Poden kovaa syyllisyyttä, kun avopuolisoni 3,5 vuotias herättää minussa ikäviä ja huonoja tunteita.
Hän on luonamme joka toinen viikonloppu ja aina ajattelen, että nyt tällä kertaa kaikki sujuu hyvin ja pidän hänestä, opettelen pitämään hänestä.
Mutta joka kerta, kun poika tulee huomaan taas ärsyyntyväni hänen ääneen, hänen keksimiinsä ihmeellisiin tarinoihin, hänen huutoon ja kaikkeen.
Sen olen tehnyt itselleni selväksi, että omaa tyttöäni ja tätä poikaa kohdellaan samanarvoisesti, samoilla säännöillä ja sen onnekseni sen olen saanut pidettyä. Oikeastaan komennan tyttöäni herkemmin, koska en halua antaa lapsille tunnetta siitä että suosisin tyttöäni.
Pojan meillä ollessa leikin, pelaan ja piirtelen hänen kanssaan, jotta pojalle ei tulisi olo ettei ole toivottu.
Mutta sitähän sanotaan, että lapset kyllä vaistoavat asioita, joten mene ja tiedä kuinka hyvin poika näkee tunteeni.
Tämä on ihan hirveää.
Poika on ihana ja suloinen lapsi, mutta minä vaan en kestä häntä.
Tuntuu niin pahalta.
Toivon että ajan kanssa pääsen näistä huonoista tunteistani ja oppisin rakastamaan tuota pientä poikaa.
Hän on luonamme joka toinen viikonloppu ja aina ajattelen, että nyt tällä kertaa kaikki sujuu hyvin ja pidän hänestä, opettelen pitämään hänestä.
Mutta joka kerta, kun poika tulee huomaan taas ärsyyntyväni hänen ääneen, hänen keksimiinsä ihmeellisiin tarinoihin, hänen huutoon ja kaikkeen.
Sen olen tehnyt itselleni selväksi, että omaa tyttöäni ja tätä poikaa kohdellaan samanarvoisesti, samoilla säännöillä ja sen onnekseni sen olen saanut pidettyä. Oikeastaan komennan tyttöäni herkemmin, koska en halua antaa lapsille tunnetta siitä että suosisin tyttöäni.
Pojan meillä ollessa leikin, pelaan ja piirtelen hänen kanssaan, jotta pojalle ei tulisi olo ettei ole toivottu.
Mutta sitähän sanotaan, että lapset kyllä vaistoavat asioita, joten mene ja tiedä kuinka hyvin poika näkee tunteeni.
Tämä on ihan hirveää.
Poika on ihana ja suloinen lapsi, mutta minä vaan en kestä häntä.
Tuntuu niin pahalta.
Toivon että ajan kanssa pääsen näistä huonoista tunteistani ja oppisin rakastamaan tuota pientä poikaa.
Vastaukset 30
Vanhimmat
voi kuinka tutulle kuulostaa! itse taistelen saman asian kanssa nyt kolmatta vuotta eikä mikään tunnu muuttuvan tuntetteni suhteen tätä lasta kohtaan. Näin se vaan taitaa mennä että luonto pitää huolta näistä asioista, tarkoitan että oma on oma. Mietitäänpä kuinka se on myös eläimillä? No ehkä kaukaa haettu ajatus mutta kuinka ollakaan totta kuitenkin. Tsemppiä sinulle.
kuullostaa niin tutulta. Minulla kyseinen tilanne ollut parin vuoden ajan ja vaikka kuinka yritän itseäni psyykata aina ennen pojan tuloa silti nuo kuvailemasi tuntemukset pääsevät valloilleen.
Tunnen hirveän huonoa omaa tuntoa.
Niin kai se on että veri on vettä sakeampaa..
En toki näytä kielteisiä tunteitani pojalle,mutta se on se syyllisyys mikä kalvaa koska en voi sille mitään että olen jo huonolla tuulella kun päivä lähestyy jolloin pojan on määrä tulla meille..
...tuttua. Mulla on niin pahaksi mennyt joskus, että mun on joskus vaikea sietää pojan tuoksua. Eikä kyse ole siitä käykö hän suihkussa tms., se on vain hänen hajunsa. Ja hän asuu meillä vakituisesti. Joskus tuntuu että kauheaa. Mutta jotenkin vielä kauheampaa on, jos en tunnista ja tunnusta tunnetta itselleni.
