Kyse on kahdesta lapsesta joista toinen on kouluikäinen ja toinen esikouluikäinen. Olen tuntenut heidät vauvasta lähtien. Viime aikoina olen ollut normaalia enemmän heidän kanssaan ja siinä on tullut huomattua yhtä sun toista. Haluaisin tietää, että mitä mieltä te, hyvät äidit olette tästä kaikesta...
Jos aloitetaan tästä nuoremmasta lapsesta. Hän on mielestäni pienestä pitäen ollut melko hankala lapsi. Suurin ongelma taitaa olla lyhyt pinna. Jos tämä lapsi ei heti onnistu jossain tai saa tahtoaan läpi, niin tiedossa on mieletön raivonpuuska. Tavarat lentelee ja tämän takia kaikki lelut ja muut menee hetkessä hajalle. Hänen kanssaan kaikki sujuu vain silloin, kun olemme kahden kesken eli voin keskittää kaiken huomioni pelkästään häneen. Silloin hän on hyvin miellyttämisenhaluinen ja tottelevainen lapsi.
Vanhempi lapsi on mielestäni aina ollut todella kiltti ja helppo. Se on huomaavainen ja osaa olla kiitollinen pienistäkin asioista. Sen kanssa on mukava touhuta, sillä keskittymiskykyä ja älyä riittää melko pitkälle. Epäonnistumisetkaan ei saa häntä lannistumaan.
Kun olen lasten kanssa, niin pyrin huomioimaan molempia tasapuolisesti. Joskus se on vaikeaa, kun toinen roikkuu toisessa hiassa ja toinen toisessa (noin niinku kuvainnollisesti). Vanhempi lapsi yrittää usein tiputtaa pienemmän pois leikeistä, mutta ymmärtää kyllä että sekin täytyy ottaa huomioon. Kuitenkin joka kerta kun touhuamme yhdessä, kaikki päätyy siihen että nuorempi lapsi menettää hermonsa ja saa raivonpuuskan.
Olen kertonut päivän touhuiluista ja näistä nuoremman lapsen ongelmista lasten äidille. Hän kuitenkin kääntää asian aina niin, että "eihän se ole edes vaikea lapsi kun vertaa tuohon vanhempaan. Se on kiero kuin korkkiruuvi". Viime kerralla kun kävin katsomassa lapsia niin lasten äiti sanoi ettei tule yhtään toimeen vanhemman lapsen kanssa, koska se on yhtä kiero kuin isänsä. Että joutaisi isänsä luokse asumaan.
Minusta ikävintä on se, että tämän äidin ajatukset tulevat ilmi myös käyttäytymisessä. Nuorempi lapsi saa aina äitinsä huomion. Äiti myös kehuu ja kannustaa sitä jatkuvasti. Lapsi näyttää palvovan äitiään ja käyttäytyy tämän toiveiden mukaisesti. Kun vanhempi lapsi puhuu tai kysyy jotain, on äidin vastaus lähes aina pahantuulinen tiuskaisu ja silmien mulkaisu. Tämä on minusta niin epäreilua. Itse olen kasvanut perheessä, jossa äiti on kohdellut meitä kaikkia lapsia yhtä tasavertaisesti ja rakastavasti. Luulisi että vanhemmasta pojasta tuntuu pahalta, vaikkei se sitä näytäkkään. Kun lasten äiti raivoaa lapsille niin vanhempi lapsi vain hymyilee ja tuumailee että "joo joo, kyllä äiti :)". Tämä lapsi on hyvin huumorintajuinen, joten luulen että se pärjää senkin avulla melko pitkälle.
