olemassakaan, mutta käytäntö puhuu muuta.
Huomio kiintyi eduskunnan istuntopöytäkirjoissa olleeseen lausumaan, että huostaanotto ei ole lapselle vapauden riisto, eikä rangaistus. No ei lakitekstissä ole, mutta käytännössä on!
On naurettavaa vedota lakiin, jossa ei sanota, että 'lapsi tuomitaan' tai muuta vastaavaa, koska käytännössä kuitenkin niin tehdään ja lapsen vapautta rajoitetaan monella tavalla.
Kun lapsi tuomitaan vapausrangaistukseen sairaalapaikkojen puutteen takia, oli tilanne meidän kohdallamme se, että jos käytin vierailulle mennessäni suorinta reittiä lapsen luo päästäkseni, jouduin summereita soittamalla pääsemään läpi vain kahdesta lukitusta ovesta. Jos olisin käyttänyt laitoksen pääovea, olisi reitillä ollut ainakin 10 ovea, jotka kaikki olivat lukossa.
Ja tietysti törmäsi myös ovipuhelimiin, joissa joutui kertomaan, kuka oli tulossa tapaamaan ketä ja mikä oli sovittu kellonaika. Kun ensimmäisen kerran kävin paikassa olin järkyttynyt kaiken muun lisäksi tuosta moninkertaisesta ovien lukitussysteemistä, mutta en sanallakaan tietysti sanonut lapselle asiasta, että se ei olisi lisännyt hänen ahdistustaan.
Lapset eivät saaneet käyttää edes toisen kerroksen isoa parveketta, sisätiloissa vain oli pysyttävä moninkertaisten lukkojen takana. Mikäs siinä, jos henkilökunta olisi ulkoiluttanut lapsia, mutta koskaan ei ollut henkilökuntaa paikalla riittävästi tai hoitajaa ei huvittanut viedä lapsia ulos tai lapsi oli kuulema ulkoilukiellossa, joita niitäkin rangaistuksia sateli pienimmistäkin 'rikkeistä'. Ei se rangaistuksena kovin kummoinen ollut, koska lapset eivät päässeet ulos muutenkaan.
Lapsi sai siis raitista ilmaa kun aamulla käveli laitoksen ulko-ovelta koulutaksiin ja tuli saman matkan iltapäivällä takaisin. Koulussa oli tietysti välitunnit, mutta laitoksessa ulkoilu rajoittui tuohon. Koska olin päättänyt olla lapsen etuja ajava ¨'hankala' äiti, huomautin asiasta 2-3 kertaa ystävällisesti ja kerroin lapsen kaipaavan ulkoilua. Tuloksena oli, että eräs ystävällinen naishoitaja otti kaksi kertaa lapsen pihalle vähän toista tunniksi, mukana oli toinen saman ikäinen, jonka seurassa lapseni viihtyi kuulema parhaiten. Mutta entä ne toiset lapset? Ja koko 4,5 kk:n aikana nuo kerrat olivat ainoat lisäulkoilut, jotka huomauttelemalla sain aikaiseksi.
Lisäulkoilut loppuivat siihen ja sen jälkeen henkilökunnan ilmeet olivat sen mukaiset, että oli parempi pitää suu kiinni. Kun lapsi oli jo kotiutettu ja jouduin kuuntelemaan laitoksen uhkailuja, mitä 'heidän kalliin hoitonsa keskeyttämisestä meille muka tulee aiheutumaan', en enää paljon sanoja säästellyt, vaan puutuin myös lasten ulkoilun puutteeseen.
Jos heissä olisi tippaakaan rehellisyyttä, olisi ulkoilun puutetta selitetty vaikka liian vähällä henkilökunnalla, mutta he KIELSIVÄT koko ongelman täysin, kuten kaiken muunkin lasten väärän kohtelun, mitä heillä tapahtuu. Oli kuin olisi seurannut jotain hullua näytelmää, kun istuin hiljaa paikallani ja seurasin, miten aikuiset ihmiset työkseen valehtelevat ja kääntävät totuuden päinvastaiseksi. Ihmeellinen toimenkuva joillain lastensuojelulaitosten työntekijöillä.
