Tiedän, että ongelma on varmasti lähes kaikille tuttu; ihana loma juuri loppumassa ja koulut jälleen alkamassa, ärsyttää muttei voi mitään... Usein tuntuu että minulle tämä ongelma on kehittynyt jo todella ihan kunnon ongelmaksi asti. Nyt on perjantai, ja nään jo kauhulla maanantaiaamun ja sen masennuksen aallon joka pyyhkiytyy ylitseni niin voimakkaana että tekisi mieli vain olla nousematta ylös sängystä, olla tekemättä mitään, sulkeutua kotiin toiseksikin viikoksi tai vaikka saman tien loppuelämäksi, eikä ikinä nähdäkään enää koulua. Mutta, masentaa minua jo nytkin. Olen vain huomannut, että aina, minkä tahansa loman jälkeen, jopa viikonloppujen minulle tulee aivan kamala olo ja kerran kesäloman jälkeen ajattelin että ei, tapan kohta itseni jos sama fiilis jatkuu. Tuntuu, että jopa kavereita ei jaksaisi nähdä... Tämä ei välttämättä kuulosta vielä miltään muulta kuin normaalilta mutta se tunne on sitäkin pahempi. En jaksaisi taas näin pian alkaa stressaamaan kouluasioista, nähdä samoja ärsyttäviä naamoja koulussa ja ajatella vain että haluan takaisin lomalle, omaan rauhaa, viettämään laatuaikaa ihan vain omassa seurassani. Vanhemmillekaan en voi puhua; he kuittaavat tökerösti että jokaisen on työt tehtävä, ei auta marista. En haluakaan kuulostaa marisijalta tai ehdoin tahdoin keräillä sympatioita omaksi huvikseni, vaan tahdon vain ja ainoastaan pois tästä helvetistä, tunnehelvetistä josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Toisaalta olen myös kuullut toiselta vanhemmaltani että saatan masentua ja alkaa ajattelemaan jotakin asiaa liiankin helposti aiheuttaen tuhoa itselleni henkisesti, mutta en voi sille itse mitään.:/
Ja niinkuin mainitsin, kavereitakaan ei jostain ihme syystä huvittaisi nähdä, vaikka he ovatkin toki mukavia. En vain halua, ainakaan kouluympäristössä. Nyt moni varmasti miettii; miksi surkuttelen masentuneisuuttani täällä, kun voisin valittaa hyvällä omallatunnolla ystävilleni? Ei, se ei ole niin helppoa. Sitäpaitsi he ovat kuunnelleet jo jokaisen loman jälkeen ihan tarpeeksi huonoa oloani, en tiedä viitsinkö enää jatkaa. Vanhempanikin ovat hajoamispisteessä jos vielä sanon sanankin tästä heille. He yrittävät toki ymmärtää, mutta luulen etteivät he sitä tee. Saatan jopa jo toisena koulupäivänä vaikuttaa ulkoisesti pirteältäkin, mutta sisältä raastaa ja masentaa aivan hirvittävästi. Nyt ajattelen taas tulevia kuukausia koulussa ja voin melkeen pahoin. En tiedä johtuuko tämä huonosta itsetunnosta, en tiedä yhtään mitään enää, taidan olla tätäkin miettinyt liikaa. Kokeiden tulokset jännittävät ja pelottavat, varsinkin kun luulen ettei suurin osa niistä mennyt todellakaan hyvin mitkä teimme ennen lomaa... Sekin hankaloittaa asiaa huomattavasti.
Onko muilla samanlaisia hankalia tuntemuksia? Onko teillä jotakin keinoa lieventää niitä vai voiko tätä mitenkään enää edes "parantaa"?