Aina tunne ei ole päällä, mutta silloin kun menee muutenkin huonosti, on yhtäkkiä vaikea sietää "vierasta lasta", tuntuu että resurssit loppuu, ei jaksa.
Mukana on myös sitä, että tuntuu kuin ympäristö vaatisi kohtuuttomia "äitipuolelta", sitä on jotenkin pakotettu sellaiseen, minkä syntymiseen ei aikoinaan ollut mitään osaa eikä arpaa. Ei jaksa olla hyvä ihminen, psyykkaus kääntyy itseään vastaan.
Moralisoijille tiedoksi, etten tunnetta pojalle näytä.
Luulen että pitäisi vaan olla itselleen armelias ja ottaa tunteeseen etäisyyttä jollain tavalla.
Minäkään en pidä mieheni meillä asuvasta lapsesta.
Mutta tuntuu, että silloin kun miehen kanssa menee paremmin, siedän lastakin paremmin, kun taas menee päin p:tä, tuntuu lapsikin kuvottavalta.
Ja vaikka tuossa sanoit, ettet näytä lapselle tunteitasi, niin uskoisin kyllä tämän vaistoavan sen, että pidät häntä vastenmielisenä.. valitettavasti. Ehkä hiukan iästä riippuen..
Itseäni inhottaa jo pelkkä lapsen ulkonäkö ja puhetapa, sössöttää ja lässyttää kuin vauva, vaikka on jo koululainen.
Ja olet oikeassa siinä, että ympäristö vaatii "äitipuolelta" ehkä ihmeitä, anoppini pitää minua huonona ihmisenä ,kun en ole pystynyt luomaan rakastavaa tunnesidettä tähän lapseen. Normaali nainen kuulemma pystyisi. Sen sijaan minun omat ystäväni ja vanhempani ymmärtävät ( tai ainakin sanovat ymmärtävänsä ) tunteeni.
Itse olen siinä tilanteessa, että mietin tosissani, voinko jatkaa enää näin. Monta vuotta on yritetty, mutta aina vaan tunteeni pysyvät samana, en pidä lapsesta ja usein on vaikeaa edes sietää häntä. Miehen kanssa on kahdenkeskistä aikaa ollut viimeksi noin puoli vuotta sitten, ja seuraavasta ei ole tietoa... kyllähän se hiukan syö suhdetta. Tosin anoppini mielestä se on niin kaikissa lapsiperheissä.. mutta minä en ainakaan tiedä yhtään lapsiperhettä, jossa ei välillä olisi lapset mummolassa tai muualla esim. viikonloppua, että vanhemmat saisivat olla kahden. Meillä mummola on kaukana, eikä muita hoitopaikkoja ole. Ja uskoakseni se on ns. ydinperheessä helpompaa viettää koko perheen kesken aikaa, kun kaikki lapset ovat omia ja yhdessä tehtyjä ja toivottuja. Minä en ole tätä lasta koskaan halunnut.
Tunteeni miestä kohtaan ovat melko jäähtyneet, ehkä olen itsekäs ihminen, mutta toivoisin joskus tunnetta siitä, että olen tärkeä ja minua huomioidaan, eikä VAIN lasta. ( toki tajuan, että lapsi on aina tärkein )
Ja joskus olisi mukava kuulla kehuja ja kiitosta, niin mieheltä, anopilta kuin lapseltakin, mutta tähän mennessä kaikki "hyvä" mitä olen tehnyt (esim. vaatteiden osto lapselle, kodista huolehtiminen..) on sivuutettu kiitoksetta ja kiinnitetty huomiota virheisiini.
Mutta, toivon voimia sinulle ja kaikille muille samojen tunteiden kanssa painiville. Jos rakastat miestäsi ja haluat tämän kanssa olla, suosittelen perheasianneuvontaa tms. ( meitä se tosin ei auttanut, mutta tiedän monia, jotka ovat saaneet avun! ) Ykkösjuttuhan kuitenkin on se, että suhde mieheen on kunnossa, sen jälkeen on helpompi rakentaa suhde tämän lapsiin. ( tai olla rakentamatta ja odottaa, että nämä muuttavat pois...)
Luulenpa että asiaa kohdallasi on valtavasti pahentanut juuri tuo "pakko" ja sitten vielä kritiikki. Ja kiitoksen puute.
Itselläni on kaksi omaa lasta. Heidän kasvattamisestaan ja heistä olen aina saanut ympäristöltä kehuja ja tukea, olen ollut yksinhuoltajana kummankin kohdalla.
