vakaasta suhteesti. Uusi ei.
Silti olet jo nyt yksinhuoltaja, joten miten ihmeessä yksinhuoltajuus voi olla perusteena aborttiin tässä tapauksessa? Yksinhuoltajaa tuijotetaan ja paheksutaan? Olet jo yksinhuoltaja, miten tilanne siitä muuttuisi?
Edelleen minusta on säälittävää, että voit olla toisella lapselle yksinhuoltaja, mutta et toiselle, koska se ei ole "hyvä tapa". Ei tuo ole mikään perutelu. Ja löyhässä on muutenki elämän ilot, jos muiden paskanjauhamisen vuoksi pitää abortti tehdä.
No joo, ehkä vaan parempi ettet tee lasta, jota et halua ja joka tuottaa sinulle häpeää ja halveksuntaa muiden ihmisten taholta.
lyhyissä suhteissa edelleenkin.
Hitto että ootte tyhmiä.
ainakaan aikuisena fiksuna ihmisenä rakastele parisuhteessa (koska sillä hetkellä se oli parisuhde, ei lyhyt "juttu". Harmi kun näitä ei voi etukäteen tietää!!!) uuden ihmisen kanssa ennen aamenta!
Joo tosi hyvää palautetta.. Jotkut moraalinvartijat niin että! Hei haloo! Jos aikuiset tapailee muutaman kuukauden suhteeseen KUULUU seksi osana, molempien halusta :) Piste.
Miksi et anna lasta lapsettomille ystävillesi? Silloin sinun ei tarvitse katua tekemääsi aborttia..
Eikä ystäviesi tarvitsisi tuntea tuskaa lapsettomuudestaan.
Jotkut ystävät sopii, että toinen tekee heille lpasen jota he eivät voi itse saada. Etkö voisi ulkopuolisille sanoa, että siitä teilläkin on kyse..olet raskaana koska autat ystäviäsi.
Kyllä lapsesikin varmaan ymmärtää toisten ihmisten auttamisen.
pitäsin lapsen ja jatkaisin elämää.
tsemppiä sulle! kiitosku kirjottelet meidän kanssa!
lapsi leivän tul! kiva ku on iso revohka porukkaa kotona!
kevätonnea, odotusonea! t. Malla
että -antaisin- tämän lapsen lapsettomalle pariskunnalle, ja he vierailisivat meillä, lapsen kanssa joka on lihaa ja vertani?
Ja tämäkö ihan ok? Ennemminkin sairasta..
Joku voi nyt sanoa että sairasta on tappaa se lapsi, joka on omaa lihaa ja verta. Mutta että lapsi ymmärtäisi joskus sen sairaan kuvion, että on tuntenut biologisen äitinsä vuosia "tätinä" ja ymmärtää, että halusin vain auttaa?!? No just.
Toivottavasti Suomen laki ei edes salli tätä. Eiköhän adoptiot mene ihan virallisia reittejä pitkin ja siihen kuuluu adoptiovanhempien "valinta" ja jonotus jne. Ei kaverinkaupat. Toivottavasti!
Paljon tuli kommentteja suuntaan ja toiseen. Kiitos niistä. Ei ole niin yksioikoista vastausta, kuten joku sanoi. Eikä yksi pieni tekijä ole se painavin, vaikka ääneen mainitsenkin, kuten tämä äitys sitten kahden eri isän lapsen kanssa ja yksin vielä. Joistain on varmasti siihen, hyvä niin. Kaikista ei. Toisilla oma itsetunto, jaksaminen ja arjessa selviytyminen riippuu hyvinkin pienistä asioista.
Toisaalta ajatus pienestä nyytistä tänne tuhisemaan kuulostaa ihanalta.. Olen juuri "oikea tapaus" tilastollisesti saamaan vauvan, n.3-kymppinen, vakituinen työ, ura nousussa jne jne.. Mukavuustekijä vauva ja abortti, kuten joku sanoi. Totta.
Mitään päätöstä en ole tehnyt vielä. Enemmän kuitenkin sen abortin puolella, koska tälle palstalle kirjoitan enkä esim. vauvapalstalle :(
Kiitos kuitenkin niistä tuomitsemattomista kommenteista, mukava "jutella".
näitä kirjoituksia, joilla ei ole muuta kuin raamatullinen sanoma...