Ja pyydän: Ei mitään angstisyytöskommentteja, tätä on jatkunut elämässäni jo kauan ja haluan vihdoin että joku ymmärtäisi tai edes tajuaisi ongelmani!:/
Ja niinkuin mainitsin, kavereitakaan ei jostain ihme syystä huvittaisi nähdä, vaikka he ovatkin toki mukavia. En vain halua, ainakaan kouluympäristössä. Nyt moni varmasti miettii; miksi surkuttelen masentuneisuuttani täällä, kun voisin valittaa hyvällä omallatunnolla ystävilleni? Ei, se ei ole niin helppoa. Sitäpaitsi he ovat kuunnelleet jo jokaisen loman jälkeen ihan tarpeeksi huonoa oloani, en tiedä viitsinkö enää jatkaa. Vanhempanikin ovat hajoamispisteessä jos vielä sanon sanankin tästä heille. He yrittävät toki ymmärtää, mutta luulen etteivät he sitä tee. Saatan jopa jo toisena koulupäivänä vaikuttaa ulkoisesti pirteältäkin, mutta sisältä raastaa ja masentaa aivan hirvittävästi. Nyt ajattelen taas tulevia kuukausia koulussa ja voin melkeen pahoin. En tiedä johtuuko tämä huonosta itsetunnosta, en tiedä yhtään mitään enää, taidan olla tätäkin miettinyt liikaa. Kokeiden tulokset jännittävät ja pelottavat, varsinkin kun luulen ettei suurin osa niistä mennyt todellakaan hyvin mitkä teimme ennen lomaa... Sekin hankaloittaa asiaa huomattavasti.
Onko muilla samanlaisia hankalia tuntemuksia? Onko teillä jotakin keinoa lieventää niitä vai voiko tätä mitenkään enää edes "parantaa"?
Ja pyydän: Ei mitään angstisyytöskommentteja, tätä on jatkunut elämässäni jo kauan ja haluan vihdoin että joku ymmärtäisi tai edes tajuaisi ongelmani!:/
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ajattele positiivisesti asioita äläkä ajattele muutenkaan liikaa asioita. ne tulee jossai vaihees esim: nyt ne ma kouluaamut. sellast se elämä on. Kyl toi menee jossai vaihees ohi. Ku tulee esim poikaystävä jne.. ;) Kaikil ihmisil on joskus tollannen angst vaihe elämässä ja niit tulee olemaan vielä jatkossa. elämä ei valitettavasti ole täydellistä. itseasias mul ois pahemi tollanen ongelma mikä sul nyt on mut oon ruvennu ajatelemaan positiivisesti ja opiskellen tunnollisesti koska haluun hyvän tulevaisuuden ja hyvän työpaikan. Ja nyt mul on poikaystävä joka piristää mua huomattavasti. En mä aina jaksa nähä kavereita.. ihme kyllä ne on ruvennu mulla vähentymään, mutta mulle riittää pari kolme hyvää kaveria :) elämä on elämäää
Tiedän teidän koulujenne olevan pappien miehittämiä mutta osa teistä osaa ajatella.
30% ymmärtää tieteellistä tekstiä.
Suosittelen teille luonnontieteellistä
koulutusta. Ihmiskunnan haasteet ovat
nyt valtavat koska ilmastonmuutos vyöryy
päälle. Se on älyllinen haaste ihmiskunnalle.
Ymmärtämällä luonnon mekanismeja voimme
yrittää parantaa maailman tilaa.
Kulutusta on syytä vähentää koska sillä
tavalla raakaineita säästyy.
Ihminen olio on virtuaalinen+kvanttifyysinen
kokonaisuus.
Kysynkin teiltä onko väitteeni totta?
Ai ILMASTONMUUTOS jaa...
>>Tiedän teidän koulujenne olevan pappien miehittämiä mutta osa teistä osaa ajatella.>>
Meikäläisillä se pappien miehittämä alue on 50% ja tieteen 50%. Kuitenkin kaikki teoriat ovat ihan tieteellä perusteltuja eikä Raamatusta temmottuja.
>>30% ymmärtää tieteellistä tekstiä.>>
Selventäisitkö mitä tarkoitat tuolla tieteellisellä tekstillä?
