Lapsen oikeus isään ei ole lapsen perusoikeus. Lapsen äidin oikeus arvottaa isän ja lapsen välisen suhteen merkitys lapselle on äidin oikeus. Tämä on käynyt selväksi liian usein.
Oikeudessa äiti on asiantuntija isän hoitotaitojen ja tunne-elämän suhteen. Äiti voi niin halutessaan määrittää ja arvottaa isän merkityksen ja ihmisarvon, ja varsin usein Oikeus päätyykin äidin näin tehtyä, myöntelemään äidin oikeutta tehdä näin.
Vaikka lainsäädäntö sanoo, että Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa, niin äiti voi halutessaan vaikeuttaa isän ja lapsen välistä vuorovaikutussuhdetta ja sen kehittymistä.
Tässä voidaan myös puhua etä- ja lähivanhemmista, jolloin ei päädytä siihen yleistykseen, että suurin osa lähivanhemmista olisi äitejä. Mutta niin se vain on. Yli 90% lähivanhemmista on äitejä.
Kysynkin tämän asian tiimoilta seuraavaa:
Mihin syyllistyy oikeuslaitos hyväksyessään lapsen oikeuksien nollaamisen äidin TAHDON perusteella? Mikä on se tekijä, joka oikeuttaa äidin NOLLAAMAAN lapsen oikeudet olla henkilö, ihminen, yksilö? Ja ennen kaikkea; mikä on se OIKEUS jolla äiti vie lapsen isältä IHMISARVON kieltämällä lapsen ja lapsen isän vuorovaikutussuhteen kehittymisen, omiin mielipiteisiinsä nojaten?
Ja viimeiseksi; miksi se on NIIN yleistä, että isän pitää hakea lapsellensa lupa oikeuden kautta toteuttaa oikeuttaan tavata molempia vanhempiaan?
Oikeudessa äiti on asiantuntija isän hoitotaitojen ja tunne-elämän suhteen. Äiti voi niin halutessaan määrittää ja arvottaa isän merkityksen ja ihmisarvon, ja varsin usein Oikeus päätyykin äidin näin tehtyä, myöntelemään äidin oikeutta tehdä näin.
Vaikka lainsäädäntö sanoo, että Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa, niin äiti voi halutessaan vaikeuttaa isän ja lapsen välistä vuorovaikutussuhdetta ja sen kehittymistä.
Tässä voidaan myös puhua etä- ja lähivanhemmista, jolloin ei päädytä siihen yleistykseen, että suurin osa lähivanhemmista olisi äitejä. Mutta niin se vain on. Yli 90% lähivanhemmista on äitejä.
Kysynkin tämän asian tiimoilta seuraavaa:
Mihin syyllistyy oikeuslaitos hyväksyessään lapsen oikeuksien nollaamisen äidin TAHDON perusteella? Mikä on se tekijä, joka oikeuttaa äidin NOLLAAMAAN lapsen oikeudet olla henkilö, ihminen, yksilö? Ja ennen kaikkea; mikä on se OIKEUS jolla äiti vie lapsen isältä IHMISARVON kieltämällä lapsen ja lapsen isän vuorovaikutussuhteen kehittymisen, omiin mielipiteisiinsä nojaten?
Ja viimeiseksi; miksi se on NIIN yleistä, että isän pitää hakea lapsellensa lupa oikeuden kautta toteuttaa oikeuttaan tavata molempia vanhempiaan?
Vastaukset 27
Vanhimmat
juur mitään. Aika hyökkäävältä kuulostit. Kukapa tuollaiseen osaa mitään vastata?
ei tuo miltään vuodatukselta kuulostanut, ainakaan sen pahemmalta mitä äidit täällä tuppaa paapattamaan :P
ja sinä judas, arno kotro on jossain runossaan sanonut varsin nokkelasti, että niin kauan kun ollaan yhdessä, niin pitää olla niiiiin tasa-arvoisia ja hoitaa hommat tasapuolisesti, mutta kun tulee ero, niin lapset ovat kumminkin hitusen enemmän äidin ja näinollen jäävätkin äidille.
näin se, valitettavaa kyllä, tuppaa olemaan:/
periaatteessa vähän sama homma, kuin jos nainen tahtoo abortin ja mies ei, niin nainenhan siinäkin päättää loppupeleissä. sekin sinällään paska homma miehen kannalta.
naiset ja miehet on epätasa-arvoisia näissä jutuissa ja se asia tulee tokkopa ikuna muuttumaan.