Eli mikä on raamatullinen sanoma, myönnän itseni tyhmäksi mutten tajua...
Haluaisin antaa pari vinkkiä, tulevaan... ehkä jo tiedät siis, että olen itse kokenut vastaavan.
Kyllä.
Toivottavasti et ikinä sitä tule katumaan, ja valmistaudut siihen; että kohtaat "menettämäsi sikiön/lapsen" abortissa (jos siis suoritat sen lääkkeillä etkä kaavinnassa!). Se saattaa aiheuttaa sinulle omantunnon tuskat joista et helposti selviä. Ja se että nyt päätät toisen lapsesi elämän, tulee olemaan osa Sinun Elämääsi siitä hetkestä alkaen kun sen olet teettänyt. Se ei ikinä unohdu. Se tulee olemaan tavallaan osa SINUA. Abortin jälkeen saatat tarvita jotakin henkistä/fyysistä tukea. Valmistauduthan siihenkin. Lääkitys tai terapia, voi olla että molemmat, mutta jos olet valmis, olet valmis. menettämään toisen lapsesi. Toivon sinulle erittäin paljon onnea ja enkeleitä tiellesi, sillä niitä nyt tarvitset!
Suoritin itse abortin 3. raskauskuun lopussa, ja sikiö oli jo "valmis" ja jouduin näkemään Hänet siellä sairaalassa, sillä lääkkeellisesti suoritetussa keskeytyksessähän sikiö tulee vessanpönttöön. Siellä nähtyäni Hänet olen kärsinyt kroonisesta masennuksesta kaksi vuotta, johon syön lääkkeitä (sitalopraami). Olin itsekin jäämässä heti yksinhuoltajaksi ja suhde oli tuore, se lapsen isä oli silti tuleva kihlattuni ja TULEVAN lapseni isä! Eli olen nyt uudelleen raskaana samalle miehelle, suhdetta on kestänyt yli 2 vuotta ja esikoispojalle syntyy sisar tulevana kesänä. Abortin vaikutukset eivät silti enää tunnu, ja tämä raskaus on sujunut HYVIN. Eli älä murehdi; KYLLÄ KAIKKI JÄRJESTYY! Ja tulet vielä kohtaamaan mahdollisesti miehen, jolle saat ne "monet muut lapset" ja saat samalla myös perheen. Siihen asti, koita hoitaa itseäsi ja lastasi ja muistaa, että et ole ainoa kokemuksensa kärsinyt :)
ehkä suurin pelkoni on vain se, etten rakastaisi lasta kuten rakastan tätä vanhempaa lastani.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, pelkään etten selviydy siitä, koska ei ole "syvä halu" selviytyä, toisin sanoen se järjetön rakkauden tunne syntyvää lasta kohtaan puuttuu.
Mietin tänään, miten äidit rakastavat lapsiaan esim. sodan jaloissa, raiskauksen uhreina.
Huoh. Paljon mietittävää.
Vaihtuvia tunteita, pelkoa, riemua, epätoivoa, vauvasuunnitteluja, abortin miettimistä, vauvatarvikkeiden katselua.. Paljon, paljon ajateltavaa yhden naisen päähän!
Asioista, joita itsekkin aikoinaan mietin kun aloin toista lasta odottamaan. (Mun vanhemman rakkaus on syntynyt siinä samassa kun vauva on syntynyt. Toki pidin ja tykkäsin ihan kauhiasti mahasta ja varsinkin sen aukkaasta, mutten ns. pakahtunut rakkaudesta ennen kuin vauva syntyi, ja niiden ensimmäisten kuukausien aikaan kun häneen tutustuin * 3)
Vastauksen sain myöhemmin :) Ja oli vain positiivista. Olin esikkoni kanssa ollut "kahden" tytön ollessa 6 vuotias, joten aikamoinen Jysäri se oli kuitenkin alkaa toista last aodottamaan, vaikka lapsi olikin Haluttu ja "suunniteltu".
Hei!
Itse jäin yksinhuoltajaksi odottaessani toista lastani, samalle miehelle, toista lastani josta olimme jo pari vuotta yhdessä haaveilleet, jota olimme yrittäneet maailmaan saada. Ja pam, positiivinen raskaustesti ja viikko sen jälkeen selvisi että isukilla onkin toinen nainen, uusi suhde joka vei jalat alta..