>>Ihmiskunnan haasteet ovat
nyt valtavat koska ilmastonmuutos vyöryy
päälle.>>
Minusta ei ole olemassakaan sellaista vakavaa ilmastonmuutosta, josta kaikille olioille kertyisi vaikeuksia.
Ihmisiä on on aikojen alusta asti peloteltu asioilla. Ensiksi taisivat tulla uskontojen kadotustuomiot. Tekniikan kehittyessä nämä pelokkeet siirtyivät uskonnoista tieteelliselle näköpuolelle. Meteoriitit, jääkaudet, lintuinfluenssat ymm. Lisäksi on ennustettu monia maailmanloppuja ja yksikään niistä ei ole toteutunut.
Minusta ilmastonmuutos on tehty vain ihmisten rahastamiseksi ( esimerkkinä Iso-Britanniassa, jossa autojen päästöjä verotetaan ilmastonmuutokset estämiseksi, vaikka sen vaikutus autojen päästöjen määrään on lähes olematon ) ja keksimällä nuorille ihmisille tekemistä.
Lisäksi itse en ainakaan ota niitä henkilöitä vakavasti, jotka puhuvat ko. muutoksen puolesta. Esimerkkinä Yhdysvaltojen entinen varapresidentti Al Gore puhuu ilmastonmuutokset puolesta, mutta ei tee asian hyväksi yhtään mitään. Hän lentelee aivan normaalisti lentokoneellaan ja ajelee limusiinillaan, ja hänen päästönsä saattavat olla jopa 10 kertaisia tavalliseen suomalaiseen verrattuna. Tästä siis päättelen, ettei Al Gore voi olla vakavissaan sen suhteen. Hän taitaa olla myös muistaakseni suunnittelemassa ilmastonmuutoksen puolesta Etelämantereelle konserttia, mutta millaiset päästöt ja rahanvaihto siellä kulkisivatkaan?
Ja vielä hieman kritiikkiä.
1. Muutaman asteen heitteleminen ei tarkoita automaattisesti ilmastonmuutosta.
2. Maapallon ilmaston tutkiminen pohjoisessa pallonpuoliskolla ei anna mitään näkymää onko eteläisellä pallonpuoliskolla kylmennyt.
(3. Joidenkin tutkijoiden mukaan lämpenemistä on havaittu muillakin planeetoilla, joten lämpeneminen johtuu auringon säteilystä, eikä hiilidioksidi päästöistä. )
Tietenkin ilmastonmuutos voi olla mahdollinen, mutta itse ainakin suhtaudun siihen skeptisesti. En kuitenkaan usko ihmisten kykenevän vaikuttamaan ilmastonmuutokseen; me vain luulemme olevamme maailman napoja, joten se johtuu ihmiskeskeisyydestä. Ihmisen vaikutus on minusta ilmastonmuutokseen yhtä suuri, kuin banaanikärpäsen pieru Saharassa.
MIULLA PIÄHÄ PUTKAHTI.
mitäON TODELLISUUS.
Kannattaisi tutustua asioihin tarkemmin ennen, kuin menee sanomaan tuollaisia kommentteja ilmastonmuutoksesta. On tietenkin aina hyvä kyseenalaistaa asioita mutta kannattaisi aluksi ehkä enemmän tutkia taustoja erilaisista lähteistä.
Ymmärrän kyllä, että salaliittoteoriatyyppiset perustelut on jännittävämpiä kuin koulussa annetut opit ihmisten vaikutuksesta luontoon; ihmisillä on yleensä liian suuria käsityksiä itsestään mutta olemme tällä kertaa todellakin onnistuneet jossakin itseämme suuremmassa, sillä keksimme hyödyntää nopeaan tahtiin fossiiliset, erittäin pitkien aikojen saatossa varastoituneet luonnonvarat; normaalisti niiden kiertokulku ilmakehään kestäisi kauemmin ja se olisi vain osa muuta hiilenkiertoa...Kannattaisi lukea tutkimuksista mitä aiheesta on tehty ennen kuin omassa pikku päässään menee päättelemään itselleen sopivia vaihtoehtoja.