Lapsen kännykkä oli takavarikoitu, mutta laitoksen mielestä yhteydenpitoa ei rajoitettu, koska lapsi sai soittaa iltaisin yhden tarkasti 10:een minuuttiin rajatun puhelun. Vapaa keskustelu onnistui harvemmin, koska lapsi ehti kysyä monta kertaa 'joko aika kohta loppuu', niin kovasti hän pelkäsi rikkovansa laitoksen sääntöjä. Tuosta puhelustakin oli henkinen vapaus kaukana.
Raskainta hänelle oli kuitenkin vanhemmista erottaminen, eivätkä hoitajat paljoa lohdutelleet. "He-he, niinhän me kaikki välillä täällä äitiä kaivataan", taisi olla lohdutus parhaasta päästä ennen kuin hoitaja poistui huoneesta, vaikka intensiivihoidossa on tarkoitus, että ahdistunutta lasta ei jätetä koskaan yksin.
Huomio kiintyi eduskunnan istuntopöytäkirjoissa olleeseen lausumaan, että huostaanotto ei ole lapselle vapauden riisto, eikä rangaistus. No ei lakitekstissä ole, mutta käytännössä on!
On naurettavaa vedota lakiin, jossa ei sanota, että 'lapsi tuomitaan' tai muuta vastaavaa, koska käytännössä kuitenkin niin tehdään ja lapsen vapautta rajoitetaan monella tavalla.
Kun lapsi tuomitaan vapausrangaistukseen sairaalapaikkojen puutteen takia, oli tilanne meidän kohdallamme se, että jos käytin vierailulle mennessäni suorinta reittiä lapsen luo päästäkseni, jouduin summereita soittamalla pääsemään läpi vain kahdesta lukitusta ovesta. Jos olisin käyttänyt laitoksen pääovea, olisi reitillä ollut ainakin 10 ovea, jotka kaikki olivat lukossa.
Ja tietysti törmäsi myös ovipuhelimiin, joissa joutui kertomaan, kuka oli tulossa tapaamaan ketä ja mikä oli sovittu kellonaika. Kun ensimmäisen kerran kävin paikassa olin järkyttynyt kaiken muun lisäksi tuosta moninkertaisesta ovien lukitussysteemistä, mutta en sanallakaan tietysti sanonut lapselle asiasta, että se ei olisi lisännyt hänen ahdistustaan.
Lapset eivät saaneet käyttää edes toisen kerroksen isoa parveketta, sisätiloissa vain oli pysyttävä moninkertaisten lukkojen takana. Mikäs siinä, jos henkilökunta olisi ulkoiluttanut lapsia, mutta koskaan ei ollut henkilökuntaa paikalla riittävästi tai hoitajaa ei huvittanut viedä lapsia ulos tai lapsi oli kuulema ulkoilukiellossa, joita niitäkin rangaistuksia sateli pienimmistäkin 'rikkeistä'. Ei se rangaistuksena kovin kummoinen ollut, koska lapset eivät päässeet ulos muutenkaan.
Lapsi sai siis raitista ilmaa kun aamulla käveli laitoksen ulko-ovelta koulutaksiin ja tuli saman matkan iltapäivällä takaisin. Koulussa oli tietysti välitunnit, mutta laitoksessa ulkoilu rajoittui tuohon. Koska olin päättänyt olla lapsen etuja ajava ¨'hankala' äiti, huomautin asiasta 2-3 kertaa ystävällisesti ja kerroin lapsen kaipaavan ulkoilua. Tuloksena oli, että eräs ystävällinen naishoitaja otti kaksi kertaa lapsen pihalle vähän toista tunniksi, mukana oli toinen saman ikäinen, jonka seurassa lapseni viihtyi kuulema parhaiten. Mutta entä ne toiset lapset? Ja koko 4,5 kk:n aikana nuo kerrat olivat ainoat lisäulkoilut, jotka huomauttelemalla sain aikaiseksi.
