9.päivä helmikuuta 2007 syntyi meidän pieni poika raskausviikolla 20. Alustavien tietojen mukaan jokin infektio iski minuun ja "nakersi" reiän sikiökalvoon ja lapsivettä alkoi tihkua. Tulehdusarvot nousi vain nousuaan ja oli pakko käynnistää synnytys. Vauva oli tutkimusten mukaan aivan terve,mutta minun terveyden kannalta keskeytys oli välttämätön. Vielä viimeisessä ultrassa vauva yritti kovasti potkia sitä ultrassa käytettävää "anturia=}) Käynnistäminen ei onnistunutkaan sillä tipalla jolla aloitettiin,mutta ne tabletit(mitä lie olivatkaan)jotka otin aloitti synnytyksen kymmenessä minuutissa. Pieni enkelimme oli ulkona muutamissa minuuteissa. Saimme tai pikemminkin jouduimme näkemään pienen poikamme aivan liian aikaisin. Pienellä oli lähes kaikki tarvittavat kehittyneet,kynnetkin jo pienissä sormissaan. Aika tuskainen on olo ollut,tosin aikaa on mennyt vasta näin vähän... Kaikista eniten on inhottanut jälkikommentit muutamalta ystävälta;-kyllä minä ymmärrän,minullakin oli KM viikolla 7! Ei sitä voi verrata! HERRAJUMALA SENTÄÄN! Tottakai sekin on ikävää,en sitä kiellä,mutta tämän jälkeen tuntuu aika mitättömältä jos vessassa käydessä kuuluu pöntöstä klong...ja verta seuraamuksena... Pientä tämän kokemuksen rinnalla! ANTEEKSI kovasti jos pahoitin jonkun mielen!!! Se ei todella ole tarkoituksenani!!!
Pistää vaan miettimään tämäkin tapaus,miten pienestä voi elämä loppua,minulla ei mitään sanottavaa vaivaa ole ja elämä kääntyy hetkessä päälaelleen! Jälkitarkastusta tässä vielä odotellaan,ja sitten uutta uutta yrittämään... (kun ei tää vauvakuume helpottunut vielä=))
Pistää vaan miettimään tämäkin tapaus,miten pienestä voi elämä loppua,minulla ei mitään sanottavaa vaivaa ole ja elämä kääntyy hetkessä päälaelleen! Jälkitarkastusta tässä vielä odotellaan,ja sitten uutta uutta yrittämään... (kun ei tää vauvakuume helpottunut vielä=))
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tässä se nyt taas nähdään.
Ihminen on itsekäs eläin.
Oma napa on aina lähinnä.
Sitä ei muuttane mikään.
itse kokenut mitään vastaavaa? jokaisella on omat taustat surussaan, ja oikeus olla itsekkään surullinen. jollekin jo pelkkä raskaaksitulo on työn takana, niinpä alkuraskaudenkin menetys on suuri suru, toisaaltaan rv 20 on jo niin lähellä henkiinjäävien keskosten ikää, että tosi suru... on hyvä, kun osaa suruaan purkaa sanoiksikin, eikä haudo kaikkea sisällään.
Mitään kokenut, olen elänyt 42vuotta vaaleanpunaisessa pumpulissa, onnen purppuran ympäröimänä....
Hitto että ihmiset ovat tyhmiä ja itsekkäitä.
Otan osaa menetykseesi ja suruusi.. :( Olen itse saman kokenut, km:n viikolla 21 ja aiheuttajana oli tulehdus joka rikkoi sikiökalvot ihan kuten sinullakin. Synnytys oli rankka ja aika sen jälkeen vielä rankempaa mutta nyt elämä alkaa voittaa ja uutta yritetään.