Kannattaa muistaa, että ilmastonmuutoksella on muitakin seurauksia, kuin varsinainen lämpeneminen; kuivuus, tuholaisten lisääntyminen, kaikenlaiset muutokset ekosysteemeissä ym...
Kritiikkiä lisää sitten kun enemmän on asioista selvillä, kiitos! Ja niitä Al Gore -tyyppisiä "luonnonsuojelijoita" saa munkin puolesta arvioida kovalla otteella; melko poliittinen vire siinä hänen elokuvassaanhan kumminkin oli...
Kerron sulle muutaman asian/vinkin
1.Lomat tulee joka vuosi.Seuraavana on pääsiäisloma.Sitten on pitkä kesäloma.Jos elämä on pelkkää lomaa,ei siitä osaakaan nauttia.
2.Jos olet lukenut ja valmistautunut kokeisiin, ne menevät hyvin.Jos et ole valmistautunut,ne menevät huonosti,tai tuurilla.Siitä on turha stressata.Teet parhaasi.Aikuisena kukaan ei niitä kuitenkaan perään kysele.Maailmassa on niin paljon enemmän murheita ja surua kuin jotkut kokeet.
3.Syö magnesiumia.Se estää masennusta.
4.Älä pilaa hyvää päätäsi turhalla stressillä.
5.Ja lopuksi:ihaile kauniita aurinkoisia päiviä ja anna kevään kukoistaa.
Uuh, paskat sua masentaa oot vaan huomionkipee, kyl sä viel kasvat isoks.
MUA VITUTTAA TOLLASET ITSERAKKAAT KUSIPÄÄ MULKUT JOLLA EI OO OLLU MASENNUSTA JA KOSKA NE EI TIIÄ MILTÄ SE TUNTUU NI NE MOLLAA KAIKKIA JOILLA ON MASENNUS.. KAIKKEIN VÄHINTEN TOSSA TILANTEESSA HALUU KUULLA TOTA "ANGST ANGST" "NO VIILLELLÄÄMPÄ VÄHÄ"-JUTTUJA.. NE LOUKKAA!
Ala oikeesti katsella lintujen lentoa, oravien hyppelyä, auringonpaistetta ja iloita siitä mitä on olemassa. Asennekysymys. Saattaa kuulostaa joltain pimpelipompelilta, mutta itse ainakin jaksan eteenpäin lähinnä luonnosta nauttimalla.
Ongelmana tosin ehkä se, että tiedostan ihmisten teoillaan tuhoavan valtavan osan tästä ihanuudesta. Sen vuoksi kuitenkin voi opiskella ammattiin, jolla voi auttaa luonnon tilannetta -> motivaatio opiskella (joskin hieman ahdistava sellainen).
Niin, siis olen viimeiset...öö...seitsemän vuotta tavallaan inhonnut opiskelemaan lähtemistä. Tällaisella elämänasenteella loma ei kuitenkaan ole lomaa, se on lykkäystä. Sitä lykkää saman inhottavuuden vain myöhempään hetkeen.
Koetuloksien jännittäminen on lähinnä sivujuonne, oire siitä, ettet ole tyytyväinen elämääsi. (peruskoulussa 9½ oli "surkea" tulos) Tunnetko kavereidesi/sukulaistesi arvostavan sinua sinuna itsenäsi vai tahtoisivatko he sinun olevan jotenkin erilainen? Pyritkö etsimään jonkinlaista hyväksyntää koulumenestyksestä? Tunnetko, että vain hyvät koetulokset saavat ihmiset pitämään sinusta?
Kaipuu mukavista ihmisistä eroon pääsemiseksi saattaa johtua siitä, ettet tunne olevasi heidän arvoisensa. Et tahdo tuhlata heidän aikaansa ja hermojansa "surkealla" olemuksellasi.