(ja minä olen sitten muuten nainen itse, että tiedoksi vaan.)
En itse osaa vastata mutta haluaisin myös kuulla vastauksia .
Inhottaa kaik epäoikeudenmukaisuus . En myöskään ymmärrä kuinka edelleen tilanne on juuri tuollainen .
Tästä suomen oikeuslaitoksen toimintatavasta, eli yhteishuotoa EI oikeus määrää jne, mutta KYLLÄ saa oikeuden kautta kiusaamisen, oli se sitten kumman puolelta hyvänsä loppumaan.
Vinkkinä toimintatavalle voin sanoa, että USEIN äiti/isä joka kiusaa tahallaan tapaamisten/elatusmaksujen ym. kautta suostuu sopimuksiin kun saa kirjeen käräjäoikeudelta.
Tähän PYRITÄÄN, eli että lapsella ON OIKEUS molempiin vanhempiin, vaikka vanhemmat eivät keskenään tulisi toimeen. Tämä siis toimii oikeuden määrämillä tapaamisilla ja muilla sopimuksilla. Ikävä kyllä tuo Yhteishuoltoon määrääminen ei ole todellista, voi hakea vain toisinpäin, eli huoltoa itselleen, mutta sekin on vain kiusaa.
Vaikka Lähivanhempi olisi Yksinhuoltaja on lapsen edun mukaista pitää välit sekä informaatioyhteys myös etään. Lapsi kuitenkin mm, kuolemantapauksissa useimmiten määrätään etän huoltoon.
Mitähän vielä, kiusantekoon on toinenkin keino vaikuttaa, tai siis sen loppumiseen, voi nostaa esille nämä asiat sekä sosiaalitoimistossa että oikeudessa, toista ihmistä ei saa kiusata, näin se vain on.
En nyt käsittele tässä sen kummemmin sanomaasi, mutta se että Oikeus on bipolaarista ei toimi. Yksinapainen toiminta tässä tilanteessa on enemmän kuin arkipäivää.
Kuten mainitsin; oikeuslaitos hyväksyy liian usein sen seikan, että äiti tietää mikä on lapselle parasta. Äidin tahtoa mukaillaan liian usein puhuttaessa lapsen oikeuksien toteutumisesta. Lapsen perusoikeus on olla (tai ainakin pitäisi olla) vanhempiensa lapsi. Tämä ei kuitenkaan toteudu kovin usein.
Yhteishuollostahan en ole puhunut yhtään mitään tässä ketjussa. Enkä myöskään yhteishuollon määräämisestä? Vai olenko?
Olen ainoastaan käsitellyt lapsen oikeutta vuorovaikutussuhteen kehittymisessä ja jatkumisessa, joita joidenkin äitien mielestä on soveliasta vaikeuttaa.
Ja esittänyt kysymyksen siitä, että mihin Oikeuslaitos syyllistyy jne jne.. ja " - -miksi isä on niin kovin usein se, joka - - -"
Tässä nyt taitaa mennä puurot ja vellit vähän sekaisin.
:)
Et tässä kummemmin tuohon yhteishuoltoon viitannutkaan, vaan edellisessä viestissäsi jossain alemmassa keskustelussa ->
Sepäs se oikeuslaitos on, joutuu todennäköisyyksillä pelaamaan, eli useimmiten äitiä kuunnellaan, MUTTA mitä enevemässä määrin isä on otettu huomioon päätöksissä.
