Mieheni on sairastanut masennusta jo pidemmän aikaa, mutta vasta alkuvuodesta sain hänet menemään lääkäriin. Hän sai lääkkeet ja oli itsekin sitä mieltä, että hyvä kun saa vihdoin apua. Lääkkeet eivät ole toistaiseksi vaikuttaneet kovinkaan paljon ja annos on jo tuplattukin.
Hän pelaa lähes kaikki illat tietokoneella pelejä, juo kaljaa ja eristyy meistä muusta perheestä. Ei puhu juuri mitään ja on "poissaoleva", joskus töykeäkin. Huomaan, että hänellä on paha olla.
Hän on aina tarvinnut omaa aikaa ja rauhaa, osittain vastapainoksi vaativalle työlleenkin. Olen aina antanut hänen mennä vapaasti harrastuksiin ja kavereita tapaamaan, kuten olen itsekin saanut mennä. Olemme mielestäni olleet ihan onnellisia yhdessä ja perheenä. Nyt masennuksen myötä kaikki on muuttunut. Hän on ilmoittanut, että haluaisi muuttaa joksikin aikaa yksin asumaan, mutta ei halua kuitenkaan erota minusta, eikä hylätä perhettään. Eikö se ole hylkäämistä, jos muuttaa pois ? Itse en tätä asiaa nyt ymmärrä ja olen vihainen ja surullinen. Hän pyytää, että odottaisin kun hänellä alkaa helpottaa ja hän olisi taas valmis muuttamaan meidän kanssa yhteen ja arvostaisi perhettään uudella tavalla. Tiedän, että hän on sairas ja tarvitsee apua, mutta auttaako se, että hylkää läheisensä ? Koen, että ollaan tultu siihen pisteeseen, että minä en voi auttaa. Olen itsekin nyt ihan lukossa, en tiedä mitä pitäisi tehdä. Meillä on takana pitkä onnellinen liitto ja mieheni vakuttaa edelleen, että ei voi koskaan rakastaa ketään niin paljon kuin minua. Myös lapsemme on hänelle aina ollut rakas ja tärkeä.
Varsinaista masennuksen syytä mieheni ei ole osannut määritellä. Itse kuvittelin että yksi syy olisi ollut työuupuminen, mutta mieheni ei sitä myönnä.
Yritän jaksaa lapsemmekin takia, mutta toki tiedän, ettei näinkään voi jatkua. Olen todella surullinen ja peloissanikin rakkaan ihmisen ja perheemme puolesta.
Ajatukseni on vain, että "näinkö tämä nyt loppui" ja silti tiedän, että minun pitäisi tehdä jotakin. Jotakin ??
Hän pelaa lähes kaikki illat tietokoneella pelejä, juo kaljaa ja eristyy meistä muusta perheestä. Ei puhu juuri mitään ja on "poissaoleva", joskus töykeäkin. Huomaan, että hänellä on paha olla.
Hän on aina tarvinnut omaa aikaa ja rauhaa, osittain vastapainoksi vaativalle työlleenkin. Olen aina antanut hänen mennä vapaasti harrastuksiin ja kavereita tapaamaan, kuten olen itsekin saanut mennä. Olemme mielestäni olleet ihan onnellisia yhdessä ja perheenä. Nyt masennuksen myötä kaikki on muuttunut. Hän on ilmoittanut, että haluaisi muuttaa joksikin aikaa yksin asumaan, mutta ei halua kuitenkaan erota minusta, eikä hylätä perhettään. Eikö se ole hylkäämistä, jos muuttaa pois ? Itse en tätä asiaa nyt ymmärrä ja olen vihainen ja surullinen. Hän pyytää, että odottaisin kun hänellä alkaa helpottaa ja hän olisi taas valmis muuttamaan meidän kanssa yhteen ja arvostaisi perhettään uudella tavalla. Tiedän, että hän on sairas ja tarvitsee apua, mutta auttaako se, että hylkää läheisensä ? Koen, että ollaan tultu siihen pisteeseen, että minä en voi auttaa. Olen itsekin nyt ihan lukossa, en tiedä mitä pitäisi tehdä. Meillä on takana pitkä onnellinen liitto ja mieheni vakuttaa edelleen, että ei voi koskaan rakastaa ketään niin paljon kuin minua. Myös lapsemme on hänelle aina ollut rakas ja tärkeä.
