hoi kirjailijanalut

kestäisi kovin kauan :)

Tää menee sit ihan puhtaalta ex tempore-pohjalta...

Tämä on tarina, josta kuuluu monia versioita. Miksi tätä on kerrottu, sitä ei kukaan tiedä, sillä se kertoo kahdesta hyvin tavallisesta ihmisestä. Ehkä, koska se on kertomuts niin tavallisista ihmistunteista: epävarmuudesta, riittämättömyydestä, rakkaudesta, katkeruudesta ... ja tyhmyydestä. Olipa miten oli, tässä Majan ja Aranin tarina kohtauksellisen kertomuksen muotoon puettuna...

Maja oli poimimassa syksyltä jääneitä jäätyneitä mustikoita. Hanget olivat korkeat ja hänen huulensa suun lämmössä sulaneiden mustikoiden mehujen värjäämät. Jotakin rasahti varvikossa. Hänen sydämensä hypähti: vanhemmat olivat aina sanoneet, ettei hän saisi yksin lähteä metsään.
- Kuka siellä? hän huudahti ja viskasi toisen pitkistä tummanruskeista leteistään selkänsä taakse. Vastausta ei kuulunut. Hän siristeli hetken katsettaan rasahduksen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Kuitenkin ikävä tunne selkäpiissään hän vetäisi punaisen viittansa hupun päänsä peitoksi ja kääntyi lähteäkseen, jolloin rasahdus toistui.

Maja pysähtyi ja vilkaisi taakseen ja nyt hänen silmänsä näkivätkin jotakin: esiin oli tullut nuori poika, ehkä pari vuotta häntä vanhempi. Uhmakas ilme suttuisilla kasvoillaan, mustat hiuksensa hurjilla takuilla ja tummat silmänsä vihaisesti kiiluen, risaiset vaatteet yllään. Maja huudahti ja lähti juoksemaan, mutta poika ei lähtenyt hänen peräänsä, huusi vain käheällä äänellään:
- Älä mene sinne, kotiasi ryöstetään parhaillaan ja eloon he eivät jätä ketään!
Maja vilkaisi taakseen: oliko poika hullu?!? Hän jatkoi juoksuaan, mutta pian pojan sanat ilmenivät tosiksi: mustat savukäärmeet halkoivat taivasta siellä, missä hänen kotitilansa sijaitsi, huudot ja kirkaisut kiirivät kilpaillen talven kuulaassa ilmassa ja hevosia ratsastajineen teutaroi tilan ympärillä, kiivaassa taistelun melskeessä. Maja heittäytyi kinoksiin järkyttynyt itkunpyrskähdys kurkustaan purkautuen, eikä hän muuta voinut tehdä kuin seurata kotinsa ja rakkaidensa tuhoa. Joku asteli hänen taakseen, hän kuuli sen hangen natinasta ja tiesi kyseessä olevan sama poika, joka häntä oli varoittanutkin. Tämä polvistui hänen vierelleen, ja välittämättä siitä, ettei tätä tuntenut, hän syöksähti tämän syliin itkemään. Pieneksi hetkeksi pojan ruumis jäykistyi, kuin miettien työntääkö tyttö pois vai ei, mutta sitten se suli ja tämän käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, toisen käden kohotessa silittämään hänen kiiltäviä palmikoitaan. Hänellä ei ollut tietoa siitä, kuinka kauan he näin olivat, mutta jonkin ajan päästä Maja kuuli jonkun lähestyvän heitä. Hän kohotti katseensa. Korkean näköinen mies ratsunsa selässä. Hän säpsähti kuin syöksähtääkseen pystyyn ja karkuun, mutta poika naurahti ja piti kiinni:
- Ehei, et sinä minnekään mene! tämä sanoi ja hän huudahti jälleen. Poika käänsi katseensa lähestyvään ratsastajaan, jonka kasvoilla oli kummastunut ilme. Ikäänkuin tämä ei olisi käsittänyt, mitä oli juuri nähnyt: tämä poika kaikista mahdollisista lohduttamassa toista ihmistä? Äh, harhakuvitelmia!
- Kuka on tuo kakara? Mies ratsunsa selässä kysyi. Poika kohautti olkiaan ja vetäisi Majan aivan kylkeensä kiinni:
- Hän oli Rajakankaan kartano, mutta isä, minä haluan hänet.
Miehen katse lennähti nuoren poikansa kasvoista tytön järkyttyneeseen ilmeeseen ja tämä purskahti valtaisaan nauruun...
- Et tainnut tyttö-raasu tietää, että hän on yksi meistä? Tämä nauroi ja jatkoi, suunnaten sanansa nyt pojalleen:
- Liian nuori olet häntä himoamaan, ja niin on hänkin, siis syistäsi en tiedä, poika, mutta ota jos tahdot! Tämä nauroi ja kannusti hevosensa laukkaan, pois heidän luotaan. Maja yritti riuhatista käsivarttaan irti pojan otteesta, mutta tämä ei päästänyt, eikä heidän tuttavuutensa näin ollen suinkaan suotuisissa merkeissä alkanut.