Menepä siinä sitten neuvolaan ja kerro kuulumiset.. Pelkkä sana yksinhuoltaja kuulosti korvissani niin kamalalta, että kiersin sen kaikin mahdollisin tavoin.
pidin kuitenkin lapsen, jota lähes vihasin koko odotusaikani. Olin niin yksin, ympärillä onnellisia pariskuntia, minä vain vatsani kanssa. Viina ei helpota kuin hetkellisesti, mutta koko odotusajan kadehdin ex-miestäni joka pystyi pyörimään ravintoloissa, turruttamaan päänsä viinalla. Miestä, joka kertoi ravintolassa että eromme syy oli se että lapsi ei ole hänen.
Tuli päivä jolloin sektio suoritettiin. Papereissani luki yksinhuoltaja. Sairaalankäytävillä näin jännittyneitä ja onnellisia isiä, ja minä menin sinne nyssäköineni yksin. Leikkaussalissa yksi hoitajista kysyi tuleeko isä mukaan, itkua tuhertaen sanoin että ei ole isää. Hoitaja katsoi papereitani ja totesi että isä onkin vanhemman lapsen kanssa kotona siis jännittämässä. Huusin että se mies on kyllä jossakin aivan muualla, aivan toisten lasten kanssa.. Makaa siinä sitten rentoutuneena. Päässä pyöri kuinka monta kertaa tulevaisuudessa joudun tuon saman asian maailmalle huutamaan, sen lapsen takia joka kellui kohdussani. Pidin lasta syyllisenä koko tilanteeseen.
Tyttö saatiin maailmaan, hoitajat kehuivat kuinka kaunis tyttö on kiharoineen, en suostunut edes vilkaisemaan, ajattelin että pitäkööt jos kerran niin ihana on. Yksi hoitajista ilmeisesti tajusi tilanteen, laski vauvan rinnoilleni ennen pesuja ja punnituksia, käänsi pääni päättäväisesti katsomaan vauvaa ja sanoi: "tässä on syy jaksaa jatkaa, tässä on syy näyttää maailmalle että sinä pärjäät, tässä on sinun tyttäresi joka tulee aamulla sanomaan vain sinulle kuinka paljon sinua rakastaa. Anna tytön näyttää mihin pystytte, yhdessä."
Katsoin vauvaa, nättihän se oli, kuin nukke, mutta en minä sen äiti ollut. Odotin milloin herään painajaisestani.
En herännyt. Isä ei tullut katsomaan, ex-anoppi totesi nähdessään ettei ainakaan poikansa ulkonäköä ollut perinyt tyttönen. Käskin häipyä ja pysyä poissa, en mitään tulisi vaatimaan en pyytämään jos sitä pelkäisivät, sillä siitä hetkestä tajusin että olen ainoa joka voin tuota pientä ihmistä maailmalta suojella, ainoa joka voi taistella julmuutta vastaan tyttösen puolesta kunnes itse on riittävän vahva siihen.
Siitä alkoi meidän survival-seikkailu, päätös olla selittelemättä mitään. Jos joku kysyi isästä kerroin että lapsilla on sama isä, mutta toisella ei koskaan elämässään mukana.
Testejä tytöstä ei tehty, isä tunnusti suoraan vaikka oli huudellut koko kylälle syyksi eroon ettei tiennyt kenen lasta kannoin. Pyysin testejä kyllä, mutta en jaksanut vaatia.
Pesin, pyykkäsin ja puunasin, yritin olla lapsille äiti ja isä,molemmat. Unohdin syödä, laihduin. Ihmiset kadehtivat kuinka nopeasti hoikistuin raskauden jälkeen, itseäni yökötti koko ulkoinen olemukseni. Näytin hyvältä ja hymyilin läpi kyynelten, mutta olin niin yksin.
Koko raskausaikana yksikään mies ei edes koskenut minuun, kukapa sitä tulee soittamaan ovikelloa ja vonkaamaan pillua naiselta joka ei missään käynyt. Jo se tuotti yksinäisyyttä. Ihminen on seksuaalinen, kaipaa toisen kosketusta ja toisinaan tuntui että sekoan.