Tuosta haluaisin sanoa pari sanaa, että miten vertasit alkuraskauden keskenmenoja ja myöhäisempiä menetyksiä.. Sekä sinä että minä tiedämme että suru on aina suuri, tapahtui menetys missä vaiheessa tahansa, mutta kyllä myönnän itsekin ajatelleeni vähän samansuuntaisesti kuin sinä, en vähätellen mutta siihen tyyliin että jos pitäisi valita kahdesta keskenmenosta, niin valitsisin alkuraskauden km:n. En tahdo sitä koskaan kokea, enkä tahdo vähätellä kenenkään keskenmenoa, se on aina ikävä asia ja varmasti surun aihe monelle, varsinkin niille jotka ovat kauan raskautta yrittäneet. Mutta jos olisi pakko valita niin kyllä alkuraskauden km:sta on keskimäärin helpompi toipua henkisesti ja fyysisesti koska raskaus on vielä niin alussa että realiteetit varmasti ovat siinä olleet vielä mielessä ja pelko keskenmenosta suuri muutenkin. Mutta sitten kun päästään raskaudessa pitkälle ja lapseen on muodostunut jo konkreettinen side lapsen liikkeiden ja kasvun myötä eikä keskenmenoa enää osaa pelätä, niin siinä vaiheessa lapsen menetys on kyllä kauhea katastrofi ja järkytys, tapahtuma jota ei oikein voi verrata mihinkään, ei edes muihin keskenmenoihin. Se on jotain mitä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään ja toivon että alkuraskaudessa km:n saaneet ymmärtäisivät, miksi me myöhäisen km:n saaneet sanomme, että jos saisimme valita, niin ottaisimme sen "helpomman" keskenmenon..
Eipä todellakaan ollut tarkoitus ketään loukata,eikä aliarvioida!!! Päällimmäinen tarkoitukseni oli purkaa tunteitani ja kenties antaa vinkki ihmisille että joskus vois pitää suutansa kiinni eikä heti mennä sanomaan että
-kyllä minä ymmärrän... (yleinen nuorten reaktio)
Tai yhtä lohduttavalta kuulostaa vanhempien ihmisten "lohduttavat sanat"-No ei kun uutta yrittämään!!!
Tietysti tämä tuli todellisena järkytyksenä,kun 12 viikkoahan on se riskiraja. Sitä kai sitten uskoi jo vauvan TODELLA saavansa...
Rauhassa, ja mieti kuinka hyvää he tarkoittavat yrittäessään lohduttaa Sinua suuressa itsekkäässä surussasi.
Todella lapsellisen itsekkäästi käyttäydyt lähimmäisiäsi kohtaan. Luulet olevasi ainoa maan päällä jolle eivät unelmat käy toteen.
Hävettää edes lukea moisia ruikutuksia.
Onhan sinulla oikeus vertailla ihmisten surun määrää ja tapahtumien "suuruutta". Jokainen kokee kuitenkin keskenmenon eri tavalla. Joku saattaa yrittää raskautta alulle monia vuosia (jopa 10v) ja sitten kun keskenmeno kohtaa unelmat murskaantuvat saman tien. Saattaa olla tunne ettei lasta saa enää ikinä, ainoa toivon kipinä on sammunut... Tämä oli vain yksi esimerkki jolloin keskenmeno saattaa koskettaa erittäin suuresti vaikkakin olisikin ollut viikolla 7.
En oikein osaa tuntea sympatiaa ihmistä kohtaan, joka näinkin kärkkäästi käy vertailemaan ihmisten kärsimyksiä. kenties et ole vielä hyväksynyt omaa keskenmenoasi. Useinhan kuulee, että lapsettomuudesta kärsivät ihmiset ovat vihaisia ja katkeria raskaaksi tulleille ystävilleen. Toisaalta ymmärrettävää.
Mitä miettii "samalla logiikalla" äiti, joka on menettänyt täysiaikaisen lapsen tai jonka lapsi on kuollut esim. parin vuoden ikäisenä. Näin ajatellen et sinäkään sitten ole kokenut suurta menetystä heihin verrattuna.
Anteeksi jos/kun pahoitin mielesi. Luulen kuitenkin, että itse pahoitit monenkin keskenmenon kokeneen mielen. Mielestäni asioita ei pidä vertailla, koska jos näin olisi aina löytyisi joku jolle on sattunut "vielä pahempaa". Näin harvalla olisi oikeus surra.
Itselläni raskaus keskeytettiin viikolla 18. sikiön vakavan sairauden vuoksi.
