Olen kaverini kanssa hakemassa täksi syksyksi vaihtoon Montanan yliopistoon USA:han. Vielä odotamme vastaanottavan yliopiston päätöstä. Aluksi olin todella innokas lähdön suhteen, mutta nyt kun kaverini ei välttämättä pääsekään lähtemään, on tilanne muuttunut. Nyt mietinkin uskallanko lähteä yksin. Alunperinkin vaihtoon lähtö oli kaverini idea.
Harmittaa, että mieleni on vallannut tämä epävarmuus! En ole ollenkaan varma selviäisinkö yksin maailmalla. En ole ikinä matkustanut enkä siten ole ollut edes lentokoneessa. Jos ajattelen järjellä vaihtoaika toisi varmasti enemmän hyvää kuin huonoa. Tapaisi uusia ihmisiä, kielitaito parantuisi ja saisi enemmän rohkeutta. Itsenäinen kyllä osaan olla. Olen jo 24-vuotias.
Mutta jos päästän aran puoleni esiin pelkään etten osaisi tarpeeksi hyvin englantia, etenkin puhuminen jännittää! Olen kyllä kotioloissa sosiaalinen ja puhelias, mutta en tiedä olisinko samanlainen ulkomailla. Luulen että selviytyisin noista tilanteista paremmin, jos olisi tuttu kaveri mukana. Nyt sitten pitäisi pärjätä yksin.
Minkä luonteisia te vaihtoon lähtijät olette? Ovatko kaikki sellaisia sanavalmiita ja rohkeita? Pelottaako yksin vaihtoonlähtö? Mitä jännitätte eniten?
Haluaisin kuulla kokemuksia myös jo vaihdossa olleilta. Luotitteko heti alusta asti siihen että tulette pärjäämään? Kauanko kesti uuteen maahan sopeutuminen? Oliko alkuaika vaikeaa? Osoittautuiko jännitys turhaksi?
Heh, kauheasti kysymyksiä! Ei tarvitse kaikkiin vastata, mutta jos edes joihinkin. Muiden kokemuksista voisi olla apua. Yritän tässä kerätä itselleni itsevarmuutta ja tunnetta siitä, että selviäisin myös yksin maailmalla.
Harmittaa, että mieleni on vallannut tämä epävarmuus! En ole ollenkaan varma selviäisinkö yksin maailmalla. En ole ikinä matkustanut enkä siten ole ollut edes lentokoneessa. Jos ajattelen järjellä vaihtoaika toisi varmasti enemmän hyvää kuin huonoa. Tapaisi uusia ihmisiä, kielitaito parantuisi ja saisi enemmän rohkeutta. Itsenäinen kyllä osaan olla. Olen jo 24-vuotias.
Mutta jos päästän aran puoleni esiin pelkään etten osaisi tarpeeksi hyvin englantia, etenkin puhuminen jännittää! Olen kyllä kotioloissa sosiaalinen ja puhelias, mutta en tiedä olisinko samanlainen ulkomailla. Luulen että selviytyisin noista tilanteista paremmin, jos olisi tuttu kaveri mukana. Nyt sitten pitäisi pärjätä yksin.
Minkä luonteisia te vaihtoon lähtijät olette? Ovatko kaikki sellaisia sanavalmiita ja rohkeita? Pelottaako yksin vaihtoonlähtö? Mitä jännitätte eniten?
Haluaisin kuulla kokemuksia myös jo vaihdossa olleilta. Luotitteko heti alusta asti siihen että tulette pärjäämään? Kauanko kesti uuteen maahan sopeutuminen? Oliko alkuaika vaikeaa? Osoittautuiko jännitys turhaksi?
Heh, kauheasti kysymyksiä! Ei tarvitse kaikkiin vastata, mutta jos edes joihinkin. Muiden kokemuksista voisi olla apua. Yritän tässä kerätä itselleni itsevarmuutta ja tunnetta siitä, että selviäisin myös yksin maailmalla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miten sitä nyt ei voisi selviytyä, rohkeasti mukaan vaan, tutustut varmasti enemmän muihin ihmisiin kun olet yksin ja kyllä se varmuus reissaamiseen kasvaa kun luottaa vaan itseensä, ja mitä sitten jos ei jotain osaa sanoa englanniksi, huumorilla ja avoimella mielellä selviää aina tilanteesta kuin tilanteesta...ehdottomasti siis lähet, lähti kaverisi mukaan tai ei.
no todellakin lähdet!! Vaihtovuosi on sellanen kokemus, jota ei voita mikään. alku on tietenkin aina hankala, mutta jos olet englanninkieliseen maahan lähdössä, niin kyllä siellä äkkiä alkuun pääsee.
Itse lähdin 16 vuotiaana yksin vaihtariksi espanjankieliseen maahan, vaikka en puhunut espanjaa kuin ihan pari sanaa ja hyvin pärjäsin, vaikka paikalliset eivät puhuneetkaan juuri yhtään englantia. sanakirja vaan esiin ja kädet viuhtomaan, jos ei muu auta. oli niin hieno kokemus, ettei ole kaduttanut sekuntiakaan mutta olisin kyllä katunut koko loppuelämäni, jos en olisi lähtenyt.