Lähdin ulos, etsimään jotakuta joka koskisi pitäisi hetken hyvänä. Sillä ei yksinhuoltajana niitä potentiaalisia miehiä seiso oven takana jotka hyväksyisivät niin äidin kuin lapsetkin. Ja pitihän miehet hyvänä, joskus tuli morkkis, joskus ei. Mietin, kuinka helpolla yh-äiti saa huoranleiman otsaansa tyydyttäessään fyysiset tarpeensa ja poistaessaan ihmisen ikäväänsä. Onneksi näin ei minulle käynyt, vaikka koko kylä kuhisi pahoista teoistani raskaaksi tuloni suhteen.
Taapersin eteenpäin ulkoisesti varmoin ja ylpein askelin, vaikka sisälläni jouduin jokaisen askeleeni miettimään ja varomaan etten kompastu.
Mutta pikku hiljaa askeleet alkoivat kantaa ilman suurempia ponnisteluja. Isäkin otti yhteyttä ja käväisi lapsia katsomassa. Pyysi jopa päästä takaisin kotiin. Yllätyin kysymyksestä, vaikka neuvolalääkäri olikin siihen käskenyt varautumaan. Sen verran olin asiaa kuitenkin pohtinut, että tiesin ettei sillä miehellä ollut enää asiaa elämäämme kuin käymään.
Lopulta sain elämäni siihen uskoon, että ajattelin eläväni niin loppuun saakka, ja silloin tulla tupsahti elämääni mies. Ehdotin pelkkää seksiä, se ei miehelle sopinut, hän halusi koko paketin, äidin ja tyttäret. Nyt olemme eläneet pakettina, perheenä, jo useamman vuoden, lapset kutsuvat häntä isäksi, bioisäkin on jollakin asteella mukana elämässä, vaikkakin aika vaatimattomalla panoksella. Liian kauan kului lasten elämää ennen kuin tajusi kaipaavansa lapsiaan, niin kauan että lapset eivät enää kaivanneet.
En ikinä olisi uskonut että näin onnellinen olisin jonakin päivänä, etten joutuisi enää selittelemään isättömyyttä. Lapsilla on isä vaikkakaan ei se isä joka lapset alulle laittoi. Mieheni sanookin aina ettei lapsiaan tai vanhempiaan voi valita, mutta hän on saanut valita lapseni ja lapseni ovat saaneet valita hänet.
Jälkikäteen mietittynä on hölmöä että vihasin syntymätöntä lastani, pidin häntä syyllisenä, mutta monenlaisia tuntemuksia jouduin kokemaan. Mutta ne tuntemukset kannattivat.
Tällä hetkellä kun papereissani lukee diagnoosina etten ikinä voi saada biologisia lapsia enempää, olen enemmän kuin onnellinen että uskalsin jäädä yksin odottamaan.
Helppoa se ei ole, mutta äärimmäisen antoisaa. Vaikkakin, joskus mentiin niin jaksamisen äärirajoilla että jouduin miettimään jopa että onko minusta äidiksi.
Teetpä minkä hyvänsä ratkaisun toivon enkeleitä tiellesi, ei niitä pieniä herttaisia vaan niitä isoja ja vahvoja jotka kantavat silloin sinua kun omat siivet ei kanna.
"tässä on syy jaksaa jatkaa, tässä on syy näyttää maailmalle että sinä pärjäät, tässä on sinun tyttäresi joka tulee aamulla sanomaan vain sinulle kuinka paljon sinua rakastaa. Anna tytön näyttää mihin pystytte, yhdessä."
Ai kuin minä parun täällä, näppis vain lainehtii! Koko kirjoitus... voi herranpieksut että voi ihminen liikuttua näin kovin. Ja tällä palstalla vielä! Ei oikein tiedä mitä sanoa :o
***
jo kerran kirjoitin pitkä viestin tähän. Tämä kirjoitus kosketti tosi syvältä ja lujaa.. Luin uudestaan ja uudestaan. En varasta ajatuksiasi, mutta voisin jopa sanoa, että ajatukset olivat kuin omiani, mutta vain paremmin järjesettyinä sanoiksi!