Pysähdy hetkeksi miettimään sisäisiä tuntemuksiasi ja motiivejasi.
Itse olen tuntenut aina olevani riittämätön ja sen tähden pyrkinyt opiskeluissani täydellisyyteen. Jossakin vaiheessa tuli raja vastaan, en enää jaksanut. Kaikki mitä vapaa-ajallani tein, oli opiskelu. Tahdoin elää. Missään ei ollut hyvä: koulussa oli ahdistavaa, mutta samalla ihanaa. Loma oli aina liian lyhyt. Koettele rajojasi. Hanki tarkoituksella yksi huono koetulos. Kun se ei lopetakaan koko elämää, huomaat, ettei kannata kasata valtavia paineita. (Suosittelen kuitenkin, että jätät kyseisen kokeilun vain yhteen kokeeseen. Saatuasi vapauttavan tunteen ei ole enää mitään syytä jäädä tuhoamaan tulevaisuuttaan opettelemalla olemaan tekemättä mitään.)
Siis: pysähdy hetkeksi miettimään, hae henkinen vapautus ja ala arvostamaan pieniä ihmeitä.
p.s. Itsellä prosessi vielä käynnissä, mutta parempaan suuntaan mennään. :o)
Kiitos viestistäsi, se oli fiksun ja kypsän kuuloista tekstiä.:)
Kyllä olen aina luonnosta pyrkinyt nauttimaan, on minulla lemmikkikin josta välitän toki kovasti. Silti vaikka kuinka yrittäisin katsella jo muutamia kuivia tienpätkiä ja lintuja, oravia ja pikkuhiljaa heräävää luontoa en silti voi niitä ajattelemalla karkottaa mustiä, ankeita ajatuksia päästäni; ne jylläävät liian voimakkaina. Olen ilmeisesti sitten liian taipuvainen masentuneisuuteen tässäkin asiassa.
No, sinä sentään opiskelet sitä mitä haluatkin periaatteessa, sinulla on intohimo alasi opiskeluun ja hyvät motiivit - minä olen vielä peruskoulussa (viimeisellä luokalla) ja tämä sama vanha sanonko mikä alkaa jo kyllästyttää, en jaksaisi näitä asioita enää. En tiedä, onko se todellakaan edes ollenkaan fiksua mennä lukioon (sinne pyrin) koska saatan romahtaa niiden paineiden alla siellä totaalisesti (vaikken täydellisyyteen ole koskaan pyrkinytkään) mutta valittu mikä valittu. Kuitenkin tämä luokkani ja nykyinen opiskeluympäristöni alkaa sen verran tympiä, etten tiedä miten päin pitäisi olla edelleenkään...
Tiedän kyllä, että loma ei tunnu lomalta jos välillä ei ole koulua ja töitäkin, ja se on tottakai fakta, mutta sitä nimenomaan tarkoitin että tilanne on hankala koska ahdistun ajatuksesta mennä kouluun. En osaa selittää tätä enää paremmin, pattitilanne kuitenkin. Mutta enhän voi lintsatakaan, enkä sitä haluakaan tehdä, vaikken jaksakaan mennä sinne vankilaan.
Kaverini arvostavat minua sellaisena kun olen, mutta vanhempani eivät. He käskevät minun olla hiljaa kun alan puhumaan tästä asiasta heille tai sitten käskevät ajattelemaan, että mikä on minulle parasta; ei ainakaan huonot koetulokset. En minä niitä huonoja tuloksia haluakaan, olen vain ollut niin väsynyt, vaikka tunnenkin nukkuvani tarpeeksi (tämä ei ole tekosyy) että lukeminenkin on ollut tuskaa ja kidutusta.
He asettavat minulle siis kyllä paineita; en edes halua miellyttää heitä, mutten halua enkä kestä sitä ilkeilyä ja pottuilua heiltä jos saan kokeesta huonon.