Kun nyt sitten saan kritiikkiä siitä miten "kohtelen" kumppanini lasta, menen lukkoon, jolloin se kuvotuksen tunne lasta kohtaan vain lisääntyy, miesystävän lapsi tuntuu entistä ylivoimaisemmalta "tehtävältä".
Minulle on uutta ja tuntuu väärältä, että saan äitipuolena yhtäkkiä osakseni moralisointia joistakin pikkuasioista pojan suhteen. (Mokailenhan ja olen riittämätön omien lastenikin kanssa!) Jotenkin en myöskään ymmärrä, kuinka minua voidaan syyttää "henkimaailman asioista" ts. muka-kovuudesta poikaa kohtaan. Sama juttu kuin sinulla, en saa kiitosta siitä, mitä teen lapsen puolesta. En saa tukea, vain haukkuja. Sillä lapsella on ongelmia, ja tuntuu että saan niskaani syyllisyyttä asioista, jotka eivät mitenkään voi johtua minusta. Minulla ei ole mitään taikasauvaa, jolla parantaisin pojan traumoista, jotka tapahtuivat hänelle ajat sitten ennen kuin minä tulin kuvioihin.
Joku voisi sanoa, että tämä se vasta on kasvun paikka. Ehkä niin. En kuitenkaan usko, että äitiydessä tai äitipuoleudessa kasvetaan kritiikin tai moralisoinnin kautta.
Tunteita ei voi kieltää, ne vain ovat.
Sen tiedän kuitenkin itsestäni, että olen sensitiivinen, ja kun keskityn inhoon tai vastenmielisyyden tunteeseen, se kasvaa ja muuttuu lopulta sietämättömäksi. Ulkopuolelta katsottuna on kohtuutonta, että yksi lapsi ja hänen aikaansaama ärsytyksensä täyttävät ajatukset ja tunnetilan.
En ole uskonnollinen, mutta se taisi olla Martti Luther joka sanoi "kielletyistä" tunteista, että emme voi estää lintuja lentämästä talomme yli, mutta voimme estää niitä pesiytymästä räystäisiin.
Jos siis takertuu tunteeseen (lapsen aiheuttamaan kuvotukseen) ja nykytilanteeseen ja irtautuu suhteesta niin-- niin mitä sitten seuraavaksi?
Miehesi ja anoppisi pitäisi muuttaa käyttäytymistään ja asennettaan. Et voi muuttaa heitä, mutta voit muuttaa omaa käyttäytymistäsi.
Jos lähdet suhteesta ja kotoasi, silloin miehesi ja anoppisi on ainakin pakko muuttaa käyttäytymistään. Mutta voitko tehdä jotain vähemmän radikaalia?
--Miten, en tiedä. Voimia sinulle
Kyllä mulla nousis karvat pystyyn, jos anoppi alkais mua arvostelemaan tai neuvomaan. Meidän perheen asioihin on turha ulkopuolisten puuttua. Onneksi mun anoppi ei oo kyllä yrittänytkään, vaan tullaan hyvin toimeen.
Muuten täytyy sanoa, että olen itse kyllä kiintynyt hyvin mieheni lapseen. Joskus hirvittää ajatus siitä, että jos eroaisimme miehen kanssa, minulla ei olisi mitään oikeutta tavata lasta eikä hänellä minua.
Eihän tuo lapsi koskaan oma ole, ja se myös täytyy muistaa. Minulla ei omia lapsia ole, mutta olen yrittänyt kohdella meillä asuvaa mieheni lasta kuten kohtelisin omaani. Tosin olen monta kertaa joutunut toimimaan toisinkin, lähinnä kasvatusasioissa. Omat vanhemmathan saa niistä päättää, mun täytyy ne sopimukset yms. päätökset vaan hyväksyä.
Tuoksuherkän teksti oli niin osuvaa. Avopuolisollani on myös kaksi pientä poikaa, enkä vain yrityksistä huolimatta ole oppinut heistä pitämään. Asiaa vaikuttaa myös se, että mielestäni lasten käytöstavat ovat tökeröt. Välillä tulee hermostuttua lapsille ja äyskittyä kun hermot menevät. Eniten tilanne kuitenkin kiristää avopuolisoni ja minun välejä. Hän tietää, että yritän oppia pitämään lapsista ja kestämään arkea heidän kanssaa. Kuitenkin olen huonolla tuulella jo pelkästä ajatuksesta, että lapset ovat tulossa viikonlopuksi meille. Ärsyttää jatkuva mankuminen ja huuto. Ärsyttää se, että aikuisia tai heidän tavaroitaan tai tekemisiään kohtaan ei ole mitään kunnioitusta. Ehkä aika muuttaa tilannetta, saas nähdä. Huolissani olen kuitenkin siitä, että kestääkö suhteemme tämän prässin.
