Voisiko olla niin, että jotkut ihmiset on kertakaikkiaan vain määrätty olemaan yksin koko loppuelämänsä? Elämänkumppania ei vain tunnu löytyvän. Jotenkin on ollut takaraivossa jo nuoresta saakka sellainen ajatus, että minä elän elämäni yksin. Kurjalta se tuntuu, mutta näin pelkään.
Onko minut tarkoitettu yksinäiseksi?
mietteissään
181831
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
niin mustakin tuntuu kui mut olis tuomittu olemaan yksin. musta saadaan niin helposti aivan toisenlainen kuva kui todellisuudessa olen, onkohan se vaikuttanut jotenkin asiaan, ennen ainakin jok halusi tahalleen pilata mun maineen... jotkut ämmät kattoo mua vittumaisesti kui olisin jokin vittumainen, mut väliikös tolla.. Onko se tämä hyvä itsetunto? Tiijän kyllä et jotai pahaa puhutaan, mut ei kiinnosta reagoida niihin..
samanlaisia ajatuksia on minullakin joskus mielessä. tosin itse en oikein usko kohtaloon, sillä kukapa sitä oikein minut voisi ”määrätä” yksin elämään muu kuin minä itse. ja enhän minä koko elämääni yksin ole ollutkaan, vasta viime vuosina on alkanut tuntua siltä, kun kaikki kaverit ovat löytäneet kumppaninsa ja perheenperustamisvaihe on kovasti päällä. nuorempana (= alle kolmikymppisenä) tapailin ja seurustelin useammankin kanssa, mutta koskaan en kokenut mitään suurempaa yhteenkuuluvuutta kenenkään kanssa ja jotenkin seurustelukin tuntui siltä että sitä ehkä teki kun kaikki muutkin seurustelee. nyt kolmenkympin ylittäneenä ei enää ole tarvetta seurustella sosiaalisen paineen vuoksi, mutta oman itsensä vuoksi olisihan se tosi kivaa kun olisi kumppani jonka kanssa jakaa ilot ja surut. vuosi vuodelta huomaan että on entistä vaikeampaa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
siis tuo vika lause. varsinkinkaan en uskalla tutustua vastakkaiseen sukpuoleen, kun on niin paljon ikäviä kokemuksia menneisyydessä, jotka vieläkin vaikuttaa elämääni. ja tää yksinäisyys...toisaalta viihtyy siinä, mut toisaalta en.
Entäs ne muut kaverit/ystävät? Niitäkö löytyy? Minkäsikäinen sä sitten olet?
Mulla on taas itsemurha mielessä pitkästä aikaa. Vitun paska elämä, pelkkää työntekoa ja kurjuutta jatkuvasti! Ei mitään muuta sisältöä elämässä kuin työtä ja yksinäisyyttä! Olisin sietänyt jäädä auton alle lapsena, niin ei tarvitsi nyt kärsiä!
Mitä olet tehnyt asioiden hyvöksi, että niitä kavereita ja se kumppani löytyisi?
taas toi sama syytös kysymys! vaikka mitä ollaan tehty, mut AINA jää yhteyden otto mun puolelle siis yksi puoliseksi! ja puhelinnumeron pyytäminenkin.
olla sulle apuna jollain lailla. minulla itsellänikin oli tuommosia ajatuksia aikoinaan nyt olen jo yli 60v ja kun pääsin eläkkeelle vasta sitten on alkanut elämä tuntumaan elämisen arvoiselta. Olin työssäoloaikaan aina väsynyt masentunut kahden lapsen yksinhuoltaja. Rahat tiukalla aika tiukalla ja ahkera työssäni noo kyllähän osattiinkin puristella kaikki mehut pois.
Usein aattelin jos heittäytys tosiaan jonkun alle mut huonompi juttu koska autonkuljettajakin on ihminen joka kantaa syyllisyyttä lopun elämää.
Rukoilen vaikkas sun puolestas kai minunkin rukous jotain on. Koeta jaksaa
Pahoitin äidin mielen kerran, kun sanoin, että hänen olisi pitänyt hukuttaa mut vesiastiaan vauvana niin olisi saanut ehkä käydäkin:( Mulla on sairauksia, jotka on tehneet mut myös henkisesti sairaaksi:( Ei kiinnosta mikään enää, todellakin elämä on työntekoa ja kurjuutta.
Sama tunne itelläkin. Itsaria ajattelen joka päivä. Kylläpä tää on kurjaa paskaa kaikki.