En niinkään pyri täydellisyyteen, haluankin olla "vain" perustasoa koska parempaan en pysty. Ja jos siis tämän rajan alitan, siitä saan kyllä kuulla vanhemmiltani.
Oikeastaan ketään en siis halua miellyttää, haluan olla vain se oppilas jonka koetulokset ovat perustasoa ja joihin olen itse tyytyväinen. Vanhemmillani rima on korkeammalla minun suhteeni.
En osaa analysoida nyt itseäni enempää, sillä tämä on kovin raskasta ja edelleenkin, ylihuomenna kouluun... Tuntuu, että kuolen tuskallisesti. Mutta, kuten sanottu, ei voi mitään vaikka tässä tilanteessa tekisi mieli tehdä pahimmillaan jotain todella inhottavaa ja kammottavaa.
Mutta kiitos kuitenkin sinulle kaveri_pieni, vaikutat sympaattiselta ihmiseltä ja minusta on ihana huomata että sinunkinlaisia on.:) Et sentään parantanut synkkiä ajatuksiani, mutta kenties piristit mieltäni hieman, kun itselläsikin on sama prosessi käynnissä.:) Toivotan jaksamista myös sinulle.
Herkät ja älykkäät ihmiset masentuvat kapitalismissa, jonka yksilönvapaus on vain silmänlumetta. Järjestelmä perustuu pakkoihin ja niissä joutuu soutamaan koko elämänsä. Tosin rikkaat eivät joudu.
Suosittelen, että pyrit löytämään asioita, jotka saavat sinut nautiskelemaan. Kouluaikana se on tosin kaikkein vaikeinta. Myöhemmin kannattaa hankkia ammatti, joka ei stressaa liikaa. Sellaisesta työstä maksetaan tosin huonoa palkkaa, mutta stressaavasta työstä hyvällä palkalla ei saa vapaa-aikaa rahan käyttämiseen.
Nykyään ei ole muita hyviä tapoja olemassa oloon, kuin saada tienestinsa osakkeilla ja muilla omaisuuden tuotoilla. Köyhää kyykytetään.
joka ymmärtää mistä puhut. Mulla on täsmälleen sama ongelma ja lisäks, voitasko sanoa, paljon muitakin ongelmia. Totta kai haluaisin kaikista eroon, olen yrittänyt..tuntuu vaan ettei voimat riitä, että kaikki kaatuu päälle. Alotetaan nyt vaikka tuosta koulujutusta. Oon vakuuttunut siitä että ensinnäkin, joka ikinen meidän lukiossa tuntee itsensä. Paitsi minä. En tiedä tajuaako kukaan mistä puhun, mutta vihaan ja pelkään asiaa niin paljon että olisi suunnattoman helpottavaa vaikka vain kuulla, etten ole yksin. Joka ikinen päivä olsin valmis lopettamaan koko koulun kesken, en jaksaisi panostaa tunneille menemiseen, kokeisiin, mihinkään. Ajattelen jatkuvasti: "sitten kun...". Mun elämässä mikään ei ole tässä ja nyt. Olen väsynyt. Enkä pysty puhumaan kenellekkään.