Lisäulkoilut loppuivat siihen ja sen jälkeen henkilökunnan ilmeet olivat sen mukaiset, että oli parempi pitää suu kiinni. Kun lapsi oli jo kotiutettu ja jouduin kuuntelemaan laitoksen uhkailuja, mitä 'heidän kalliin hoitonsa keskeyttämisestä meille muka tulee aiheutumaan', en enää paljon sanoja säästellyt, vaan puutuin myös lasten ulkoilun puutteeseen.
Jos heissä olisi tippaakaan rehellisyyttä, olisi ulkoilun puutetta selitetty vaikka liian vähällä henkilökunnalla, mutta he KIELSIVÄT koko ongelman täysin, kuten kaiken muunkin lasten väärän kohtelun, mitä heillä tapahtuu. Oli kuin olisi seurannut jotain hullua näytelmää, kun istuin hiljaa paikallani ja seurasin, miten aikuiset ihmiset työkseen valehtelevat ja kääntävät totuuden päinvastaiseksi. Ihmeellinen toimenkuva joillain lastensuojelulaitosten työntekijöillä.
Lapsen kännykkä oli takavarikoitu, mutta laitoksen mielestä yhteydenpitoa ei rajoitettu, koska lapsi sai soittaa iltaisin yhden tarkasti 10:een minuuttiin rajatun puhelun. Vapaa keskustelu onnistui harvemmin, koska lapsi ehti kysyä monta kertaa 'joko aika kohta loppuu', niin kovasti hän pelkäsi rikkovansa laitoksen sääntöjä. Tuosta puhelustakin oli henkinen vapaus kaukana.
Raskainta hänelle oli kuitenkin vanhemmista erottaminen, eivätkä hoitajat paljoa lohdutelleet. "He-he, niinhän me kaikki välillä täällä äitiä kaivataan", taisi olla lohdutus parhaasta päästä ennen kuin hoitaja poistui huoneesta, vaikka intensiivihoidossa on tarkoitus, että ahdistunutta lasta ei jätetä koskaan yksin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
lastensuojelulaitoksissa
kohdella lasta miten sattuu.
Jos eivät lapsen vanhemmat kykene pitämään lapsensa puolia moisessa laitoksessa, lapsi on kyllä totaalisesti yksin.
Mitkähän ovat hoitotulokset tuollaisen "hoito"kohtelun
läpikäyneillä lapsilla?
Vai onko pari vuotta tuollaisenkin lastensuojelulaitoksen "kohtelun" kohteena
olleen lapsen vanhemmat
edelleenkin "syyllisiä" lapsen oloon?
itse mainostaa keskussairaalalle ja sosiaalitoimistoon, että asiakkaiden saaminen olisi varmasti taattu.
Itse kysyin lapseni tuonne lähettäneeltä lääkäriltä, eikö lapsi voisi saada jotain testausta, mitä tuo kauhea paikka hänelle aiheutti. Samaan aikaan lastenkodin johtaja selitti, miten tarkkaan lasta oli muka lastenkodissakin tutkittu, vaikka todellisuudessa ei tutkittu yhtään mitenkään. Mutta lähettävä taho haluaa jostain syystä uskoa aivan kaiken hämäyksen, mitä laitoksen edustajat puhuvat. Niinpä lääkäri päätti, että 'tätä lasta on tutkittu jo ihan tarpeeksi, mitään ei enää tarvita.'
Apua kuitenkin tarvittiin, mutta heidän puolestaan olisimme ilman sitä vielä tänäkin päivänä. Ne muutamat vanhemmat, joihin olen saanut yhteyttä, ovat sitä mieltä, että lapsi kotiutuu tuolta huonompi kuntoisena kuin on sinne mennessään.