..tarkoitti vertailla keskenmenon kokeneiden kärsimyksen määrää, vaan tarkoitus kai oli vertailla eri vaiheiden keskenmenoja kokemuksena yllättävyytensä ja toipumisen kannalta. Jokaista keskenmenoa on oikeus surra, siitä on täällä keskusteltu ennenkin, mutta ei se tarkoita sitä että jokainen keskenmeno olisi kokemuksena samantasoinen. Toiset ovat rankempia ja vaikeasti toivuttavia, toiset ovat helpompia ja nopeasti unohtuvia. Yksilöllistä ja raskausviikoista hieman riippuvaa. Rankimpia keskenmenoja/lasten menetyksiä ovat ne, jotka tapahtuvat ihan raskauden lopussa/synnytyksessä. Sitä ei kai kukaan voi kieltää? Ne ovat rankempia kuin keskiraskauden keskenmenot, ja keskiraskauden keskenmenot puolestaan ovat fyysisesti ja henkisesti YLEENSÄ kovempi koettelemus kuin alkuraskauden keskenmeno. Niin se vain menee, kyllä siinä raskausviikoilla jotakin tekemistä on.
Mutta kenenkään surua se ei vähennä, oli viikot mitkä hyvänsä. Suruun, pettymykseen ja kärsimykseen on jokaisella oikeus.
Älkää hyvät ihmiset tuijottako sanoihin ja sanamuotoihin. Jos joku ihminen täällä ilmaisee itsensä vähän väärin tai epäselvästi, niin yrittäkää asettua kirjoittajan asemaan. Yrittäkää miettiä, millaisen menetyksen kirjoittaja on kokenut, millaisia tunteita ja sekavia ajatuksia päässä voi liikkua ja sitä on vaikea pukea selkeiksi sanoiksi. Yrittäkää ymmärtää, että jokaisen keskenmenon kokeneen tekisi mieli syyttää maailmaa ja kaikkia ihmisiä, että olisi edes joku johon ahdistuksensa purkaa! Antakaa anteeksi loukkaavat sanat, älkääkä riidelkö koko aikaa. Anteeksianto ja ymmärrys on paljon parempaa terapiaa kaikille meille keskenmenon kokeneille, kuin riitely.
Hei.. Km on hirveä asia aina kun vauvaa on odotettu ja kovasti toivottu.
Kuitenkin minusta rv 7 ja rv 20 keskenmenoissa on valtavan suuri ero,, rv
20 keskenmenossa joutuu kuolleen vauvansa synnyttämään ja näkemään,, meidän vauvalla oli myös siniset silmät auki jääneet, ja mutenkin jo vauvan näköinen..
Jokainen meistä on erilainen ja jokainen suree erilailla.
Mutta varmasti km aina satuttaa,, ja satuttaa meitä lopun elämäämme.
Itselläni km oli 8/06 ja se on kipeä asia joka varjostaa uutta alkanutta raskautta.
Mutta voimia ja jaksamista kaikille saman kokeneille.
Ei voi luokitella suuremmaksi tai pienemmäksi, ei edes viikkojen mukaan.
Ihminen on vain itsekäs, ja oma suru on suurin.
Hei pikku Anteron äiti!
Todella surullista, että menetit poikavauvasi. Itselläni meni kesken poikavauva rv 18 puoli vuotta sitten, infektio oli syynä meilläkin. Jos kaipaat kohtalotovereiden juttuseuraa, voin suositella Käpy ry:n (kätkyt- ja lapsikuolemaperheiden yhdistys) kokoontumisia, jos se toimii kotipaikkasi lähiseudulla. Yhdistykseen voi mennä kuolleen lapsen iästä riippumatta, eli siellä on keskenmenon kokeneista murkkuikäisen menettäneisiin. Olen oppinut siellä periaatteen, ettei surua pidä verrata toisen suruun. Reaktio vaikuttaa olevan aika lailla sama, oli menetetty lapsi minkä ikäinen tahansa. - Ihmiset sanovat tosi kömpelöitä asioita, kun yrittävät lohduttaa. Ei kannata tarttua siihen, mitä ihmiset varsinaisesti sanovat, vaan tulkita viesti sanojen takana. Tökerö kommentti usein oikeastaan merkitsee, että sinusta välitetään ja sinua yritetään lohduttaa.
aivan kuin oisin lukenut oman tarinani... rv 20 5
sain jonkun tulehduksen vedet meni ja tulehdus arvot nousi. ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käynnistää synnytys. saimme pienen pojan. oma syli ei kuitenkaan jäännyt tyhjäksi vaan kotona oli odottamassa 2 innokasta isosiskoa. yritettiin kuitenkin uudestaan ja tuli taas km viikoilla 9 ja niin kolmas kerta toden sanoi... saatiin 3. tyttö. kaikken eniten vaan ärsytti ja suututti kuulla sukulaisten ja kavereiden kommentit että olisi nyt ees ollut poika! mulle aivan sama tyttö tai poika, silti rakas! ja se pikkuinen poika säilyy aina muistoissa ja sydämessä! voimia sinulle ja toivottavasti seuraava onnistuu=)
..ymmärrän fiiliksesi täysin, koska minä olen kokenut kohtukuoleman rv 37 2 ja sinä rv 20...lainatakseni sinua VOI HERRANJUMALA SENTÄÄN! On se kuule niin helppoa, kun minullakin on keskenmeno (kuten rv 20 sikiön menehtymistä nimitetään)kun vertaa VAUVAN KUOLEMAAN.