Tässähän vain oikeuslaitoksen päätöksiä esitin, sosiaalityöntekijät ovat NIIIIIIIN asia erikseen, he ovat niin kiinni omissa mielipiteissään, ja päätökset ym. voisivat olla aivan toiset mikäli saisit sosiaalityöntekijäksi seuraavasn huoneen tantan. TÄHÄN minun mielestäni pitäisi saada joku laki myös.
Isää ei saa/pysty pelkästään kiusallaan poistamaan lapsen elämästä. Isällä ON oikeus tässä puolellaan, eli kun vain tekee asialleen jotain niin kyllä asiat muuttuvat.
Isä on ja tulee olemaan se 50 % lapsesta eron jälkeenkin. Minun mutu-tuntuma on, ettei isätkään useimmiten halua/jaksa taistella omien oikeuksiensa puolesta. Äidit ovat kuin naarastiikereitä jotka kyllä taistelevat, isät ehkä enempi tyytyvät osaansa joskus-isänä...tämä ei ole fakta, vaan oma tuntemus asiasta..
Ei se mittää, puurot ja vellit vaan sekaisin, kunhan asiaakin välillä tulee kerrottua :D
Omituista että ne äidit tosiaan taistelevat "kuin naarastiikerit". Eikös tässä nyt pitäisi kuitenkin olla niin, että lapsen suhteen vanhemmat ovat samalla puolella?
Pitäisi, todellakin... mutta jokin tekee naisesta niin haavoittuvan (enkä väitä ettei isä olisi samassa tilanteessa haavoittumaton) kun on lapsista kyse.
Oman tarinan voin sinulle tässä kertoa, erosin 5 vuotta sitten miehestäni, ja mies taisteli naarastiikerin tavoin lapsesta, ja näin JÄLKIKÄTEEN voin sanoa, että asiat menivät loppujen lopuksi hyvin, lapsella on isäsuhde, joka toimii, minulla on toinen vanhempi johon voi luottaa, esim. lapsen sairastaessa/minun sairastaessa, vaikka toimeen emme KESKENÄÄN vieläkään tule. Ja MYÖNNÄN että vaikeaa oli "luopua" lapsestaan jonka kanssa oli ollut symbioosissa pari vuotta. Vaikeaa, mutta selvisin, joutuu siitä lapsestaan joskus luopumaan muutenkin, ei voi ajatella että se olisi jotenkin helpompaa isälle olla ulkopuolinen lapsensa elämässä.
Meillä kylläkin se huoltajuus VAIN minulla, mutta informaatio kulkee kaikissa asioissa, mitään en ole pimittänyt ja jopa otan huomioon isän kannat. Sekä tarhaan että nyt kouluun olen ilmoittanut varahenkilöksi isän ja ilmoittanut että hänelle saa ja pitää mennä informaatio.
Silloin taistojen aikaan sitä vain ei osaa ajatella. Ero on muutenkin yhtä tuskaa, ja jostain pitäisi saada apu lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Erossa kyllä erotaan puolisosta, jokainen omasta syystään, mutta ei aikuisten välien meneminen ole syy viedä välejä lapselta ja toiselta vanhemmalta. (paitsi tietyissä syissä hyväksyn tämänkin-esim. seks.väkivalta-muu väkivalta-päihteet rajoittavasti jne.)
"Isä on ja tulee olemaan se 50 % lapsesta eron jälkeenkin. Minun mutu-tuntuma on, ettei isätkään useimmiten halua/jaksa taistella omien oikeuksiensa puolesta. Äidit ovat kuin naarastiikereitä jotka kyllä taistelevat, isät ehkä enempi tyytyvät osaansa joskus-isänä...tämä ei ole fakta, vaan oma tuntemus asiasta.. "
-siteeraus ed. tekstistä.
No ei kyllä pitäisi sanoa, että naiset taistelevat ja miehet vain tyytyvät olemaan "sittenkun-isejä".