Mitä sä olet tehnyt asioiden hyväksi, että niitä kavereita ja se kumppani löytyisi?
Vaikeaa sanoa että onko jotkut ihmiset sitten tarkoitettu yksinäisiksi eli olisiko kohtalollakin sormensa pelissä vai voisiko siihen sitten itse jollakin tavalla vaikuttaa.
Kaikille varmaan joku voi löytyä, mutta toisilla vaihehtoja on vähemmän kuin toisilla.
Yksin minutkin on luotu olemaan vaikka ois seuraakin kuulun ulkopuolelle, Ainaskin tällätavalla on varma koko elämän yksinäisyys kuin mullakin on. Lapsesta saakka jouduin kiusatuks ja alistetuks siskoni myös äitini puolelta. Eihän sellasen jälkeen ole voinut luottaa koskaan ihmiseen ei ihmisen hyvyyteen ei mihinkään. Yksinäinen lopunkin elämää
Joo samaa pelkään ja jos tää touhu jatkuu samana vielä kolmikymppisenä niin sillon losahtaa mutta siihen asti kahteellaan miten elämä menee
olen itse yksi esimerkki tällaisesta tapauksesta, ja tietenkin elän sen kanssa loppuelämäni kun ei muuta voi. siihen pitää vaan tottua!
Toiset on luotuja menestymään, selviytymään jne. Tuskinpa yksinäisyys tekee tässä asiassa poikkeusta. Mutta ei kai tähän yksinäisyyteen varmaan koskaan totu, mutta tottakai tieto siitä että joskus helpottaa..... kai se antaa sen verran voimia että jaksaa hengittää hetkestä toiseen.
No siihen olen myös itse päätynyt, että toiset meistä vaan on luotu kulkemaan tätä yksinäistä polkua. Siis tarkoitan että kyllä kavereita ja ystäviä on vaikka kuinka, mutta sen ns. oikean elämänkumppanin olemassa oloon en enään usko. Seurusteltua on toki tullut vuosien varrella, mutta olen aina jotenkin tiennyt että ei se ole lopullista kuitenkaan.
Nyt 32 vuoden iässä elämä alkaa tuntumaan enemmän ja enemmän yksinäiseltä, kun kaikki muut ympärillä menevät naimisiin ja saavat lapsia. Sitä vaan voi kuvitella kuinka yksinäisiä esim. joulut ovat 10 vuoden päästä mikäli kohtalo jatkaa kulkuaan.
Olen todellakin yrittänyt tehdä asioita eri tavalla ja tavata uusia ihmisiä. Mutta mikäli sitä vastakappale ei vaan ole, niin eihän siinä sitten muu auta kuin purra huulta yhteen ja nauttia edes siitä että on terve (hankalaa välillä).
Lainaan tekstiäsi vähän:"Jotenkin on ollut takaraivossa jo nuoresta saakka sellainen ajatus, että minä elän elämäni yksin."
Niin,tuo on tuttu ajatus itsellänikin ja on ollut jo 38 vuotta,tiedä sitten montako on edessä?
On minulla toki ystäviä ja vanhemmatkin vielä olemassa,mutta silti olen kokenut aina olevani yksinäinen.Joka päivä koen tulevani aina vähän yksinäisemmäksi ja tiedän jonakin päivänä olevani sitten todella yksin.
Se yksinäisyyden jäytävä tunne on kuin jokin paha nurkan takana,eikä siitä tunteesta opi ikinä pitämään.
Yksinäisyydessä on silti omat hyvätkin puolensa ja siihen tottuu ajan myötä,niin etten enään varmaan osaisi luopuakaan siitä.
Sitä oppii ajan myötä hyväksymään sen ja hyödyntämään sen tarjoamat mahdollisuudet,voi vapaasti mennä ja tulla,tehdä mitä lystää kysymättä toisten mielipiteitä.
Mitä tulee ystäviin,niin olen huomannut rupeavani itse karttelemaan kavereita jotka alkavat seurustelemaan,menevät naimisiin ja perustavat perheen.Olen selvästikin siis kateellinen heille,enkä viihdy enään heidän seurassaan,koska en koe itseäni saman arvoiseksi.Tällä tavalla menetän lopulta heidätkin ja jään täysin yksin.Kai tällä on jokin tarkoitus ja uskonkin vahvasti Kohtaloon ja siihen että kaikki on ennalta määrätty.