Monesti iltaisin itken tyynyni märäksi..tunnen etten riitä mihinkään, etten edes ole normaali. Voiko kenelläkään olla tällainen mieli, joka koko ajan ajattelee kaikkea turhaa itsestään, suostumatta lopettamaan vaikka kuinka yrittäisi keskeyttää? Tuntuu, etten edes ajattele kuten muut. Löysin juuri jotain kirjoittamaani, joka tiivistää koko ongelmani:
"Miten elämä voi olla näin vaikeaa? Epäoikeudenmukaista, surullista..? Kun ei tiedä että onko nyt ihan normaali. On niin paljon kaikkea mitä minä en ole ja mitä pitäisi olla. En tiedä jaksanko enää kauaa. Minä niin haluaisin että kaikki vain olis kunnossa, haluaisin, että elämäni olisi tässä ja nyt, ei missään "sitten kun.."-tulevaisuudessa. En pysty monesti edes hengittämään itseni kanssa samassa tilassa, en kenenkään kanssa. Minä olen outo. Outo sanan jokaisessa merkityksessä.Poikkeuksellinen.. Kukaan ei tunne minua oikeasti, ei yksikään. Enkä minä edes itse. Olen väsynyt elämään. On niin sekava olo kun jka puolelta odotetaan niin paljon eikä ole antaa mitään. Ei tiedä, mitä itse kantaa sisällään. Se on painava se lasti, tuntematon. Haluaisin olla vapaa. Olla vaan. Olla JOKU. Niin, ettei tarvitse koko ajan ajatella jotain, mitä VOISI olla, mitä minun pitäisi tehdä ollakseni SELLAINEN ja saavuttaakseni SEN. Tiedän mitä haluaisin mutta tuntuu, etteivät voimani riitä sen saavuttamiseen. Minä en jaksa enää. Inhoan elää ihmisten keskellä, jotka kaikki tietävät keitä ovat. Heillä on itsensä, elämä, kokonaisuus. Minulla ei ole mitään niistä. Enkä minä osaa edes olla. En kuulu ihinkään.
Kiitos, jos jaksoit lukea. On aavistuksen helpompaa hengittää kun on edes yksi joka tietää.
On totta, että on olemassa ihmisiä jotka tietävät mitä he haluavat elämältään, joilla on tarkka kuva siitä keitä he haluavat olla ja mihin he haluavat kuulua. Monet kuitenkin teeskentelevät. Oletko koskaan ajatellut miten paljon ihmiset haluavat (alitajunnassaan) noudattaa yhteiskuntamme "kirjoittamattomia normeja" jotka painostavat meitä elämään kuten muukin massa? Meidänhän täytyisi jo taaperona löytää unelma-ammattimme, kuulua selvästi johonkin alakulttuuriin (ainakin omassa lähisuvussani), päättää montako lasta haluamme isona ja muuta vastaavaa...
Ihmiset saavat tästä turvallisuudentunnetta. Toisaalta mukana on luonnollisesti ryhmäpainetta. Suurelta osalta kouluopinnotkin perustuvat ryhmäpaineen vaikutukseen, kun kaikki haluavat osaltaab päteä luokassa. Itsekin olen lukiossa. Koin samantyyppisiä tunteita vuosi sitten; muiden ihmisten elämänvoima tuntui hyökkäävältä ja itse olin jotenkin häilyvä. Muistot tuolta ajalta ovatkin häilyviä. Koulunkäynti takkusi aika pahasti, enkä mennyt pariin jaksoon kovinkaan monelle kurssille mutta hain apua: tapasin psykoterapeutin joitakin kertoja ja pelkästä juttelusta oli paljon apua. Olin psykoterapeuttini "diagnoosin" mukaan "lievästi masentunut". Itse ajattelin olevani vain "uupunut".
Se taisi olla minullekin sellaista itseni etsimisen aikaa. Olen ylpeä että kävin sen vaiheen läpi vaikka lukio-opinnot venyivätkin puoli vuotta (mikä onkin oikeasti lyhyt aika!) Mutta en edelleenkään tiedä "kuka" olen. Opin spontaanimmaksi ja arvostamaan sellaista lyhytkatseisuutta tietyissä asioissa. Sinä (lecoupdevent) ajattelet olevasi omituinen, ja niin varmasti oletkin! Minäkin olen - ja annan itselleni aina tilaisuuksia olla erilainen. Mielestäni on niin, että joko kaikki ihmiset ovat samanlaisia tai sitten kaikki ovat erilaisia. Jos tämä jälkimmäinen on totta, niin toiset ihmiset vain eivät voi mukautua tiettyihin muotteihin. Minä en edes halua kokeilla, se kuulostaa pelottavalta. Minusta sinun ei pitäisi yrittää niin paljon mukautua, yrittää olla JOKU...Älä tee itsellesi kriteerejä, joihin sitten pitäisi sopia. Toiset eivät pysähdy edes pohtimaan tällaisia asioita. Olisit ylpeä siitä, että olet pohtinut näitä. Se ei näin nuorella iällä taida kenellekään olla täysin kivutonta mutta se osoittaa mielestäni ainakin jonkinlaista kypsyyttä. Ainakin itse taisin kasvaa aika paljon sinä aikana.
