Miten tästä eteenpäin? Minä, joka aina ennen tiesin että kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu ja että mikään ei ole mahdotonta, en enää näe oikeastaan mitään mukavaa tulevassa. Ikänikin on jo yli 40.
Välinpitämättömyyteni meni niin pitkälle, että nielin rauhottavia koko purkin ja päädyin mieheni viemänä sairaalaan.
Olen aina ollut todella tarkka kaikista lääkkeistä mitä syön ja noudattanut varovaisuutta, nyt ei silläkään ollut enää mitään merkitystä.
Kaikki on hyvin. Mies on hyvä, työtä on jne.
Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo vuosikausia ja pari vuotta takaperin mukaan kuvaan tuli sosiaalisten tilanteiden pelko.
Käytän kaiken vapaa-aikani kodin kunnossapitoon. En koskaan ehdi sohvalle istumaan ennen kuin vasta joskus klo 23 jälkeen. En kai osaa priorisoida asioita – tuntuu vain että aina on niin paljon töitä kotona.
Minulla on oma yksityinen psykiatri, jonka luona olen käynyt säännöllisesti vuosia. Hän on mukava.
Jokin aika sitten tuntui että elämä taas alkaisi mennä raiteilleen, mutta sitten tuli takapakkia.
Minulla ei ole ystäviä työn ulkopuolella lainkaan. Ei ainakaan sellaisia, joiden kanssa voisi keskustella kaikesta mahdollisesta.
Kaikki alkoi siitä kun eräs tuttu oli meillä kylässä ja olen koettanut luoda häneen sellaista kontaktia, että suhteesta voisi kehittyä juuri sellainen mitä tarvitsisin. Mieheni kuitenkin on niin seurallinen, että hän vie tavallaan seuralaiseni omaan keskusteluunsa. Suutuin vieraan lähdettyä loppuillasta niin, että tein tuon tyhmän tempun. Kaipaan niin oikeaa ystävää, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut. Miehelläni on aina paljon töitä, emmekä me saa koskaan yhteistä aikaa. Jos sellaista on, katsomme tv:tä. Muuten emme juuri yhteistä tekemistä keksi. Ehkä siksi, etten saa mieheltäni huomiota ja kaiken lisäksi hän ”omii” seurani, heittäydyin lapsellisen mustasukkaiseksi ja vihaiseksi. Tiesin pillereitä niellessäni, että mieheni huomaa minut nyt. En ajatellut kuolemista.
Nyt on todella paha olla. Aamuisin vapisuttaa ja olo on aivan mielettömän hermostunut. Oma psykiatrini ei ota vastaan ennen kuin ehkä reilun kuukauden kuluttua. En halua mennä terveysasemalle. Häpeän itseäni. Olo on masentunut. Osaako kukaan neuvoa, miten pärjäisin parhaiten siihen kunnes pääsen juttelemaan. Minua pelottaa tavallaan kertoa asiasta psykiatrillenikin, jos hän vaikka epäilee että yritän tätä uudelleen ja jättää vaikka reseptit uusimatta.
30 tabletin purkki rauhottavia kestää minulla yli 4-5 kuukautta, eli en todellakaan ole lääkenarkomaani. Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta, miten lääkäri suhtautuu potilaan tekemiin idioottitekoihin?
Välinpitämättömyyteni meni niin pitkälle, että nielin rauhottavia koko purkin ja päädyin mieheni viemänä sairaalaan.
Olen aina ollut todella tarkka kaikista lääkkeistä mitä syön ja noudattanut varovaisuutta, nyt ei silläkään ollut enää mitään merkitystä.
Kaikki on hyvin. Mies on hyvä, työtä on jne.
Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo vuosikausia ja pari vuotta takaperin mukaan kuvaan tuli sosiaalisten tilanteiden pelko.
Käytän kaiken vapaa-aikani kodin kunnossapitoon. En koskaan ehdi sohvalle istumaan ennen kuin vasta joskus klo 23 jälkeen. En kai osaa priorisoida asioita – tuntuu vain että aina on niin paljon töitä kotona.
Minulla on oma yksityinen psykiatri, jonka luona olen käynyt säännöllisesti vuosia. Hän on mukava.
Jokin aika sitten tuntui että elämä taas alkaisi mennä raiteilleen, mutta sitten tuli takapakkia.