Ymmärrän kyllä mistä moinen typerä taisteleminen johtuu. Mutta, eihän nyt vanhempien pitäisi TAISTELLA lapsestaan keskenään. :D Sehän nyt on typerintä mitä voi olla. Ja siltikin ymmärrän; tässä tulee tämä psykologinen asia esiin, miksi lapsella tosiaan pitää olla ne molemmat vanhemmat. Äiti, kasvattajana, on yleensä se, joka kasvattaa enemmän tunteella, vähemmän järjellä. Tämä ei siis ole minun mielipiteeni. Tämä on ihan tutkittu juttu. Kun taas isä kasvattaa enemmän järjellä, vähemmän tunteella. Näin. Tosin; tunteet oman lapsen kasvattamisessa sanelevat varsin pitkälle kaiken. Eikä kummankaan vanhemman tunne-elämää pidä aliarvioida.. mitä tulee oman lapsen kasvattamiseen.
Tärkein tekijä on kuitenkin kai se, ettei vanhempien pitäisi IKINÄ taistella "naarasseeprojen" -lailla oman lapsensa kasvattamisesta. Vaan tässä asiassa pitäisi AINA olla yhdessä linjassa. Oli se vanhempien välinen suhde sitten mikä tahansa. Lapsi on kuitenkin syytön.. aina.
NÄIN pitäisi olla. Ja siksi erokaan ei koskaan ole mikään leikin asia, eikä lapsen tekokaan eikä mikään...silloin kun tilanteessa on lapsia, on aikuisten jätettävä omat erimielisyytensä sivuun ja huolehdittava lapsistaan.
Tuolla joskus jonkun yh-iskän kanssa keskustelussa tuli tuo ero isän ja äidin välillä hyvin, jotenkin näin se meni, että äitit ressaa kaikesta, ja ovat hieman ylisuorittajia, ja isät ottavat kaiken rennommin ja maanläheisemmin. Omassa elämässäni voin sanoa tuon olevan totta.
En toki tarkoittanut tuota sittenkun-isä juttua...ehkä vain jotain semmoista että kun lapset aina erossa menevät äidille ja isä näkee silloin kun on sovittu tai ei koskaan,siihen on niin totuttu ja siihen tyydytään? Tietysti on etävanhempia, sekä äitejä että isiä, jotka eivät eron jälkeen edes halua tavata lapsiaan, mutta nämä ihan omassa kategoriassaan...
Monta kertaa täällä on keskusteltu yhteishuollosta ja viikko-viikko tapaamisista, joka mielestäni olisi ihanteellinen. Tiedän, ettei se ole aina mahdollista, esimerkiksi omassa tapauksessani se ei ole mahdollista, isä ei edes haluaisi olla arjessa isänä, saatikka pystyisi työnsä takia, joten on vain perinteinen joka toinen vkl-lomaisä.
Mutta jos tämä olisi mahdollista? Onko vain äidin halu suurin syy, miksi tähän ei ryhdytä? Äiti ei halua olla lapsestaan erossa? ajatellaan ettei isä pysty olemaan? no nämä taas mietteitä asian sivusta ja vierestä...
Hyvä ystäväni, miespuolinen, on 9 vuotiaan tytön yksinhuoltaja, lapsi on äidillään joka toinen viikonloppu. Näin on ollut jo vuosia. Enkä voisi parempaa vanhempaa tytöllä nähdä, vaikka naisena jossain sisällä ihmettelen äidin valintaa, mutta lopputuloksesta näkee että valinta on ollut oikea.
Jokainen tavallaan...ja mielellään ilman taisteluita ja katkeruutta, siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää..
Semmonen allekirjotus synnärillä molemmilta vanhemmilta, että vakuutamme ja lupaamme huolehtia tästä nyytistä vaikka toisemme melkein tappaisimme pelkkää katkeruuttamme :D tai jotain sen suuntaista...
Vain muutama prosentti päätyy oikeuteen - suurin osa (yli 95%) vanhemmista sopivat keskenään lapsen asumisesta ja tapaamisista. Miksi sitten isät eivät halua lähivanhemmiksi?