Voisin sanoa että juuri nyt olet niin vapaa kuin voit olla. Arvostaisit sitä ja lopettaisit "sitten kun" -ajattelun (älä kiellä mitään itseltäsi ajatellen että teet sen myöhemmin, et voi "säästää" onneasi myöhemmäksi).
Jaahas, tästä tuli nyt tämmönen pienimuotoinen aiheen jälkipohdiskelu minulle itselleni. Sanelen niinkuin jossakin elämänohjeoppaassa:) Sinun kannattaisi lukea erilaisia kirjoja ja katsella elokuvia, saan niistä itse aina kaikkia juttuja. Sille masennuksellenikin voi jo "hymyillä", kun yhessä kirjassa eräs mies huonona päivänä ajatteli että "masennuksessa on se paras juttu että saa käyttäytyä niin huonosti kuin jaksaa"...itselläni "huono" käytös on jäänyt päälle; kaikki auktoriteetit lyttyyn! :D
Tuttua on tämä ahdistus ja masennus koulunkäyntiä kohtaan...ala-asteelta lähtien ollut, ylä-asteen aikana ei niinkään häiritsevästi mutta nykyään (toisen asteen opiskelu) olotila lähentelee samaa kuin mitä kuvailit. Lomat menee murehtiessa tulevia koulu päiviä ja se vain lisää ahdistusta. Odottaa vain seuraavia lomia vaikka tietää ettei niistäkään mitään iloa saa irti. Mitään ei jaksaisi tehdä, ei arkena eikä myöskään vapaa-aikanakaan. Se on käsittämätöntä kuinka ylivoimaisen vaikelta kaikki tuntuu. Tekemättömät asiat kasaantuu mikä ei auta asiaa yhtään. Joskus ahdistaa todella paljon, toisinaan mieliala jonkin verran kohenee ja silloin saa edes jotain otetta itseensä. Itsetuntokaan ei ole aina mitä parhain...Syitä on varmaan monia mistä tämä olotila johtuu. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa tähän jonkin verran ja uskoisin että liikuminen tekisi hyvää jos vain pystyisi pakottamaan itsensä ulos. Ja pakko on ajatella
positiivisesti ettei se koulu koko elämän kestä.
Oletko tyttö vai poika?
Ja oletko lukiossa, ammattikoulussa, vai missä.?
Kiitos teksistäsi sinullekin, oli uskomattoman hienoa huomata jonkun muunkin kärsivän noinkin samanalaisista tuntemuksista!
En osaa enää sanoa juuta enkä jaata sillä yhtä epätoivoinen olen edelleen itsekin, mutta täytyy vaan toivottaa sinulle aivan uskomattoman paljon voimia ja kestämistä, muista että tuskin olet onglemasi kanssa yksin!:) Itse en ole käynyt puhumassa kenellekään vielä, varmaan pitäisi kyllä piakkoin ennen kun menee elo ja olo aivan överiksi, mutta jos olet minua rohkeampi niin mene ihmeessä, se voisi auttaa.:)
Minulla on sama ongelma; ei miellytä oikein olla kavereiden kanssa, varsinkaan enen koulua. Taidan tajuta, miksen. Kaverit muistuttaa sua liikaa koulusta. Ainakin ne, joiden kanssa olet myös koulussa. Ja kun kaverit muistuttaa koulusta, tulee tietenkin masentava olo, jos vihaa koulua oikeasti ja tosissaan!