Näin minäkin voin väheksyä sinun suruasi.
stiinu77;Sitä juuri olen koko ajan yrittänyt tuoda ilmi,ettei pidä mennä arvioimaan toisen menetystä. Esim sulle mulla ei olis koskaan pokkaa tulla sanomaan, että minä tiedän miltä sinusta tuntuu,koska MINÄ EN TODELLAKAAN VOI EDES KUVITELLA!! En voi muuta sanoa kuin että olen erittäin pahoillani teidän menetyksestä!!!!
Ehkäpä on parempi lopettaa tämä keskustelu,kun tuntuu etten oikein tule ymmärretyksi,mutta kyllä siellä joku taitaa ymmärtääkin ;) En minä ilkeyttäni tätä keskustelua avannut...
..niin, menetyksiä ja kokemuksia on erilaisia, mutta ensimmäinen kirjoituksesi oli turhan kärkkäästi kirjoitettu.
On varmasti eri asia, kokeeko lapsen/sikiön/alkion menetyksen viikolla 7, 17, 27 vai 37.Sitä tuskin voi kukaan kiistää (eli lapsellisesti kysyen voisi ajatella, milloin "mieluiten" kokisi menetyksen, jos on pakko menettää) No, luultavasti jokainen päätyisi menetykseen rv 7.
Minä koen menettäneeni lapseni. Toisaalta veljeni perhe menetti kolmea kuukautta aiemmin 2- vuotiaan poikansa aivokalvontulehduksen vuoksi. Päivää aiemmin lapsi oli leikkinyt hoitopaikassa ja seuraavana päivänä oli kuollut.
En usko, että minä voin omaa suruani edes verrata siihen tuskaan, miltä tuntuu menettää lapsi, kun on kaksi vuotta silittänyt, paijannut, kasvattanut ja joka ilta suukottanut ennen nukkumaanmenoa. Siksi en ole ikinä verrannut menetyksiämme.
Kaikki me koemme menetyksen ja surun eri tavalla, johtui se mistä tahansa.
Voimia kaikille.
-Stiinu, nyt rv 17 ja joka päivä peloissaan-
Ja se lienee inhimillistä tilanteessasi.
Itse ymmärrän täysin mitä tarkoitit! Onhan se eri asia saada km rv 7 tai 20. Tämä taitaa olla vaan "väärä"/huono palsta esittää asia... Täällä kun valtaosa keskenmenoista näyttää tapahtuneen alkuraskaudessa. Menetyshän sekin on (suuri sellainen), mutta ei mielestäni verrattavissa keski/loppuraskauden keskenmenoihin/sikiökuolemiin!
"Tottakai sekin on ikävää,en sitä kiellä,mutta tämän jälkeen tuntuu aika mitättömältä jos vessassa käydessä kuuluu pöntöstä klong...ja verta seuraamuksena... Pientä tämän kokemuksen rinnalla!" Suora lainaus kirjoituksestasi...
Mielestäni vähättelet aikalailla aikaisemmilla viikoilla keskenmenon saaneita.
Itse olen myös synnyttämäni vauvan saanut nähdä, (en "joutunut",kuten sinä ilmaisit). Tuskallinen kokemushan lapsen menettäminen on....siltikään en mene muiden kokemuksia vähättelemään.
Ystäväni, joka sai melko alkuraskauden keskenmenon joutui jäämään sairaslomalle, sekä aloittamaan masennuslääkityksen. Hänen menettämisen tuskansa oli täysin aitoa, sen tiedän. Kuinka voisin yhtään vähätellä hänen kokemustaan.
Jokaisella on oikeus suruun...