Kyllä esimerkiksi minä olisin halunnut, mutta kun äiti oli myös myöntyväinen tähän Lähin osaan. Ja koska en itse niinkään ole ihminen joka haluaa mitään erimielisyyksiä lietsoa moisen asian suhteen, niin myönnyin tähän. Jossainhan sen lapsen pitää kuitenkin asua. Tämä Jaanan esitys ei nyt kyllä millään tavalla aukaissut mitään uutta tämän ketjun suhteen.
Miksi haukut oikeuslaitosta että syrjivät isejä - eihän näitä asioita päätetä oikeudessa vaan vanhempien kesken?
Näitähän toki voi sopia yhdessä, mutta entäpä kun se ei onnistu.
Mennään oikeuteen jossa isä ilman hyvää syytä häviää automaattisesti asuinpaikan äidille.
Hyvällä syylläkin tekee tiukkaa.
Kyllä oikeuslaitoksen pitäisi paremmin perehtyä käsittelyihin joissa pieni lapsi on osallisena. Monesti tulee hätiköityjä päätöksiä.
Tiedänpä tapauksen jossa käräjäoikeuden väliaikaismääräyksessä on ollut seuraavanlainen päätös tapaamisten suhteen; 5-vuotias poika voi halutessaan tavata etävanhempaansa joka toinen vkonloppu.
Kai on syytäkin antaa jonkinlaisia moitteita...
Kyllä Suomeenkin olisi jo korkea aika saada käräjäoikeus joka käsittelisi ainoastaan lapsiin liittyviä asioita. Päätökset yhdenmukaistuisivat, eikä niin kuin nyt että käräjäoikeudesta riippuen etävanhemmat tietävät millaiset on mahdollisuudet...
Esitin vain kysymyksen.
Ja kyllä se ihan oikeassa elämässä menee niin Jaana__, että oikeuslaitoshan näissä asioissa päättää kovin paljon siitä, mikä on oikein ja väärin ja mikä vain pelkkää sanahelinää.
Vanhemmat päättävät, ei oikeuslaitos. Ainoastaan 5% tapauksista oikeuslaitos tekee näitä päätöksiä - muissa tapauksissa (95%) isät tekevät näitä päätöksiä.
Huomasinkin juuri, että sinulla on vähän provoilijan vikaa. Ihan hyvä yritys kuitenkin.
:)
isät vain antavat periksi -eivät lähde oikeuteen tappelemaan kun äidit vaativat yksinhuoltajuutta -ajatellen lasta tässäkin .
että äiti lähtee oikeuteen TAPPELEMAAN - kertoo aika paljon siitä, missä mennään. Itsekin isänä uskon siihen, ettei lapsen asioissa pitäisi tapella.. kun "vastapuolena" on lapsen toinen vanhempi. Lapsen asioissa vanhempien olisi aina seisottava samalla puolella. Ja totta; äidit lähtevät yleensä tappelemaan.. mutta selvästikin tässä nujakoinnissa unohtuu se, mitä ajetaan. Kovin harvoinhan se on LAPSEN etu, että äiti lähtee ajamaan omaa "miesvihaansa" estämällä lapsen ja isän vuorovaikutussuhdetta.
Kyllä yleisesti isille kuuluisi oikeus lapseen yhtä tasapuolisesti, tämä on aivan totta. Asioita tulee kuitenkin katsoa tapauskohtaisesti. Joskus isille tai äideille annettaan liian laajat huolto- ja tapaamisoikeudet lapsiinsa. Julkisuudessakin tulee esiin välillä hirvittäviä asioita siitä, kuinka vakavista rikoksista tuomitut tai vakavasti mielisairaat, alkoholistit ym. saavat lapsiinsa tapaamisoikeudet. Ei voi olla lapsen etu olla vaarallisesti tasapainottoman ihmisen kanssa varsinkaan valvomattomasti. Enemmän haluaisin, että tapaamisoikeus olisi lapsen etu. Enemmän pitäisi kuulla lasta ja hänen mielipidettään.