Kuusi vuotta myöhemmin.

Maja tanssahteli peilin edessä. Miten kauniiksi hän olikaan kasvanut, ihanaa, kiehtovaa! Hänen hiuksensa olivat valtoiminaan, ulottuivat aivan hänen pyllynsä tasalle. Hänellä oli yllään uusi, kauniisti kirjaltu mekko, ja tähtiä silmissään. Tänään oli hänen kahdeksastoistavuotissyntymäpäivänsä ja maailman tarjoamat mahdollisuudet rajattomat. Voi kunpa Aran näkisi hänet pian! Tämä ihastuisi ja rakastuisi, ei voisi vastustaa häntä... kuten oli tehnyt - pöh - jo monta vuotta. Se kuivalainen! Hetkeksi keimaileva ilme katosi hänen kasvoiltaan ja tähdet hänen silmistään. Tämä näki kyllä kaikki muut naiset, muttei häntä. Miten ärsyttävää, miten pirullista! Hän vilkaisi kasvojaan peilistä ja hänen silmänsä näyttivät synkiltä. Hän astahti lähemmäs omaa kuvajaistaan, aivan niin lähelle, kunnes lähes kosketti kuvajaisensa huulia omillaan. Sitten hänen kasvoilleen nousi pienen pieni hymynpoikanen. Ehkäpä Aran ei ansainnutkaan häntä? Tämä omisti hänet, totta, tämä oli vaatettanut ja pitänyt hänet ruoassa kaikki nämä vuodet, totta, tämä toi hänelle aina tuliasia "retkiltään", totta... Eikä heistä kellään ollut aavistustakaan siitä, miksi. Mielenoikku? Kenties. Mutta hän halusi enemmän! Eikä hän halunnut enää tavata ainuttakaan tämän järjestämää kosijaa!
Hän käännähti kiivaasti ovelleen koputettaessa.
- Sisään! hän huudahti terävämmin kuin oli tarkoittanut. Tulija oli hänen kamarineitonsa - niin, sellaisenkin Aran oli hänelle järjestänyt, tämä piti huolen siitä, että häntä kohdeltiin kuin prinsessaa - Bianca, käsissään kukkia. Hänen silmänsä siristyivät ja suunsa mutristui. Bianca oli niin kaunis - ei toki yhtä kaunis kuin hän - ja hieno, tykkäisikö Aran ennemmin Biancan kaltaisista naisista? Hiljaisista ja myöntyväisistä? Oh, hän halusi olla Bianca, halusi halusi halusi!