Moni tässä ketjussa on syyttänyt aloittajaa itsekkyydestä. Pakko sanoa, että keskenmenon kokenut, joka syyttää koko maailmaa menetyksestään ja jolla täytyy olla joku, johon ahdistuksensa purkaa, ei ole itsekäs. Se vain on ihmisen tapa purkaa paha olonsa, kohdistamalla suru muihin ja vertailemalla omaa kokemusta muiden omiin. Älkää syyttäkö itsekkyydestä, itsekkyys on ihan jotain muuta. Omien tunteiden ja oman menetyksen peilaaminen tässä tapauksessa on ihan sallittua että osaisi itse ymmärtää oman menetyksensä suuruuden ja koko sen karmeuden mikä odottavaa naista on kohdannut. Ei sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen keskenmenon kokenut, ja täällä näköjään ei edes sitä ymmärrystä saa. Täällä ei ymmärretä sitä suuttumusta, mitä keskenmeno voi naisessa aiheuttaa. Haluaisinkin kysyä teiltä, että kuinka moni voi käsi sydämellä sanoa, ettei olisi keskenmenonsa äärellä tuntenut oloansa ainutlaatuisen surkeaksi, ainoaksi maailmassa jota suru on kohdannut? Tuntenut, että muut vain vähättelevät eivätkä ymmärrä? Tuntenut että tekisi mieli syyttää jotakuta siitä, ettei kukaan ymmärrä miten iso menetys on ollut? Veikkaanpa että melkoisen moni on jossain vaiheessa käynyt läpi niitä ajatuksia. Ne ajatukset on myös lupa pukea sanoiksi, kuten aloittaja teki. Silti me kaikki tiedämme, ettei hän oikeasti tarkoittanut sitä. Se oli vain epätoivoisen naisen hätähuuto.
Ja toinen juttu mikä ihmetyttää, on se että nyt kaikki varhaisen keskenmenon saaneet älähtivät ja syyttävät aloittajaa itsekkääksi, ja sitten kuitenkin jo seuraavassa lauseessa vähättelevät aloittajan menetystä ja tunteita ja vetoavat omaan raskauteensa että "mutta kun MINULLAKIN oli niin ja näin.." Tuli mieleen ajatus, että ehkä nämä syyttelijät itse kokevat huonoa omaatuntoa siitä että toinen on menettänyt niin paljon niin myöhään eivätkä oikein osaa asettua hänen tilaansa vaan alkavat nyt tuijottaa omaan napaansa että "oonhan mäkin menettänyt, älä yhtään yritä olla meitä parempi noilla myöhäisillä raskausviikoillas".
Jos toinen on lapsensa menettänyt, niin ei kukaan voi tulla sanomaan että no älä välitä, ihan sama asiahan se on kun multakin meni kesken. Eihän sukulaisen kuollessakaan kukaan hautajaisissa tule sanomaan että älä nyt liioittele, meiltä kaikilta on kuollut joku. Vaan surijan annetaan surra, olla "itsekäs" surussaan, syyttää maailmaa ja olla masentunut ja ajatella kamalia asioita. Se on normaalia. Miksei keskenmenon saanut saisi käydä samaa läpi? YKSIKÄÄN keskenmeno ei ole samanlainen. YKSIKÄÄN keskenmenon kokenut ei reagoi samalla tavalla kuin toinen. Antakaa jokaisen surra tavallaan. Yksi vihaa maailmaa, toinen syyttää muita, kolmas syyttää itseään, neljäs Jumalaa.. Ja kaikki me kuitenkin olemme lapsemme menettäneet ja se yhdistää meitä. Siitä ei voi riidellä.
Hävetkää naiset, teiltä kaikilta on lapsi mennyt. Käyttäytykää sen mukaisesti.
ja ensiksikin kiittää edellistä kirjoittajaa! Ja eräälle "toiselle" haluan sanoa,että kun (ilmeisesti) unohtivat antaa mulle sairaalasta mukaan "kuinka tuntea ja käyttäytyä oikein" kirjasen, niin ilmeisesti minusta nyt vaan tuli tällainen inhottava ihminen. Mutta toisaalta lohduttaa kuulla että on yhä olemassa sinunlaisiasi ymmärtäväisiä ja HYVIÄ IHMISIÄ!
Menetys on aina menetys.