Viime käynnistä minulle jäi todella paha mieli. Lasten kaveri tuli pyytämään lapsia ulos. Vanhempi lapsi ei halunnut lähteä, mutta nuorempi olisi ollut valmis lähtemään. En tiedä, että mitä tuossa tilanteessa loppujen lopuksi tapahtui, mutta nuorempi lapsi juoksi peiton alle itkemään. Itku oli mielestäni todella aitoa ja tuli oikein tunteella. Kun tiedustelin, että miksei lapsi lähtenytkään ulos niin hän kertoi että ei voi kun ei ole suksia. Tai on sukset, mutta kun ne on varastossa lukkojen takana. Sanoin, että hänen pitää pyytää josko äiti ne sieltä sitten hakisi. Lapsi sanoi, että on kysynyt mutta äiti ei ole niitä pyynnöistä huolimatta hakenut. Muistin edellisen käyntini, jolloin lapsi oli itkenyt samaa asiaa. Lupasin lapselle, että kysyn äidiltä asiasta.
Kun lasten äiti tuli kotiin, niin kerroin että lapsi oli itkenyt kun ei päässyt hiihtämään. Kysyin että onko sillä suksia? Äidillä kiehahti samantien ja hän alkoi huutaa vanhemmalle pojalle (joka ei liittynyt asiaan mitenkään) että "miksi teidän pitää esittää ettei teillä muka ole mitään? Onhan teillä vaikka mitä, mutta te selvästikkin yritätte vain hyväksikäyttää ihmisiä jotta he ostaisivat teille uusia tavaroita. Ei tuollainen peli vetele!".
Sen jälkeen lasten äiti veti soppaan mukaan joululahjani. Tapani mukaan olen joka vuosi ostanut lapsille joululahjat ja niin myös viime jouluna. Lahjaideani sai alkunsa siitä, kun vanhempi lapsi katsoi tv:stä lelumainosta ja tuumasi että hänkin haluaisi tuollaisen mutta äiti ei osta. Siitä sain sitten idean, että ostan lapselle sellaisen joululahjaksi. Onhan aina mukava antaa sellaisia lahjoja, joita lapset ovat oikeasti toivoneet. Ennen lahjan ostoa tuumasin lasten äidille, että mitä aijon ostaa ja mistä sain idean siihen. Ihan sillä mielellä, ettei menisi ostamaan samanlaista. En todellakaan tullut ajatelleeksi, että hän ottaisi siitä nokkiinsa. Tai tarkemmin ottaen siitä, kun lapsi oli sanonut ettei äiti ole sellaista ostanut heille...
Viime käynnilläni vanhempi lapsi sai kuitenkin huutoa siitäkin asiasta. Äidin sanojen mukaan hän käyttää kuulemma hyväkseen minua ja muita ihmisiä vihjailemalla tuollaisia asioita. Minulle tuli siitä sellainen olo, että tein väärin kun ostin lapselle sitä, mitä se oli niin kovasti toivonut. Jos minä ostan lapsille lahjoja vain syntymäpäivinä ja jouluna, niin sallittakoon se minulle... Ja itseppähän tuo vihjaili minulle ennen joulua tähän tyyliin "älä sitten osta mitään lastenlaulu cd:itä ja sano ettei kukaan muukaan mene ostamaan. Nuo on jo sen verran isoja että voivat ihan hyvin kuunnella jotain, mistä minäkin pidän". Tuo ajatus vähän puistatti. Eikös lasten pidä antaa olla lapsia niin kauan kuin he sitä olevat?
Tämän jälkeen lasten äiti jälleen kerran haukkui vanhempaa lastaan (ei lasten kuullen kuitenkaan) ja teki minulle selväksi sen, että hän kyllä tuntee omat lapsensa (ihan niin kuin olisin sitä epäillyt). Sanoi myös, että hänen lapsensa saavat kerran viikossa uuden lelun VAIN jos ovat sen ansainneet. Aivan kuin olisin muka epäillyt, ettei lapsilla olisi riittävästi leluja tai jotain :) Jotenkin tuntuu, että minun on parempi olla jatkossa hiljaa ja pitää lasten puheet ja teot omana tietonani. Tarkoitukseni ei todellakaan ole arvostella hänen lapsiaan (tai hänen lempilastaan), mutta mielestäni äidin kuuluu tietää miten lapset ovat käyttäytyneet hänen poissaollessaan. Eikö vain?