Minulla ei ole ystäviä työn ulkopuolella lainkaan. Ei ainakaan sellaisia, joiden kanssa voisi keskustella kaikesta mahdollisesta.
Kaikki alkoi siitä kun eräs tuttu oli meillä kylässä ja olen koettanut luoda häneen sellaista kontaktia, että suhteesta voisi kehittyä juuri sellainen mitä tarvitsisin. Mieheni kuitenkin on niin seurallinen, että hän vie tavallaan seuralaiseni omaan keskusteluunsa. Suutuin vieraan lähdettyä loppuillasta niin, että tein tuon tyhmän tempun. Kaipaan niin oikeaa ystävää, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut. Miehelläni on aina paljon töitä, emmekä me saa koskaan yhteistä aikaa. Jos sellaista on, katsomme tv:tä. Muuten emme juuri yhteistä tekemistä keksi. Ehkä siksi, etten saa mieheltäni huomiota ja kaiken lisäksi hän ”omii” seurani, heittäydyin lapsellisen mustasukkaiseksi ja vihaiseksi. Tiesin pillereitä niellessäni, että mieheni huomaa minut nyt. En ajatellut kuolemista.
Nyt on todella paha olla. Aamuisin vapisuttaa ja olo on aivan mielettömän hermostunut. Oma psykiatrini ei ota vastaan ennen kuin ehkä reilun kuukauden kuluttua. En halua mennä terveysasemalle. Häpeän itseäni. Olo on masentunut. Osaako kukaan neuvoa, miten pärjäisin parhaiten siihen kunnes pääsen juttelemaan. Minua pelottaa tavallaan kertoa asiasta psykiatrillenikin, jos hän vaikka epäilee että yritän tätä uudelleen ja jättää vaikka reseptit uusimatta.
30 tabletin purkki rauhottavia kestää minulla yli 4-5 kuukautta, eli en todellakaan ole lääkenarkomaani. Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta, miten lääkäri suhtautuu potilaan tekemiin idioottitekoihin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
vasta kuukauden päästä? Kyllä kaikilla psykiatreilla on "hätätapauksia varten" varalla aikoja. Ota yhteyttä psykiatriisi ja kerro rehellisesti tilanteesi. Saat varmaan aikaistettua ajan itsellesi.
Kun kerrot potilassuhteesi jatkuneen jo vuosia ja olevasi tyytyväisen hoitavaan psykiatriisi, on vaikea ymmärtää, miksi jännittäisit kertoa hänelle aivan kaikki tekemisesi ja tunteesi. Ei ne psykiatrit "kosta potilaalle", vaikka potilas olisi tehnyt "tyhmyyksiä". Kun sinulle lääkkeet ovat tarpeen, niin kyllä lääkärisi sinulle niitä edelleen määrää.
Kyselehän samalla siltä psykiatriltasi, josko hän olisi sitä mieltä, että sinun kannattaisi kokeille terapiaa. Uskoisin sinun tapauksessasi siitä olevan mitä ilmeisimmin suurtakin apua.
terapia on kiven alla. Taannoin olisi tarvetta kokeilla kognitiivista psykoterapiaa. Sain listan näistä henkilöistä, mutta niitä oli vajaa kourallinen ja ajat kaikki menneet pitkälle eteenpäin. Ihan turhaa on yksityiselläkin puolella haaveilla terapiasta - ainakaan sellaisesta mitä psykiatri suosittelee...
Minulla on ehkä vähän saman suntaisia kokemuksia.Viikko sitten perjantai-iltana otin kaikki lääkkeet ja alkoi heti kaduttamaan.Minut vietiin sairaalaan, soitin heti parhaalle ystävälle,kun olin ottanut lääkkeet.Olin seuraavan viikon sairaalassa ja nyt minulla on niin kova häpeä ja katumus päällä,että olo on tosi tuskainen.
Minun mielestä sinun kannattaisi hakeutua päivystyksen kautta sairaalaan.Minä sain ainakin sieltä hyvän avun.Ja minusta tuntuu että ne ottaa toisella lailla sellaiset potilaat huomioon,ketkä itse hakeutuvat hoitoon.Koska silloinhan on tosi paha olo!
Kyllähän sen itsariyrityksen muistaa koko loppuelämän ja minä ainain pelkään ,että sen voi seuraavaksi tehdä "helpommin".
Nyt toivon ,että menet sinne päivystykseen.Kynnys on korkea,mutta se on ylitettävä.Yksin siitä ei yli pääse.