Täytyy ihmetellä miksi sitä pitää mennä yhteen miehen kanssa, jolla on lapsia, jos niitä lapsia ei kestä? Kyllä kai se on tiedossa jo suhteen alussa, että se uusi kumppani on isä ennestään.
Minun mielipide on että tuollainen kuvotuksen ja ärsytyksen tila täytyy kyllä hankkia tietoisesti ja se vaatii kyllä tietynlaista henkistä kypsymättömyyttä onnistuakseen. Lapset on lapsia ja ihan rakastamisen arvoisia kaikkine puutteineen ja meluamisineen. En ymmärrä miksi ottaa lapsellinen puoliso, jos lapsista ei tykkää. Onhan noita lapsettomiakin olemassa.
Tämä nimenomaan surettaa lasten takia. Kyllä ne tosiaan vaistoavat, jos niistä ei pidetä. Omani joutuvat kärsimään äitipuolesta, joka on välillä suorastaan ilkeä varsinkin vanhemmalle. Ja kyseessä on mukavat ja kiltit lapset (ihan tarhan ja opettajienkin mielestä).
Niin kauan exän uusi onni jaksoi lapsiani kohdella mukavasti kun oma ilmaantui. Sen jälkeen on kaikki mennyt huonosti. Kyllä minua äitinä raivostuttaa, koska näen kuinka tämä nainen pilaa lasten ja isän yhteisen ajan tuolla vihanpidollaan. Lapset taas yrittävät kaikin tavoin saada itseään hyväksytyksi, kun vaistoavat, että heistä ei pidetä. Ja ihan turhaan, sillä ei se nainen kykene muita ajattelemaan. On niille tullut tästä ryppyjä jo parisuhteeseenkin vaikkei nuo lapset ainoa syy ongelmille olekaan.
Minä olen myös seurustellut miehen kanssa, jolla oli lapsi. Ei tuottanut mitään vaikeuksia kiintyä lapseen, vaikka hän täydellinen ei ollutkaan ja kiukuttelikin välillä. Hiukan kun asettui lapsen asemaan, niin ymmärsi miltä tytöstä tuntui. Kai minä sitten olen poikkeus kun pidän lapsista - niin omista kuin muidenkin.
, että aikuiset ja itseään ilmeisesti ihan kypsinä pitävät ihmiset kohtelevat pieniä lapsia noin. Lapsi on aikuisten armoilla, kokenut erot ja ties mitä.
Lapsi yrittää vain selviytyä koska ei ole valinnut tätä tilannetta. Aikuinen sensijaan on valinnut tilanteen, tiennyt, että kumppanilla on lapsia.
Kypsä aikuinen on aina lapsen puolella, jos kasvattamattomuus ärsyttää niin eikö voi opettaa lapselle käytöstapoja sen sijaan, että alkaa jo etukäteen ruikuttaa miten ne miehen huonot lapset taas tulevat pilaamaan viikonlopun.
Ei ole ihme, että niin monet lapset voivat huonosti kun heidän lähipiirinsä kohtelee heitä noin vaikka heidän pitäisi olla lasten tuki ja turva.
Asennetta kehiin, miten te voitte vaatia lasta muuttamaan huonoa käytöstään kun ette itse aikuisenakaan siihen näköjään pysty.
Itselläni myös seurustelusuhde, jossa poikaystävälläni ja itselläni lapsi ed. suhteesta. Hämmästyneenä luin näitä kirjoituksia ja tajusin etten olekkaan yksin näitten samankaltaisten tunteideni kanssa. Mielestäni asia on kuitenkin näin: kun lapsi on oma, omaa lihaa ja verta, rakkaus lapseen on niin pyyteetöntä, että lapsihan saa tehdä lähestulkoon mitä tahansa ja silti pysyy aina sinä omana pikku mussukkana! Tunteet täysin vieraaseen lapseen joko kasvaa tai ei, pakottaen niitä ei synny. Mielestäni riittää kunhan hyväksyy lapsen ja kohtelee tasapuolisesti oman lapsensa rinnalla. Pystyttekö muuten avoimesti puhumaan näistä asioista miehenne kanssa?