Entä onko teillä neuvoja, että miten tuollaisen lapsen kanssa (kuten tuo nuorimmainen on) tulee toimia, jotta kaikki sujuisi jatkossa paremmin? Miten toimia kun lapsi saa sellaisen raivonpuuskan että tavarat ovat vaarassa särkyä? Itse en ole erityisen lapsirakas ja myönnän, etten sen takia osaa aina olla lasten kanssa niinkuin kuuluisi. Näistä lapsista pidän kuitenkin hyvin paljon.
Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea tämän TODELLA sekavan romaanin alusta loppuun saakka :)
Jos aloitetaan tästä nuoremmasta lapsesta. Hän on mielestäni pienestä pitäen ollut melko hankala lapsi. Suurin ongelma taitaa olla lyhyt pinna. Jos tämä lapsi ei heti onnistu jossain tai saa tahtoaan läpi, niin tiedossa on mieletön raivonpuuska. Tavarat lentelee ja tämän takia kaikki lelut ja muut menee hetkessä hajalle. Hänen kanssaan kaikki sujuu vain silloin, kun olemme kahden kesken eli voin keskittää kaiken huomioni pelkästään häneen. Silloin hän on hyvin miellyttämisenhaluinen ja tottelevainen lapsi.
Vanhempi lapsi on mielestäni aina ollut todella kiltti ja helppo. Se on huomaavainen ja osaa olla kiitollinen pienistäkin asioista. Sen kanssa on mukava touhuta, sillä keskittymiskykyä ja älyä riittää melko pitkälle. Epäonnistumisetkaan ei saa häntä lannistumaan.
Kun olen lasten kanssa, niin pyrin huomioimaan molempia tasapuolisesti. Joskus se on vaikeaa, kun toinen roikkuu toisessa hiassa ja toinen toisessa (noin niinku kuvainnollisesti). Vanhempi lapsi yrittää usein tiputtaa pienemmän pois leikeistä, mutta ymmärtää kyllä että sekin täytyy ottaa huomioon. Kuitenkin joka kerta kun touhuamme yhdessä, kaikki päätyy siihen että nuorempi lapsi menettää hermonsa ja saa raivonpuuskan.
Olen kertonut päivän touhuiluista ja näistä nuoremman lapsen ongelmista lasten äidille. Hän kuitenkin kääntää asian aina niin, että "eihän se ole edes vaikea lapsi kun vertaa tuohon vanhempaan. Se on kiero kuin korkkiruuvi". Viime kerralla kun kävin katsomassa lapsia niin lasten äiti sanoi ettei tule yhtään toimeen vanhemman lapsen kanssa, koska se on yhtä kiero kuin isänsä. Että joutaisi isänsä luokse asumaan.
Minusta ikävintä on se, että tämän äidin ajatukset tulevat ilmi myös käyttäytymisessä. Nuorempi lapsi saa aina äitinsä huomion. Äiti myös kehuu ja kannustaa sitä jatkuvasti. Lapsi näyttää palvovan äitiään ja käyttäytyy tämän toiveiden mukaisesti. Kun vanhempi lapsi puhuu tai kysyy jotain, on äidin vastaus lähes aina pahantuulinen tiuskaisu ja silmien mulkaisu. Tämä on minusta niin epäreilua. Itse olen kasvanut perheessä, jossa äiti on kohdellut meitä kaikkia lapsia yhtä tasavertaisesti ja rakastavasti. Luulisi että vanhemmasta pojasta tuntuu pahalta, vaikkei se sitä näytäkkään. Kun lasten äiti raivoaa lapsille niin vanhempi lapsi vain hymyilee ja tuumailee että "joo joo, kyllä äiti :)". Tämä lapsi on hyvin huumorintajuinen, joten luulen että se pärjää senkin avulla melko pitkälle.