Useamman alkuraskauden keskenmenon jälkeen voin verrata tilannetta keskiraskauden keskenmenoon ja lapsen kuolemaan. Yllättävää on, että pahinta mitä tiedän on kuitenkin keskenmeno rv 20-22, aikana jolloin hoitoa haettaessa sanotaan: 'emme me mitään tee, älä tänne tule, viikkoja on liian vähän'. Ja kun lapsi sitten kuolee ja synnytetään saat hikiset 2 vkoa sairaslomaa ja sen jälkeen menet töihin äitiysvaatteissa, varsinkin jos raskaus ei ollut ensimmäinen. 'Keskenmenohan se vain oli' kuulet jatkuvasti sanottavan, 'niitä sattu'.
Kun lapsen kuolema tulee vastaan viikon 22 jälkeen on myös yhteiskunnan silmissä 'oikeutettu' suruun, saa aikaa selvitä tilanteesta.
Suru on suuri, joinain päivinä se on suorastaan musertava. Jokainen lapsen kuolema ottaa koville.
Parhaiten kuitenkin tilannetta voi kuvata sanomalla 'menetyksestäni on kulunut viikko' tai 'menetyksestäni on kulunut kaksi kuukautta' tai 'kolme vuotta sitten menetin lapseni'. Menetyksen tuoreus tekee siitä kovemman, vaikeammin hyväksyttävän. Kun menetys konkretisoituu se muuttu osaksi omaa elämää ja kipu vähän helpottaa. Mutta se ei poistu koskaan.
kirjoituksessa ollut mitään loukkaavaa! En ymmärrä, mistä niin monet vaahtoavat. Itse olen kokenut keskenmenon viikolla 8, ja vaikka se olikin aivan kamalaa ja olin täysin surun musertama (lapsi olisi ollut ensimmäinen ja erittäin toivottu), olen kiitollinen siitä, että raskaus meni kesken jo siinä vaiheessa. En voi kuvitellakaan miltä tuntuisi menettää sikiö viikolla 20, puhumattakaan myöhemmästä ajankohdasta.
Ymmärrän oikein hyvin, että alkuperäistä inhottaa vertaavat kommentit alkuraskauden keskenmenoihin. Olen pahoillani menetyksestäsi!
Olen konenut saman raskv.22.Haudalla käyn viikoittain.
Otan osaa suruusi. Kyllä olet kokenut suuren menetyksen. Olen itse saanut kaksi alkuraskauden keskenmenoa ja en voi muuta kuin arvella, että surusi täytyy olla vielä suurempi kuin minun aikanaan.
Ystäväsi halusi varmaan tuoda esille sellaisen ajatuksen, että hän tietää, mitä on menettää unelma oman lapsen saamisesta ja hoitamisesta.
Sure rauhassa ja sinulla on oikeus kokea kaikenlaisia vihan tunteita. Menetyksesi on suuri.
Itse oon 19 viikolla ja itku tuli kun luin sun tarinan... hirvittävin asia, mitä voisin kuvitella tapahtuvan... itse nyt "hyvä" sanoa, kun ei oo keskenmenoa sattunut, mutta kyllä munki mielestä on suuri ero, että jos km tapahtuu alle 10 viikon... Siinä vaiheessa yleensä tuntuu jo potkutkin ja vauva on tosiaankin vain kasvamista vaille valmis...
Toivon sydämestäni sulle omaa lasta! Toivottavasti uusi raskaus alkaa ja saat oman lapsen kainaloon. Teidän enkelivauva pysyy aina ajatuksissa, heiluttamassa pilven reunalta. Miksi tälläista sattuu?
aivan kamalaa.en voi kuvitella mitä olet joutunut kokemaan.itsellä km rv 6 ja ei todellakaan sama kokemus! et todellakaan pahoittanut mieltäni ainakaan.olen aidosti pahoillani sinun puolesta,melkein itku pääsi kun luin ton ja ajatus siitä että itse joutuisi kokemaan saman ja näkemään sen lapsen siinä vaiheessa,tuntuu aivan uskomattoman kauheelta..voimia sulle:)
aina se sattuu, tuli km missä vaiheessa tahansa,jokainen kokee surunsa eri tavalla.Itse menin ensimmäiseen ultraan rv 14 ja kätilö totesi että suruksi joudun ilmoittamaan mutta täältä ei ole liikettä eikä sykettä, joten silloin aloitettiin lääkkeellinen keskeytys ja syytä en saannut koskaan tietää miksi niin kävi, vastattiin vain että luonto hoiti tehtävänsä.Tapauksesta on kulunnut vain kaksi viikkoa,joten vielä ei tiedä koska edes uskaltaa yrittää uutta raskautta.Toivottavasti aika parantaa haavat....