Biancan tarvitsi nähdä Majan ilme vain vilaukselta ja hän tiesi jo mistä oli kyse:
- Nuoriherrako teidän päätänne taas vaivaa? Tämä kysyi hymyillen ja luotsasi hänet samalla kampauspöydän ääreen istumaan, ruveten pujottelemaan mukanaan tuomiaan kukkia hänen hiuksiinsa. Ne tuoksuivat ihanilta. Majan kasvot kurtistuivat entisestään ja Bianca naurahti...
- Kaikkihan tietävät, ettei nuoriherra muita näekään kuin teidät! tämä sanoi ja hetkeksi Majan silmissä pilkahtivat pienen pienet tähtöset, sammuen saman tien...
- Pah! Hän tuhahti ja nosti katseensa Biancan silmiin peilin kautta:
- Näin hänen suutelevan Laukaanperän Ilanaa vain viikko sitten; minua hän ei ole suudellut KOSKAAN!
Bianca nauraa hyrähti ja jatkoi hänen hiustensa koristelua...
- Suuteliko hän Ilanaa, vai suuteliko Ilana häntä? Tämä kysyi, hellä hymynväre suupielessään.
- Sillä ei ole väliä, ei hän tätä ainakaan pois työntänyt.
- Minä olen kuullut toisin. Bianca sanoi ja Maja käännähti kiihkeästi häntä kohti, tarraten toiveikkaasti kiinni hänen ranteistaan:
- Mitä olet kuullut? Kerro! Hän hengähti. Bianca irrotti hänen otteensa ranteistaan ja kevyesti työntäen käänsi hänet takaisin kohti peiliä.
- Minun kuulemisillani ei ole väliä, tämä sanoi ja rupesi hyräilemään jotakin vanhaa kansanlaulua. Majan ryhti lyssähti ja murjottava ilme palasi hänen kasvoilleen ja jotakin hiljaista nuristen hän vaikeni.

- Hah! Georg naurahti ja valui puuta pitkin maahan istumaan heidän harjoitteluottelunsa päätteeksi. Kesä oli kuuma ja he valuivat hikeä.
- Käyt siihen tyttöön niin kuumissasi, ettet tiedä enää miten päin olla, tämä ilkkui toverillisesti ja Aran heitti tätä pienellä kivellä, pysyen kuitenkin vaiti. Hänestä oli kasvanut komea nuori mies, niin synkeä, että naiset sulivat, niin loistavan hymyn omaava, että naiset pyörtyivät.
- Mikä sinua estää, kaikkihan tietävät, että hän on sinuun hulluna? Hänhän huusi sen kerran jopa tornin huipulta... hitto vie, sitä en muuten koskaan varmaan unohda. Olisipa minullakin sellainen ihailija, Georg jatkoi, huvittuneen haaveksiva hymy huulillaan ja Aran mutisi tähän jotakin hiljaista.
- Mitä sanoit? Georg kysyi, kulmiaan kurtistaen, epäillen kuulleensa väärin. Aran ärähti ja tämän kasvoille kohosi sulkeutunut ilme, hetken päästä tämä kuitenkin puhui:
- Mitä minulla on hänelle tarjottavaa? Roisto ja ryöväri? Hän ansaitsee parempaa.
Georg räpsäytti silmiään kummissaan kerran ja toisenkin. Oliko tämä totta? Aran, joka olisi voinut saada naisen kuin naisen, kieltäytyi ottamasta sitä, jonka eniten halusi, koska ei kokenut olevansa tälle tarpeeksi hyvä? Hän purskahti nauruun...
- Joo, miten vaan... siinäpä sitten kärsit, ja niin muuten kärsii hänkin, jos minulta kysyt.
- Kukaan ei kysynyt sinulta! Aran tähän karjaisi ja säntäsi pystyyn, harppoen pois paikalta pitkin askelin... Ja illalla hän kärsi katsoessaan kuinka Maja, jonka vertaista ei toista ollut, tanssi kauniimpana kuin päivä itse Georgin - ja muidenkin - kepeiden askelten viemänä. Itse hän ei Majaa tanssiin hakenut.
Maja puolestaan hymyili sitä leveämmin, mitä enemmän Aranin käytös häntä suututti ja mitä leveämmin hän hymyili, sitä enemmän hänellä oli tanssittajia. Illan kuluessa tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti tapahtumien kulun täydellisesti...