Niin. Tai jos ajatellaan vaikka, että lapsen isä olisi kuollut. Silloinhan ei voida millään taata lapselle oikeutta Isään. Voidaan ainoastaan taata hänelle mahdollisuus tietää isästään.
Ei tietenkään pidä olettaa, että esimerkiksi ihmiselle joka ei pysty esimerkiksi olemaan hetkeäkään tappamatta kaikkea mikä liikkuu, ja joka makaa alastomana eristyssellinsä lattialla omissa ulosteissaan, annetaan lapsi vaikkapa viikonlopuksi.
Totta kai nämä pitää tutkia tapauskohtaisesti. Ja nimenomaan TUTKIA.
Asiassa ei pitäisi esimerkiksi lähteä liikkeelle vaikkapa tapaamisia vastustavan vanhemman mielipiteistä, joista myös voidaan kovin usein lukea, vaan mikäli tällaisia tapauksia ja tilanteita tulee julkisuuteen, pitäisi asiassa edetä aina harkinnanvaraisesti. Tärkeintä tosiaan on lapsen etu. Mutta siitä voidaan olla montaa mieltä, että onko etu nyt sitten sama asia kuin oikeus.
Ensisijaisesti tietenkin tarkoitin, että lapsen oikeus on lapsen etu. Ja etu tietenkin oikeus.
Tottahan meillä aina on noita ohjeistuksia sekä ohjeita siitä mikä olisi hyvä ja ihanteellinen tilanne. Kuitenkin lasten ja heidän eronneiden vanhempien kohdalla puhutaan täysin erilaisesta tilanteesta, josta kenenkään on vaikea ottaa selkoa.
Tässä esimerkki:
Äiti sanoo ettei lapsi halua tavata isäänsä (ja siitä syystä ei tapaa)
Lapsi kertoo isälle että haluaisi mutta ei saa lupaa(ja siksi ei tapaa)
Ja isä haluaisi tavata, mutta ei anneta.
Kuka tai mikä on oikea taho kertomaan mikä asiassa on totuus, miten olisi paras toimia?!
Entäs sitten kun tilannetta on jatkunut jo vaikka vuoden ja lapsi olisi 5-vuotias. Kuka kertoo mikä hänen todellinen mielipiteensä on asiasta ja kuinka paljon siihen voi luottaa?!
Kyllä näissä tilanteissa (joita on käräjillä tosi paljon) ei mielestäni pitäisi enää edes puhua lapsen edun mukaisesta päätöksistä. Ne on vain lähinnä sostoimen ja tuomarin "mututuntumia", jotka voivat pahimmillaan vaikka katkaista lapsen suhteen kokonaan toiseen vanhempaan...
tutkivat lasta joka yrittää epätoivoisesti muistella äidin ulkoaopettamia lauseita mutta ei muista vaan toistelee lauseenalkua yhä uudestaan ...ja sitten psykologit vetävät johtopäätöksen että niin se vaan on että lapsi ei halua tavata isää .
Näytä minulle oikeuslaitos, joka uskoo äidin perustelematonta ja toteennäyttämätöntä sanaa ehdoitta?
Olisiko käänteinen vaihtoehto parempi, se, johon olemme tottuneet: nainen vaietkoot seurakunnassa ? ;)
Tai jos nainen vaan olisi reilu muitakin kuin itseään kohtaan.
Jossu.. lienet sinäkin kuullut äitimyytistä.
Se elää ja voi VARSIN hyvin suomessa.
Eli kuin jostain kumman syystä aina ne lapset jäävät äidille... Itse antaisin exäni olla se lähivanhempi jos kykenisi ja haluaisi itse siihen... Olen hoitanut lapsia ja kitkutellut pienillä palkoilla ja elareilla ja kaiken vapaa aikani antanut lapsille.. Voisin ryhtyä etä aidiksi, voi olla makeeta, kun ei ois vastuu niin suuri!!!
Tietenkin niitäkin tapauksia on jossa ETÄ ei yksikertaisesti KYKENE lähiksi. Todennäköisesti lapsesi kuitenkin saa tavata ETÄÄ ilman ongelmia?