Viime käynnistä minulle jäi todella paha mieli. Lasten kaveri tuli pyytämään lapsia ulos. Vanhempi lapsi ei halunnut lähteä, mutta nuorempi olisi ollut valmis lähtemään. En tiedä, että mitä tuossa tilanteessa loppujen lopuksi tapahtui, mutta nuorempi lapsi juoksi peiton alle itkemään. Itku oli mielestäni todella aitoa ja tuli oikein tunteella. Kun tiedustelin, että miksei lapsi lähtenytkään ulos niin hän kertoi että ei voi kun ei ole suksia. Tai on sukset, mutta kun ne on varastossa lukkojen takana. Sanoin, että hänen pitää pyytää josko äiti ne sieltä sitten hakisi. Lapsi sanoi, että on kysynyt mutta äiti ei ole niitä pyynnöistä huolimatta hakenut. Muistin edellisen käyntini, jolloin lapsi oli itkenyt samaa asiaa. Lupasin lapselle, että kysyn äidiltä asiasta.
Kun lasten äiti tuli kotiin, niin kerroin että lapsi oli itkenyt kun ei päässyt hiihtämään. Kysyin että onko sillä suksia? Äidillä kiehahti samantien ja hän alkoi huutaa vanhemmalle pojalle (joka ei liittynyt asiaan mitenkään) että "miksi teidän pitää esittää ettei teillä muka ole mitään? Onhan teillä vaikka mitä, mutta te selvästikkin yritätte vain hyväksikäyttää ihmisiä jotta he ostaisivat teille uusia tavaroita. Ei tuollainen peli vetele!".
Sen jälkeen lasten äiti veti soppaan mukaan joululahjani. Tapani mukaan olen joka vuosi ostanut lapsille joululahjat ja niin myös viime jouluna. Lahjaideani sai alkunsa siitä, kun vanhempi lapsi katsoi tv:stä lelumainosta ja tuumasi että hänkin haluaisi tuollaisen mutta äiti ei osta. Siitä sain sitten idean, että ostan lapselle sellaisen joululahjaksi. Onhan aina mukava antaa sellaisia lahjoja, joita lapset ovat oikeasti toivoneet. Ennen lahjan ostoa tuumasin lasten äidille, että mitä aijon ostaa ja mistä sain idean siihen. Ihan sillä mielellä, ettei menisi ostamaan samanlaista. En todellakaan tullut ajatelleeksi, että hän ottaisi siitä nokkiinsa. Tai tarkemmin ottaen siitä, kun lapsi oli sanonut ettei äiti ole sellaista ostanut heille...
Viime käynnilläni vanhempi lapsi sai kuitenkin huutoa siitäkin asiasta. Äidin sanojen mukaan hän käyttää kuulemma hyväkseen minua ja muita ihmisiä vihjailemalla tuollaisia asioita. Minulle tuli siitä sellainen olo, että tein väärin kun ostin lapselle sitä, mitä se oli niin kovasti toivonut. Jos minä ostan lapsille lahjoja vain syntymäpäivinä ja jouluna, niin sallittakoon se minulle... Ja itseppähän tuo vihjaili minulle ennen joulua tähän tyyliin "älä sitten osta mitään lastenlaulu cd:itä ja sano ettei kukaan muukaan mene ostamaan. Nuo on jo sen verran isoja että voivat ihan hyvin kuunnella jotain, mistä minäkin pidän". Tuo ajatus vähän puistatti. Eikös lasten pidä antaa olla lapsia niin kauan kuin he sitä olevat?