Mikail oli naapuripitäjän tilallisen poika. Vaalea ja komea, voimakas varreltaan. Hieman pinnallinen, toki, mutta siinä asemassa, että saatoi vähän pinnallisuuteenkin taipua. Tänä iltana hän oli päättänyt lähteä naapureiden elonkorjuujuhliin, joihin oli kutsun saanut. Hän oli kuullut, että Aran Janószin suojatista oli kasvanut varsin kaunis nuori nainen, ja että tälle etsittiin puolisoa. Hyvät myötäjäisetkin oli luvattu. Yhdistelmä kiinnosti häntä, eikä hän joutunut pettymään nähdessään kyseisen nuoren naisen. Päättäväisesti hän haki tämän tanssiin kanssaan ja teki parhaansa herättääkseen tämän mielenkiinnon. Se tosin ei tuntunut olevan vaikeata, tämä hymyili ja säteili kuin aurinko itse. Mikail päätti löytäneensä itselleen puolison.

Ja niin kesä taittui hiljalleen syksyksi, Mikail liehitteli Majaa ja Maja vastasi liehittelyihin Aranin käytöksestä turhautuneena, Aranin seuratessa kaikkea välinpitämätön ilme kasvoillaan, sisällään myllertäen.

- Mikail haluaa suudella minua, Maja sanoi eräänä iltana välinpitämättömästi Aranille, heidän istuessaan päätuvan suuren pitopöydän varjoisassa päädyssä. Aran oli hetken vaiti ja Majan sydän lähti läpättämään tavallista nopeammin, mitä Aran sanoisi?
- Haluatko sinä? Aran kysyi hiljaa, eikä hän osannut päätellä tämän äänestä, mitä tämä ajatteli, tämä oli liian taitava salaamaan omat tunteensa.
- Ehkä haluankin, hän vastasi koetellen...
- Mikail on komea ja ystävällinen.
Aran vilkaisi häntä silmät välkähtäen...
- Hän haluaa naida sinut, kävi puhumassa kanssani eilen.
- Mitä vastasit? Maja kysyi, yht'äkkiä kurkussaan kovin ahtaalta tuntuen. Ei sen nyt ihan näin pitänyt mennä!
Aran kohautti olkiaan ja nojautui seinää vasten..
- Sanoin, että saat itse päättää, mihinkään en sinua pakota.
Majan silmissä syttyivät tulenlieskat. Hiljaa, lähes kuiskaten, pakottaen äänen esiin kurkustaan hän aloitti...
- Mihinkään et minua pakota..? Hän kysyi ja Aran kohautti jälleen olkiaan, nyt kummallinen hymynväre huulilleen kohoten.
- Siispä olkoon niin! Maja jatkoi huomattavasti voimakkaammalla äänellä, kiinnittäen nyt muidenkin tuvassaolijoiden huomion...
- Älä pakota! Mutta nyt tämä loppuu: yksin en elämääni elä, siis jos et sinä, niin sitten hän! Hän huudahti ja hymy pyyhkiytyi Aranin huulilta tämän kasvojen valahtaessa kalpeaksi. Tämä suoristautui nopeasti...
- Mitä tarkoitat? Nait Mikailin?
- Kuten tahdot, kultaseni, Maja sanoi, pirullisuus äänessään, kumartui nopeasti eteenpäin, Aranin leuasta tarraten, ja painoi vihaisen suudelman tämän huulille...
- Muistele tuota. Loput kuuluu Mikailille. Hän sanoi ja poistui paikalta. Aran puolestaan jähmettyi paikalleen. Monesti tämä oli kuvitellut miltä Majan suudelmat tuntuisivat, tuollaiseen kuvitelmaan hän ei koskaan ollut kuitenkaan päätynyt. Hän räpsäytti silmiään, vilkaisi nopeasti Majan suuntaan ja syöksähti ylös tämän perään. Joku vanha mummo hekotteli tietäväisesti tuvan varjoista.