Jokainen tuntemani, joka on lähtenyt kotiyliopistostani vaihtoon, on mennyt yksin. Näin oppii paljon paremmin kieltä ja selviytymistaitoja.
Minä olen tällä hetkellä yliopistovaihdossa ja olen ollut kerran aiemminkin. Molemmilla kerroilla lähdin yksin. Ei tullut mieleenkään ottaa ketään mukaan. Suurin osa vaihtokohteessa olevista tai olleista on tullut yksin. Minun ulkomailla opiskeluni ovat olleet onnistuneita kokemuksia.
Itse lahdin syksylla Kanadaan vaihtoon, ulkomaakokemus pyorea nolla. Englannin kielen taito ei niin loistava, ei ainakaan puhuttuna. Epavarmuus kalvasi koko kesan, joka toinen paiva olin varma, etten halua lahtea, joka toinen paiva olin taas jo menossa. Mutta epavarmuus oli todella suuri. Yksin lahto myoskin pelotti, en tuntenut muita lahtijoita.
Lahdin kuitenkin silla periaatteella, etta on sita tyhmemmatkin maailmalla parjanneet ja toiseksi kyseessa on kuitenkin teollisuusmaa, eika mikaan Thaimaa tai Kiinan sopukka. Englanti parani nopeammin kuin kavereiden kanssa tulleet. Suomea en puhunut kenellekkaan ensimmaiseen 4 kuukauteen. Kavereiden kanssa tulleet puhuivat omaa kieltaan keskenaa, ja nain englanniksi puhumista ei tapahtunut niin paljon kun itsellani. Tottakai tulee epatoivon hetkia ja tekisi mieli karjua, etta kun vaan olisi joku jonka kanssas voisi puhua suomea ja yrittaa selvittaa ongelmatilannetta. MUtta kaikki ongelmatilaneteet kannattaa ottaa voiton kannalta. Itse sairastuin taalla ollessani ja laakarissa/sairaalassa ravaaminen englannilla ei ole ollut ihan kaikista helpointa, mutta nyt sitten sanavarastoni on entisestaan karttunut ja ajattelen, etta pystyn mihin vaan.
Olen todella ujo Suomessa, menee yleensa kaksi paivaa ennen kuin alan jutella vieraassa porukassa. Taalla sita uskaltaa laittaa itsensa enemman likoon, eli kylla se sosiaalisuus sailyy ulkomaillakin. Sen on pakko. Ja mina jannitin ihan kaikkea ennen kuin lahdin. Jopa sita loydanko helsinki-vantaalla oikean lentokoneen. Mutta liika miettiminen ei auta mitaan.
JOs lahdet yksin, ajattele etta ainakin saat paremmin paikallisia kavereita kun kaverisi kanssa. Jos sinulla on kaveri mukana, sinulla on aina joku jonka kanssa hengata. Itsellani ei ollut, niin kavereita oli pakko hankkia muualta ja nyt minulla onkin maailman parhaat kanadalaiset ystavat.
En todellakaan luottanut alusta asti parjaavani, kuitenkin koko ajan tiesin, etta paaseehan taalta suomeen takaisin. Alku on tietysti omalla tavallaan raskasta, mutta se palkitsee kylla myohemmin. ITse sopeuduin Kanadaan kuta kuinkin nopeasti. Kuukaudessa erilaisuudet ei tuntuneet enaa niin ylitsepaasemattomilta kuin alussa. Nyt puolen vuoden jalkeen koen taman maan jo omana kotimaanani. Osaltaan jannitys osoittautui turhaksi.
Jos haluat vaihdella lisaa infoa sopeutumisesta/ihan mista vaan vaihtoon liittyvasta voin antaa sahkopostiosoitteeni.
Onnea hakuihin.
Kiitos kaikille kannustavista jutuista!
Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottomasti lähden, vaikka sitten yksin maailmalle. Teidän kommenttien perusteella olen alkanut ajattelemaan yksin lähtöä jopa etuna.
Minulla on nyt tunne siitä että pärjään ja otan kaiken uuden vastaan haasteena.
Nyt sitten innolla odotan vaihtoaikaani. =)
Hyvänen aika sentään tyttö..Nyt kuule kimpsut ja kampsut kasaan vaan ja äkkiä matkaan.Pakko se kuitenkin jossakin vaiheessa sen verran itsenäistyä, että ilman tukijoukkoja jotain tekee.Kyllähän se saattaa hieman pelottaa, jos ei tosiaan oo koskaan ennen ominpäin missään käynyt, mut hei...Menoks!
Lyön vaikka vetoa, että sen vuoden vai kuinka kauan aijotkaan viettää, jälkeen oot tosi iloinen ettei frendis lähteny messiin.saat paljon paljon paljon enemmän itseluottamusta, kun joudut itekseen siellä olemaan.Ja koko vaihdon tarkoituskinhan on, että sinne lähdetään yksin eikä kaverin kanssa!Muuten se oiskin vaan pidennetty lomailu.Eli nou hätä, nyt matkaan vaan ja turhat miettimiset mettään.Kyse on kuitenkin Jenkeistä, eikä Afrikasta.