Ihan vaan tiedoksi, että ei ihminen "valitse", kehen rakastuu. Jos elämään tulee mies, jolla sattuu olemaan jo lapsia, niin kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, et ei sitä voi ennalta tietää tai uskoa, millaiseen soppaan sitä ittensä laittaa. Ja vaikka tietäiskin, niin eipä tuolle rakastumiselle mitään voi, olkoot mies sitten sinkku, eronnu tai karannu.
Ja ne toisten lapset... Ketään ei voi pakottaa rakastamaan niitä. Aikamoista siedätyshoitoahan se on katella toisen naisen mussukoita. Varsinkin jos ei ole muutenkaan mikään erityisen lapsirakas. Mut kyllä ne on ihan kivoja, kunhan ei tartte turhan usein nähdä:)
" Minun mielipide on että tuollainen kuvotuksen ja ärsytyksen tila täytyy kyllä hankkia tietoisesti ja se vaatii kyllä tietynlaista henkistä kypsymättömyyttä onnistuakseen..."
No se todellakin on sinun mielipide.Kun lapsia on molemmilla osapuolilla tosissaan tähän uusperheeseen on lähdetty.
Minä pidän todella paljon lapsista,mutta kaikkea en voi eikä pidäkään sietää.Pätee muihinkin asioihin kuin pelkästään lapsiin.
Ajattelin aina,että meillä miehen pojan kanssa on vain ns. alkukankeutta,mutta vuosien saatossa kun mikään asia ei ole muuttunut yrityksistä huolimatta,en voi olla ärsyyntymättä.
Tähän toki vaikuttanee sekin seikka,että kun lapsi on vuoroviikoin äidillään,hän saa tehdä juuri niinkuin itse haluaa.Meille kun tullaan joka toinen viikko aloitetaan ikäänkuin "alusta" opettelemalla mm. käsienpesu ennen ruokailua ja hampaidenpesu iltaisin jne kaikki kapinoinnin kautta
Lapsi toki on syytön siihen että vanhemmat ovat aikoinaan tämmöiseen fifty-fifty systeemiin päätyneet,mutta luulen,että ketä tahansa jurppisi ajan oloon lapsen mielivaltainen käytös kun "äidin luona mun ei tartte" ja "äidin uona kaikki on parempaa"
Meni ehkä aiheen vierestä,mutta ei kaikki ole ihan mustavalkoistakaan
tekstiä. Vai että tietoisesti hankittu ärsytyksen ja kuvotuksen tila.
Olenkin tässä miettinyt että mikä ihmeen naisviha riivaa niin monia miehiä kuin naisiakin.
Heti kun nainen ei esitä pyhimystä, vaan valittaa inhimillisiä riittämättömyyden tunteitaan ja miettii miten tilanteesta rakentavasti selviäisi, ollaankin valmiita polttamaan hänet roviolla.
Kuka tässä keskustelussa on kova ja kylmä?
Kuulepa sinä, joka minut tuomitset siitä, että aika ajoin minun on vaikea suhtautua kumppanini lapseen. Sinä joka opetat minua siitä, että jokainen lapsi on rakkauden arvoinen ja katsot asiaksesi kertoa minulle, että minun pitää kasvaa aikuiseksi.
Luepa tämä:
Minäkin olen rakkauden arvoinen.
katkera EXÄ, joka itse kärsii eniten EX-,miehensä nykyisestä onnesta! Olkaa te sitten etä- tai lähiäitejä, niin ette voi kuvitella miten paljon teidän äpäriä siellä toisessa kodissa inhotaankaan! Ja just sen takia, kun niillä raukoilla on teidän geenejänne! Hävetkää silmänne päästä, kun ootte sellaisia tähän maailmaan saattaneet...
mieheni kanssa hänen lapsensa käyttäytymisestä, koska hän on samalla tasolla poikansa kanssa: alkaa kiukutella, kun huomautetaan jostain...
...tässä on nyt jokin väärinkäsitys. Ex-miehelläni ei käsittääkseni ole uutta naisystävää, ja jos tulee, niin kumma kyllä mieleeni ei ole edes tullut että hänellä olisi jotain lapsiani vastaan. Tai jos mahdollisesti olisikin, en usko että hän sitä käytöksellään julki toisi enkä ymmärrä miten lapseni siitä kärsisivät. Onhan heillä jo äiti, minut.