Maja kuuli Aranin askeleet, olisi tunnistanut ne vaikka unissaan ja kiihdytti siksi omansa juoksuksi. Aranin huulten tuntu poltteli edelleen hänen omillaan, mikä hänet oli edes riivannut tekonsa tekemään? Aranin askeleet nopeutuivat hänen omiensa tahdissa ja pian tämä tavoitti hänet, tarrasi kiinni hänen olkavarrestaan kuten vuosia sitten heidän tavatessaan ensikertaa ollessaan vielä lapsia.
- Päästä irti! hän tiuskaisi, mutta ei Aran niin tehnyt, päinvastoin, veti hänet vain lähemmäksi ja tämän kasvoilla oli jälleen tuo kummallinen hymy...
- Muisteltavaa halusit antaa? Anna muistelen kunnolla, tämä sanoi ja ennenkuin Maja tajusikaan, suuteli tämä häntä aivan kuten hänen kaikkein salaisimmissa kuvitelmissaan. Maja huokaisi ihastuksesta ja kiersi käsivartensa Aranin niskaan, Aranin kädet lepäsivät nyt raskaina hänen vyötäröllään eikä hän tiennyt miten olla, jottei olisi riemusta huutanut, mutta sitten Aran lopetti suudelman ja työnsi hänet kauemmaksi. Hetken tämä katseli hänen kasvojaan, joiden posket olivat punehtuneet ja silmät sädehtivät, sitten tämä sipaisi kevyesti peukalollaan hänen huuliaan, edelleen tuo omituinen hymy huulilaan...
- Mmm... tämä aloitti hiljaa matalalla äänellään...
- Kyllä, tätä on varmasti mukava muistella.
Majan leuka loksahti auki ja nyt puolestaan hänen kasvonsa kalpenivat. Hän olisi halunnut huutaa Arania kaikeksi paskiaisesta lähtien, mutta ainoa, mitä hänen kurkustaan sillä hetkellä pusertui ulos, oli vain vaimea:
- Oh!
Itkuun purskahtaen hän käännähti helmat heilahtaen ja juoksi pois paikalta. Aran katseli hänen poistumistaan, eikä tämän kasvoilla ollut enää tuota omituista hymyä, päinvastoin, pikemminkin omituista tuskaa. Joku käveli Aranin vierelle. Hän käänsi katseensa tulijan suuntaan.
Hänen isänsä. Tämäkin katseli suuntaan, johon Maja oli juuri poistunut ja pudisti sitten päätään pettyneesti, kääntäen katseensa hänen kasvoihinsa...
- Kyllä sinulle poika ulkonäköä on annettu, mutta, ehkäpä siitä rokotettiin sinun älyäsi.

Oli Majan hääpäivä. Hän tuijotti jälleen kuvajaistaan peilistään, tällä kertaa huulensa hymyttöminä, ilman tuikkivia tähtiä silmissään. Hän oli kalpea ja silmiensä alla hänellä olivat unettomista öistä kertovat tummat varjot. Bianca tuli sisään huoneeseen, kertoi vaunujen olevan valmiina. Tahdottomana hän nousi seisomaan, käveli halki huoneiden ja pitkin käytäviä, kunnes saapui kartanon pääoville. Portaat oli helppo laskeutua, jalat olivat niin raskaat, että tekivät sen melkein itsestään. Vaunuihin oli raskaampi nousta, kädet tärisivät ja jalat eivät tahtoneet nousta astinlaudalle. Kohta hän kuitenkin oli jo vaunuissa, koristeltuna ja puunattuna. Soma paketti, jota toimitettiin nyt miehelle, jota hän ei tahtonut.

Miten tyhmä hän saattoi olla? Miksi hän oli sanonut Mikailille kyllä? Hänen olisi pitänyt sanoa ei ja lähteä koko maasta. Jättää niin Aran kuin Mikailkin menneisyyteensä. Mutta olkoon, eipä sillä väliä ollut, ainoa, jonka hän halusi oli Aran, tämä puolestaan ei halunnut häntä, siis samapa tuo, kuka se sitten tulisi olemaan, Mikail oli kuitenkin ytävällinen.... ja tämän suudelmat laimeita.

Kirkko oli hämärä ja käytävä äärettömän pitkä. Mikail oli komea odottaessaan häntä alttarin luona. Tämä katseli häntä hymyillen, intohimottomasti. Hän yritti hymyillä takaisin, muttei saanut kohotettua suupieliään niin, että sitä olisi hymyksi voinut kutsua. Hän saapui perille Mikailin vierelle ja pappi aloitti litaniansa. Lopulta tuli kohta, jossa häneltä kysyttiin "tahdotko?".

