juon sitten kavereitteni kanssa tai puolituntemattomien kanssa kahvia niin joka kerta kun katseemme kohtaavat käteni alkavat heti tärrätä!? muuten olen sosiaalinen eikä ihmisten kanssa ole suuria vaikeuksia.. olen johtavassa asemassa ja se tekee kuvion vaikeaksi! sama juttu syömisen kanssa! täyttyy kiinnittää toisen huomio muualle että kerkeen laittamaan haarukan suuhuni!! ei jaksa enää kauaa... mitään lääkkeitä en (vielä) syö!! auttakee...
kahvikuppineuroosiako??
tärinää
6854
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tosi avulias palsta!! hirttäkää ittenne, niin minäkin teen
kärsin aikoinaan kahvikuppineuroosista. En pystynyt hieman vieraampien ihmisten seurassa syömään. Ei meinannut millään saada kuppia/lusikkaa/haarukkaa suuhun asti, kun kädet tärisi ja yläkroppa tuntui olevan aivan jumissa. Vaiva nyt mennyt ajan myötä ohi. Ruokailutilanteissa vain yritin rentouttaa lihaksiani ja hengittää rauhallisesti ja tasaisesti. Pikkuhiljaa vaiva väheni ja nyt sitä ei ole enää ollenkaan. Siskollani oli sama vaiva ja hänellä helpotti, kun hän tuollaisissa tilanteissa kertoi toisille kahvikuppineuroosistaan.
En myöskään pysty syömään ihmisten kanssa. Kahvin juonti vielä menee, mutta lusikan tai haarukan vieminen suuhun on mahdottomuus. Käsi tärisee niin että kaikki putoaa ennen kuin saa viedyksi suuhun asti. Häpeän ongelmaani niin, että en syö muiden seurassa. Ja se tuottaa ongelmia monessa yhteydessä. On vaikuttanut jopa etenemiseen urallani. On ollut pakko myöntää itselleen että minusta ei ole johonkin hommaan koska en pysty "edustamaan" vaivani vuoksi. Yksityiselämäni olen myös joutunut järjestämään niin että voin elää syömättä muiden kanssa. Olen kärsinyt vaivastani yli 20 vuotta, joten luulen olevani jo toivoton tapaus. Olen kokeillut lääkkeitä, mutta ei ollut apua. Ryhmäterapiaan en halua mennä sosiaalisten tilanteiden pelkoni vuoksi. Eli, tässä ollaan, umpikujassa. Olen kyllä jo tottunut elämään ongelmani kanssa, mutta elämässä tulee väkisinkin tilanteita joista pitää vain päästä livahtamaan, tähän asti aina olen onnistunut :-)
Mulla oli kanssa kahvikuppineuroosi 5-6 vuotta. Yhtä helvettiä ja häpeää ja välttelyä. Luin siitä kaiken. Kävin terapiassa ja opin ajattelemaan toisin ja positiivisesti, myös lääkehoitoa oli, joka auttoi paljon alussa. Vaikeaa oli, ja hitaasti etenin kun oikotietä ei ole. Mutta pääsin siitä, niin sinäkin tulet pääsemään. Ota yhteyttä psykiatriin ja pidä usko ja luottamus huomiseen. Onnea ja tsemppiä.
että olet päässyt ongelmastasi eroon, itse vielä kärsin siitä. Juonti ei tuota ongelmia niinkään, mutta syöminen. Uskomatonta jos olet parantunut täysin, niin toivottomalta tämä tuntuu. Mitä lääkkeitä käytit? Onko niillä sivuvaikutuksia?
Voi miten tutulta kuulostaa! Tuo on yllättävän yleinen vaiva... Itse olen muuten sosiaalien ja reipas, mutta syöminen ja juominen vähänkin vieraammassa seurassa hirvittää. Kyläillessä keksin verukkeita ettei tarvitse ottaa kahvia: "kuule mä oon kyllä just juonu, vatsa ei kestä enempää kahvia...mulle ei nyt just kuule maistu..." Sitten tietenkin kysytään että ottaisitko vaikka mehua. No kun ei se mehulasikaan välttämättä pysy hyppysissä. Tarjoilusta kieltäytyminen hävettää suunnattomasti!
Tilanteiden välttely on hankalaa, mutta olen kehittynyt siinäkin aika mestariksi! Esim. jos huomaan, että kahvia aiotaan tarjota suurista ja tukevista mukeista, niin mikäs siinä, niihin voi tarttua molemmin käsin. Mutta voi kuinka vihaankaan niitä pikkuruisia kultareunaisia kuppeja... ei onnistu! Älyttömältähän tämä kuulostaa, mutta se ON kamalaa. Jos on erehtynyt ottamaan kahvittelutajouksen vastaan, niin koko ajan pitää vaan keskittyä siihen, että miten saa huomaamattomasti nostettua kupin ja sitten kun sen on saanut hyppysiinsä, niin ei uskalla laskea enää takaisin päydälle. Kertahuikalla vaan kahvi naamariin...Törppöä käytöstä!
Olen kuitenkin ajan kanssa pääsemässä eroon vaivasta. Pitäisi vaan mennä rohkeasti tilanteisiin eikä vältellä niitä. Harjoitus tekee mestarin ja tarttumalla härkää sarvista huomaa pian ettei enää niin täräjäkään. Tsemppiä!