Mutta se naisviha, se on totta.
Hyvää mieltä sinulle.
Asiallista keskustelua uusperheellisyydestä ja siihen liittyvistä ongelmista osoitteessa http://www.uusionni.net/uusionni/. Vaatii rekisteröitymisen, mutta se TODELLA kannattaa! Kyseessä on vireä forum, joka koostuu inhimillisistä ja viisaista ihmisistä.
Jos uusperheessä se etälasten oma vanhempi "sirkustelee" ja alentaa toisen arvoa perheen aikuisena jäsenenä, on aivan mahdotonta luoda lapseen normaalia tasapainoista suhdetta. Uskonkin, ettei useinkaan ongelma ole lapset, vaan se etävanhempi. Vielä jos kuoroon liittyy anoppi/ mummo, etävanhemman sisarukset ym suku sirkusteluineen... huh huh, sanon. Silloin vaaditaan jo taikuria, että homma onnistuu.
Juuri tämä vuosikausia jatkuva surkuttelu ja paapominen erolapsiraukoista nostaa lapset ihan ihmeelliseen asemaan, jossa heille vaaditaan jotain ihemeellistä marttyyrin kruunua ja erikoiskohtelua loppuelämän ajaksi.
Normaalissa perheessä aikuinen määrää säännöt ja lapsilla on kieltoja. Erosirkustelu perheessä mitään sääntöjä ei saa olla, pinna ei saa palaa _ikinä_ eikä "ulkopuolisen pahan äitipuolen" väsymistä siedetä ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että hänellä voisi olla jotain sanottavaa siihen, miten hän toivoo _omassa_ kodissaan käyttäydyttävän.
Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi! Eivät lapset ole voinut vanhempiaan valita, ei biologisia kuin muitakaan. Onhan sanontakin, että LAPSET ENSIN!!
Jos miehesi ei anna sinulle rakkautta, hellyyttä lämpöä ja huomiota tarpeeksi, onko se lasten vika? Ainahan sitä tietty on helppo heikointa syyttää... :(
mutta ei lapsiltakaan pidä kaikkea sietää oli sitten kuinka erolapsia hyvänsä.
uudet naiset harmita sinua ollenkaan? oletpa jalomielinen!
ja tunteilleen ei voi minkään.. minulla `ne´ tunteet vain pahenevat ajan myötä, mikä on lyönyt jo leimansa suhteeseeni. En hyväksy mieheni lasta ja sillä siisti!
Miksette hyvät ihmiset valitse puolisoksenne ihmisiä, joilla ei ole entuudestaan lapsia? Ottakaa huomioon, että kumppaninne elämässä lapset olivat ennen teitä. Miettikääpä sitä...
Niinkuin joku jo totesikin veri on vettä sakeampaa.Puolison lasta ei tarvitse rakastaa niinkuin omaa.On jännä mikä haloo nousee jos "äitipuoli" usklataa tämmöisiä ajatuksia tuoda julki.Ajatuksia,jotka ovat varmasti ihan luonnollisia.
Joku kykenee rakastamaan puolison lasta kuin omaansa ja hyvä niin.Kaikki eivät pysty ja sillä sipuli.
Voikohan oikeestaan ketään tai mitään rakastaa niin kuin omaa lastaan? Ei kai se silti sitä tarkoita, että jos lasta ei rakasta niin kuin omaansa, niin sitten sitä vihaa tai ei hyväksy lapsen olemassa oloa?? Ottakaa silti huomioon hyvät aikuiset rakastittepa puolisonne lapsia tai ette, niin lapset kuuluivat rakkaan puolisonne elämään ennen TEITÄ. Jokainen lapsi ansaitsee rakkautta ja HUOLENPITOA oli hän kuinka kuriton tahansa. LAsta pitää ohjata elämään eikä tuomita ja väheksyä. Jos ottaa itselleen kumppanin jolla on lapsia entuudestaan, niin eikö se ole luonnollista, että lapset kuuluvat elämäänne? Ajatelkaapa siltä kannalta, että itse olisitte se exä ja teidän lapsenne niitä "ei-toivottuja". Lapset kun eivät voi vanhempiaan valita, ei biologisia kuin muitakaan. Hyvät käytöstavat he oppivat keneltäpä muiltakaan kuin ympärillään olevilta aikuisilta.