Hän ei tahtonut. Kirkossa kohahti. Mikail huudahti kummissaan, hän katsoi tätä ja pyysi anteeksi. Samalla hetkellä kirkon ovet avautuivat ja Aran juoksi sisään...
- Keskeyttäkää häät! Vastustan! Tämä huusi ja sai puoleensa kaksisataa kummastunutta katsetta.
- Aran! Maja huudahti kulmat kurtussa. Aranin kasvoilla oli puolihullu ilme ja mustat varjot tämän slmien alla tummemmat kuin hänen omansa.
Aran harppoi heidän luokseen ja vetäisi hänet selkänsä taakse, asettuen näin kasvotusten Mikailin kanssa.
- Et saa häntä, tämä sanoi Mikailille ja Mikail kurottautui vilkaisemaan häntä tämän selän takaa kuin kysyen "hulluko tuo on?".
- Aran! Maja silloin huudahti uudelleen, nyt vihastuen, vetäisten Aranin itseään päin...
- Sinulla ei ole enää mitään oikeutta sanoa noin, hän sanoi ja Aran valahti - jos mahdollista - vieläkin kalpeammaksi...
- Ei!
Oli selvää, että tämä luuli avioliiton jo siunatun. Turhautuneesti huokaisten Maja päästi irti tämän olkavarsista...
- Armas Luoja, annatko minun ihan kaiken kestää? Hän kysyi katseensa kohti taivasta kohotettuna ja tarrasi kiinni mekkonsa helmoista, lähtien kävelemään pois kirkosta. Aran seisoi hetken paikallaan, tajuamatta missä oikein mentiin. Hän oli luullut, että Maja ilahtuisi? Mistä oikein oli kyse? Naiset!
- Morsian sanoi ei, joku vieraista huudahti hänelle ja hänen katseensa lennähti huudahtajan suuntaan, mutta oli mahdotonta sanoa kuka se oli ollut, heitä oli niin monta. Hänen katseensa siirtyi nyt Mikailin kasvoille. Tämä kohautti olkiaan...
- Näin teki, mutta myötäjäisiin minulla on oikeus joka tapauksessa, tämä sanoi ja Aranin silmissä vilisti.
- Älä huoli, saat myötäjäisesi, minä puolestaan morsiamen, Aran sanoi ja juoksi kirkosta Majan perään.

- Mene pois Aran, Maja sanoi kuullessaan tämän tutut askeleet.
- Et mennyt naimisiin, Aran sanoi ja sovitti askelensa hänen vauhtiinsa. Maja käännähti vasemalle, poispäin Aranista, mutta Aran seurasi.
- Mene pois Aran! Maja huudahti.
- En mene pois, menen naimisiin kanssasi, Aran vastasi. Odottiko iloista kujerrusta? Kenties.
- Paskat! Maja huudahti ja Aran tyrskähti pöyristyneenä.
- Pysähdy Maja, Aran sanoi silloin matalasti ja Maja pysähtyi, kääntyen kasvokkain hänen kanssaan. Tämän silmissä salamoi.
- Sinulla ei ole mitään oikeutta, tämä sanoi ja hän nyökkäsi.
- Miksi? Maja kysyi, tarkoittaen selvästikin hänen aiempaa käytöstään.
- En ole arvoisesi, hän vastasi rehellisesti ja Maja purskahti katkeraan nauruun, puoliksi itkien.
- Arvoiseni? Tämä kysyi ja katsoi häntä kuin hän olisi jotakin täysin ihmismielelle käsittämätöntä. Hän astahti askelen tätä kohti. Tämä ei perääntynyt.
- Tulin järkiini.

Maja kuitenkaan ei tullut järkiinsä aivan yhtä nopeasti; sen eteen Aran sai tehdä työtä, mutta vuoden päästä häitä vietettiin ja kuudenkymmenen vuoden päästä heidän tuoreelle hautakummulleen pystytettiin hautakivi, jossa luki "Järjen voitto, ylistäkäämme Herraa!".

http://www.youtube.com/watch?v=69Z9rkmEcPE