Sossu tiesi kertoa yhdestä tapauksesta, jossa perhe oli paikkaan suht tyytyväinen. Ja itse tapasin yhden äidin, joka on tyytyväinen jonkinlaiseen osa-aikaiseen tukeen, mitä hän siitä laitoksesta saa. Mutta se osasto, josta minun kokemukseni on, ei edes tuntenut käsitettä osa-aikaisuus.
siellä järkytti. Hoitajat ikään kuin puhuivat lapsen ohi kaikessa. Heillä oli varmaan muutama A4-arkillista ulkoa opeteltuja mantroja laitoksen käytännöistä, joita toiseltiin joka tilanteeseen ja vanhempien joka kysymykseen vastaukseksi.
Kun lopussa arvostelin heitä myös tuosta lapsen yksilölliset tarpeet huomiotta jättävästä tyylistä, huusi monta naista yhteen ääneen, miten he varmasti huomioivat lapsen yksilölliset tarpeet ja sitten alkoi tulla mantraa, joka oli heistä siihen kohtaan sopiva valinta. Tämän kaavamaisen kaikkiin kysymyksiin vastaustyylin huomasivat sossutkin. Mistään ei henkilökunnan kanssa keskustellessa saanut ikään kuin otetta, kaikki oli yhtä ympäripyöreää loputonta sanahelinää.
Onneksi se paikka on meidän kohdalta takana, mutta en saa mielestäni niitä lapsia, jotka siellä vielä ovat. Ja tulipahan nähtyä yksi Suomen suurimmista lastensuojelulaitoksista oikein sisältä päin.
Suomalaisiilla oikea Laki jota ei osata käyttäKuin Vallaksi Ja Lapsi maksaa
tutkinta ja valvonta on pakollista, eikä vain jokin ohjekirjan suositus.
Toisaalta satunnaiset lyhyet käynnit silloin tällöin eivät anna oikeaa kuvaa tarkastajillekaan. Miten ne pitäisi sitten hoitaa?
JOnkun tarkastajan pitäisi asua tuollaisella osastolla vähän aikaa, muutama viikko, että koko totuus alkaisi valottua pikku hiljaa. Kerta käynnillä on henkilökunnan niin helppo skarpata ja antaa tarkastajille paljon ruusuisempi kuva asioista, mitä se todellisuudessa on.
Ai sellaiseen ei ole varaa? Jos on vara maksaa turhasta tuollaisen laitoksen ylläpitokustannuksia, niin on löydyttävä varaa myös valvoa, missä oloissa lapset siellä elävät.
Myös hoitotuloksista olisi oltava muutakin näyttöä kuin heidän omat mainoksensa. Tarkastajien olisi keskusteltava myös lastensuojelutyöntekijöiden kanssa, että sossuja ei ole vaadittu tekemään huostaanottoa silloin kun siihen ei kotoa syitä löydy. (toinen asia on, että sossujen ei pitäisi alistua sellaiseen)
Ja koska nuo osastot ovat hoidollisia, olisi tarkastettava, että myös todellista hoitoa annetaan. Ja kotiutetaan kaikki lapset, joilla on hyvä koti ja laitos tarjoaa terapiaa korkeintaan joka kolmas viikko. Sellaisessa lapsi voi käydä kotoakin käsin.
On rikollista erottaa vanhemmistaan lapsi, jota vanhemmat eivät ole koskaan huonosti kohdelleet. Voi olla, että ongelmalapsi on saanut jopa enemmän vanhempien hoitoa ja huomiota tavalliseen lapseen verrattuna. Ja entä mielivaltaiset tapaamisrajoitukset! Niistä joka ikinen pitäisi tutkia puolueettoman raadin arvioinnissa, jos ovat tuon laitoksen toimeenpanemia.
ZZZ TORNIO
§§§§ Tornio viaton lapsi uhri §§§§
Mene Lapsen asemaan
kas kun et huomannut etttä tuo kaikki on lapsen "suojelemista" tavallisen elämänmenon rasittavuudelta, vain diakonissalaitos kun tietää sosiaalityöntekijän kanssa yhdessä mikä on lapsille parasta...että heillä kun ei ole lapsia itsellään? niin, paljon teorioita ja vähän lapsia- paljon lapsia eikä yhtään teoriaa jäljellä!