Hyvää päivän jatkoa kaikille ja pidetään pienempiemme puolta!
Toki lapsista PIDETÄÄN HUOLTA ja kohtelen TASA-ARVOISENA omien lasteni kanssa,mutta tuntemuksillehan ei voi mitään.Välillä niitä on enemmän ja välillä vähemmän.Tuntemukset eivät tarkoita omalla kohdalla ainakaan sitä ettei lapsesta PIDETÄ HUOLTA .Kuten moni täälläkin sanoo,ettei lapselle osoita negatiivisia tunteita,joten ehkä tämäkin palsta on hyvä paikka purkaa tuntojaan.Tai hyvä ja hyvä..besserwisserit oitis teilaa ja tuomitsee.
Hyvää kevään odotusta ja ei ajatella asioita ihan niin mustavalkoisesti!
Lapset on lapsia, omia ja toisten. Jos ei pidä lapsista, niin kannattaa seurustella lapsettomien kanssa. Jos ei pidä esim. miehen lapsista, niin kannattaa ottaa mies, jolla ei ole lapsia.
Tunteita voi olla, mutta tuskin se lapsi on jokin syypää. Rajat on lapsen kasvatuksessa hyväksi, mutta myös aikuisten kannattaisi miettiä omia rajojaan. Jos ei kykene kuin vihaamaan puolison entisen liiton lapsia, niin miksi ihmeessä sitä pitää pakottaa itsensä pysymään kyseisessä suhteessa?
Minä lähtisin samantien, jos tietäisin, että uusi puolisoni ajattelisi niin lapsistani kuin jotkut tällä palstalla. Minulle lapset ovat aina etusijalla vaikka puolisoani rakastankin.
Kyllä se nimenomaan kertoo henkisestä kypsymättömyydestä, jos ei AIKUISENA kykene käsittämään, että lapsi on LAPSI. Eihän lasta voi vihata, eihän se lapsi ole syypää siihen, että sinulla on esim. huono itsetunto tai ongelmia suhteessa.
Kyllä myös kahdessa kodissa voi olla eri säännöt, vaikka toivottavaa se ei toki ole. Menee nimittäin minullakin exänä aikaa lapsien totuttamiseen rajoihin, jos ovat liian pitkään olleet isällään ja hänen vapaata kasvatusta kannattavalla nyksällään ;-). No, jokainen tavallaan ja hedelmiä kannetaan sitten tavoistamme myöhemmin. Minulla on jopa nyksän ja exän lapsi ollut hoidossa, koska pidän lapsista ja hän on omien lapsieni sisarus. Olemmehan tavallaan yhtä suurta tukiverkosta minä ja exä sekä uudet (ihanat) puolisomme.
Taidan sitten olla kummajainen? = )
sinun ei tarvitsekaan.Liekö sitä henkistä kypsymättömyyttä vai mitä tuommoinen teilaaminen?
Kaikki eivät ole niin kuin sinä kummajainen
Valitsepa vaikkapa 40-vuotiaana lapseton kumppani,tuskin sellaisia onkaan paljoa jäljellä ikätovereiden joukossa siinä vaiheessa ja ne lapsettomat eivät halua lapsiasi/yhteisiä lapsia.
Joten jäljelle jäävät isukit/äidit,joilla on jo lapsia entuudestaan.
Vaihtoehtona on tietysti myös olla yksin,mutta kun ihmisellä nyt on vaan se"ihmisen ikävä toisen luo".
Itse olen uusperheellinen. On oma ja yhteinen ja miehen lapsi 24 vrk meidän katon alla. Eivät ole viikonloppulapsia,vaan tapaavat muita vanhempiaan epäsäännöllisesti.
Välillä on todella vaikea sulattaa sitä,että joutuu hoitamaan toisten tekemää ja lihaa ja verta olevaa lasta.Minä lasta vielä hoidan eniten. On äitinsä hylkäämä.
Välillä fiilikset ihan normaalit ja jopa positiivisia tunteita löytyy.Ennen menkkoja on pahinta,koska olen ihan sairaan kiukkuinen silloin muutenkin.
Olisi se kiva,jos meitä äitipuolia arvostettaisiin,mehän teemmme paljon muille kuuluvaa duunia. Mutta aina se on niin,ettei löydy muuta kuin negatiivista. Ei vaikka laittaisit kaiken likoon.