Totta myös se, mitä joku kirjoitti.. On eri asia olla kahden lapsen yksinhuoltaja kuin yhden. Ja joo, sanoin että olen päätökseni tehnyt. Mitä enemmän tunteja kuluu, iltoja itkien, sitä epävarmempi olen. Välillä jopa silittelen vatsaani, haaveilen meidän kolmen vauvan tuoksuisesta arjesta, katselen asuntoja sen mukaan jne jne. Toisaalta myös lasken päiviä raskaustestiin ja mietin, minne soitan, ja sanon että olen raskaana ja haluan lääkäriajan, mutta en neuvolaan.
Tunteet risteilee suunnattomasti!
Pelkään vain aivan järjettömän suuresti ajatusta, etten löytäisi sitä rakkautta tätä lasta kohtaan.. Ensimmäinen raskaus ja vauva-aika meni "kaikkien taiteen sääntöjen" mukaan, rakastuneet vanhemmat, helppo raskaus ja synnytys, suloinen vauva ja pakahduttava rakkaus lasta kohtaan heti, kun sain vauvan syliini..
Pelkään jopa, että jos rupeaisin tuntemaan tätä lasta kohtaan jotain, niin olisiko se isommalta pois sitten? Puolittuisiko rakkauteni tätä vanhempaa lastani kohtaan? Järki sanoo, ettei tietenkään.. Mutta kaikkea sitä mietinkin.
Mietin jopa, miten ilmoittaisin tulevan lapsen isälle.. Mietin miten ilmoittaisin töissä. Miten vanhemmilleni.. Vanhemman lapseni isälle..
Eihän nämä sekavat isyyskuviot ole syy aborttiin, ei tietenkään, mutta osa sekavia ajatuksiani kyllä.
Toisaalta ajatus pienestä nyytistä jälleen sylissäni, se äitiyden onni, isomman sisaruksen olemassaolo tulevan lapsen rinnalla.. Kaikki. Houkutteleva tunne.
Välillä kun "raskausoireet" häviävät, tunnen pienoista surua helpotuksen rinnalla, ettenkö olekaan raskaana.. Suurin tunne kuitenkin julmetun suuri pelko tulevaisuutta kohtaan..
Miten ihmeessä tulen pärjäämään teidän pienten kanssanne, kun haluan vain olla hyvä äiti..
Yksinhuoltajuudesta tiedän kaiken, ei se minua pelota; osaan hoitaa vauvaa yksin, osaan myös valvoa yksin jne. Siltikin.. Se henkinen puoli.
Miten ihmeessä huudan kuin vastatuuleen, nielen kyyneleitä, takerrun vauvakirjan kehityskaareen raskauden eri vaiheista samalla kun lasken päiviä kuukautisten alkamispäivään..
Sydämeni pohjasta asiallisista kommenteista kiittäen Teitä Kaikkia!
Tarttui vain silmiini kohta rakkaudesta uutta lasta kohtaan, ja sen vertaamisesta rakkauteen esikoista kohtaan. Melkein jokainen toista tai useampaa lasta odottava on välillä aivan varma ettei pysty rakastamaan enää toista lasta yhtä paljon kuin ensimmäistä, niin olin itsekin. Meidän nuorempi oli vielä yllätysvauva, suunnittelematon mutta tervetullut heti alkujärkytyksen jälkeen :D Mutta niinkuin sanoitkin järjen kertovan, totta se on, rakkaus lisääntyy, ei puolitu, sitä enenmmän mitä useamman kesken se on jaettu. Uskomatonta mutta totta.
Minusta alkaa todella kuulostaa siltä että abortti ei ehkä olisi se oikea tie sinulle. Toki, se omn vain minun mielipiteeni ja elämäsi on omasi, mutta ihminen joka herättelee mielikuvia vauvasta ja valmistautuu henkisesti uuteen vauvaan (siltä se minusta nyt kuulosti...) ei tahdo siitä vauvasta eroon.
Mikään ei ole pakko.
***
Kyllä se on niin että rakkautta riittää sitä enempi mitä enempi on lapsia. Ei sitä ole mikään rajattu määrä, joka sitten pitäisi jakaa jos lapsia on useampi. Ensimmäistä kohtaan tunsin ääretöntä rakkautta, toisen tullessa se rakkaus oli molempia kohtaan potenssiin kaksi ja nyt voin sanoa, että kun on kolme lasta niin kyllä se on noussut potenssiin kolme.
..Kun mietit kuinka kerrot raskaudesta lähimmillesi jne..