Tämän jälkeen lasten äiti jälleen kerran haukkui vanhempaa lastaan (ei lasten kuullen kuitenkaan) ja teki minulle selväksi sen, että hän kyllä tuntee omat lapsensa (ihan niin kuin olisin sitä epäillyt). Sanoi myös, että hänen lapsensa saavat kerran viikossa uuden lelun VAIN jos ovat sen ansainneet. Aivan kuin olisin muka epäillyt, ettei lapsilla olisi riittävästi leluja tai jotain :) Jotenkin tuntuu, että minun on parempi olla jatkossa hiljaa ja pitää lasten puheet ja teot omana tietonani. Tarkoitukseni ei todellakaan ole arvostella hänen lapsiaan (tai hänen lempilastaan), mutta mielestäni äidin kuuluu tietää miten lapset ovat käyttäytyneet hänen poissaollessaan. Eikö vain?
Entä onko teillä neuvoja, että miten tuollaisen lapsen kanssa (kuten tuo nuorimmainen on) tulee toimia, jotta kaikki sujuisi jatkossa paremmin? Miten toimia kun lapsi saa sellaisen raivonpuuskan että tavarat ovat vaarassa särkyä? Itse en ole erityisen lapsirakas ja myönnän, etten sen takia osaa aina olla lasten kanssa niinkuin kuuluisi. Näistä lapsista pidän kuitenkin hyvin paljon.
Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea tämän TODELLA sekavan romaanin alusta loppuun saakka :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
minun mielipide on se, ettet ole tehnyt mitään väärää, ehkä olet käyttänyt sanamuotoa, joka voi loukata tai jotakin, mutta tuo lasten äiti kuulosti tosi kamalalta! Lasten pitää saada tasapuolisesti huomiota. Tietenkin erityistarpeet pitää huomioida esim. nuorempi ei ymmärrä kaikkia asioita kuten vanhempi ja tämän vuoksi voi saada joitakin pieniä eri oikeuksia ei kuitenkaan niin että vanhemman oikeuksia mitenkään poljettaisiin tai nuorempaa hemmoteltaisiin. Ei lapsia tai lasten vanhempia saa haukkua esim. äiti lasten isää lapsille! Tottakai nuorempi lapsi käyttäytyy kuten käyttyy, kun on tottunut kotona hemmotteluun. Sääli vanhempaa lasta! ja nuorempaa myös. Ei lapsille saa raivota, ainakaan jatkuvasti ja aiheetta. On tosi hyvä, että kerrot lasten äidille päivästänne ja lasten käyttäytymisestä. teet oikein, mutta toivon että teet sen sillä tavalla, että lasten äiti ei ota sitä arvosteluna.
Nopea johtopäätös voisi olla, että vanhempi on kiltti koska tietää, että näin voi miellyttää aikuista ja äitikään ei niin hirveästi silloin huuda. Nuorempi kerjää taas kiukunpuuskillaan sinulta huomiota kun on tottunut siihen äitinstä kanssa. Toisaalta selityksiä voi olla vaikka kuinka paljon. Minusta tarinasi kuullosta aika lailla normaalilta; me kaikki hermostumme joskus - aikuisten toki tulee hillitä itseään ja viimeistään hermostumisen jälkeen keskustella tilanteesta, lapsien kohdalla taas meillä aikuisilla on vastuu kertoa mikä on sopivaa käytöstä ja mikä ei.
Nuo suksijutu sun muut voi sattua kenelle tahansa. Kun et ole koko aikaa seuraamassa perheen tilannetta, ei siitä voi tehdä oikeita johtopäätöksiäkään. Äidillä on lopullinen vsatuu lapsistaan; kasvatuksesta ja hoidosta mutta jokaisella aikuisella on oikeus ja velvollisuus selkeän vääryyden oikaisemiseen tai ainakin sitä saa kommentoida, joka vaatii taitoa sinällään, jotta viesti menisi sellaisena perille kuin se on tarkoitettu.
Hienoa, että pidät näistä lapsista ja jaksat olla heidän kanssaan. Oikeudenmukaisuus, ystävällisyys ja huolehtiminen riittävät pitkälle lasten kanssa.