Elikkäs, paljon riippuu tyylistä millä tuot asia esiin. Jos mietit raskauden olevan hyvä juttu ja kerrot sen hyvänä juttuna, niin kukaan sinua tule säälimään, tai sättimäänkään. Ja taas vuorovaistaisesti, jos kerrot asian pahana, niin saat takuu varmasti pahemmat reaktiot esiin.
Ja Tristar kirjoitti rakkaudesta "uutta" lasta kohtaan juuri sen, kuinka itsekkin asian koin.Näihän se menee, mutta ei se rakkaus puolitu, se vain kasvaa kasvamistaan :)
Ymmärrän tilanteen ja tunteesi. Voi helkkari että taas tekeekin pahaa. Jos jokin jumala olisi olemassa, potkaisisin sitä polveen.
Myös muistutuksena edellisille kirjoittajille (joillkein), on varsin eri asia olla yhden lapsen yksinhuoltaja kuin kahden. Useampi lapsi mutkistaa elämää tavalla jota ei etukäteen edes tajua :D ja se vasta vauva-ajan jälkeen! Täytyy aian muistaa että jos sitä raskautta ei keskeytä, se jatkuu, aina syntymään saakka. Ja siitä lapsesta pitää huolehtia senkin jälkeen.
Kaikkein hirvein on tilanne jossa pitäisit lapsen jos siihen olisi realistinen mahdollisuus. Aina saa kuulla että "apua saa kun vain pyytää" ja muuta fiksua, mikä onkin totta jos elää yhteiskunnan elättinä ikuisessa epävarmuudessa. Joillekin lapsi toki on sen arvoinen, ja joillekin ei. Jotkut ajattelevat ensisijaisesti omaa ja jo olemassaolevien lasten elämää ja sen laatua, päättäessään seuraavasta. Myötätuntoa on nyt vaikka muille jakaa, ketuttaa kun en mitenkään voi auttaa.
Ensi viestissäsi sanoit että päätös on tehty jos ennen testiäkin, oletko nyt epävarma? Kyllä minäkin olen usein täällä sanonut että jos et ole varma, älä missään nimessä aborttia tee. Jos on mahdollisuus pitää lapsi ja haluat sen tehdä, mikään mahti maailmassa ei sanele sinulle pakkoa mihinkään muuhun vaikka siltä voi tuntua. Tekisi mieli sanoa että "apua saa kun vain pyytää" mutta tiedän ettei se ole aivan totta :D se mitä voit tehdä, on ottaa selvää mahdollisuuksista. Voit kysyä neuvolasta millaista apua on saatavissa yksinhuoltajalle vauva-ajaksi, joissakin kunnissa one nemmän resursseja kuin toisissa.
Sanalla sanoen: mikään ei ole pakko. Olet täysin vapaa päättämään itse ja kantamaan päätöksesi seuraukset. Hyvä asia on että niitä seurauksia (kummassakaan tapauksessa) ei aina tarvitse kantaa ihan yksin.
***
Sanon tämän ihan lohtuna, että eipä sitä lapset selityksiä kaipaa miksi niin tai miksi näin. Eli isosisarus olisi olettettavammin enempi innoissaan pikkusiskosta tai -veljestä, kuin että kaipaisi sinun tilityksiäsi tapahtuneesta.
Teet niin tai näin, seurauksethan ne on kannettava aina itse. Eipä se elämä aina mene suunnitelmien mukaan, mutta sepä kai tästä elämästä tekee paljon mielenkiintoisemman ja vaihderikkaamman!
ja syvää..
tunnen syvää SÄÄLIÄ sinua kohtaan. Ehkä sinäkin joskus kasvat.
minä hoidan hänet.. anna lapselle se mahdollisuus, anna sille rakastava äiti, minä.. voin antaa yhteystietoni sinulle, jos annat mailiosoitteesi minulle..
olen valmis pelastamaan lapsen..
Lapsen hautomakoneesta viis, sinä saisit kätevästi nyytin ohi adoptiojärjestelmän, mukavasti, vaivattomasti -ja laittomasti. Hyvä idea.
***
muuta kuin lapsia maailmaan, jotka on pantu jo alulleen. se on heidän oikeus..
Miten jotain niin viatonta voi joku satuttaa....