Varsinaista masennuksen syytä mieheni ei ole osannut määritellä. Itse kuvittelin että yksi syy olisi ollut työuupuminen, mutta mieheni ei sitä myönnä.
Yritän jaksaa lapsemmekin takia, mutta toki tiedän, ettei näinkään voi jatkua. Olen todella surullinen ja peloissanikin rakkaan ihmisen ja perheemme puolesta.
Ajatukseni on vain, että "näinkö tämä nyt loppui" ja silti tiedän, että minun pitäisi tehdä jotakin. Jotakin ??
Vastaukset 6
Vanhimmat
itsekkin sairastuu.On raskasta elää masentuneen kanssa,mutta miehesi lääkitys ei vielä varmasti ole tehonnut kunnolla,Apua kannattaa hakea,Voimia sinulle
Tiedän jotain, ainakin siitä tunteesta, kun lähimmäinen voi tosi huonosti. Oma isäni joitakin vuosia sitten. Asuin vielä kotona silloin. Äiti yritti auttaa parhaansa mukaan, mutta kärsi itsekin ja laihtui ihan rangaksi.
Mun mielestä se on hyvä ratkaisu, että voi ottaa hetken itselleen, vaikka erossa perheestään.
Jos luotto pelaa ja muuten olette onnellisia niin se voisi olla kaikkien kannalta hyvä ratkaisu.
Oon varma, että miehesi ei halua pahaa mieltä sulle eikä lapsillenne, mutta on hällä oikeus ottaa aikaa itsellensä. Voi olla kaiken paranemisen alku ja juuri.
Ei se masennus ja sairastuminen muutoin parane jos ei sitä lähde perinjuurin selvittämään ja prosessoimaan. Se on tietty helpommin sanottu kuin tehty. Ei ainakaan vanhempi sukupolvi lähde purkamaan intiimejä tuntojaan ja vammojaan kovin heposti.
Se on niin hölmöä kun kasvatus menee sukupolvien ketjussa niin, ettei perheasioita,mitään huolia ainakaan saa kertoa ja näyttää ulospäin. Siinä sitten puhumattomuuden kehästä pyristellään ja pahoinvoidaan..
Tiedän, se on pitkä prosessi ja vaatii sultakin vaimona pitkää pinnaa ja voimia.
Uskon, että pärjäätte! Koska sä vaikutat aidosti välittävältä ja rakastat miestäsi. Ja teillä on lapset.
Kuulostaa ihan kamalalta kai, mutta voisihan se olla sullekin pientä huojennusta, ainakin vähäsen jos miehesi asuu muualla jonkun aikaa? Meinaan, että jaksat huolehtia myös omasta terveydestäsi!
Anteeksi, kun sanon, mutta pidä tosiaan huoli itsestäsi. Miehesi sairaus ei ole sinun syytäsi. Ja sun on elettävä.
Lääkkeet auttaa ensialkuun, mutta ei ne mitään parannuskeinoja ole!
Hirmusesti onnea ja voimia koko perheelle!!!
Hei! Olen pariinkin otteeseen kertonut omaa tarinaani läheisille, jotka pohtivat omaa jaksamistaan masentuneen rinnalla.
Sairastuin keskivaikeaan masennukseen kesän aikana ja tilanne paheni syksyn mittaan. Sain monta vinkkiä lähipiiristä avun hakemiseen, äidiltäni, mieheltäni, työkavereilta, jotka olivat huolissaan tilanteestani. Siinä vaiheessa kun tajusin raahautua lääkäriin, olin jo ihan loppu.
Ensimmäiset viikot sairauslomalla menivät ihan vaan pyjama päällä istuskellessa aamusta iltaan. Eristäydyin kaikesta, mitään ei saanut aikaan. Itkin viikkokausia putkeen, kirjoitin oman kuolinilmoitukseni, testamenttini ja ohjeet miten pitää toimia kun kuolen.
Se pystyssä pitävä lähipiiri muodostui aika äkkiä, äitini, poikani, sisareni ja pari läheisintä työkaveria.. Tämä turvaverkko piti yhteyttä päivittäin ja varmisti, missä mennään.
Korvaamaton ja unohtumattomin kokemus tältä raskaalta ajalta on kuitenkin oman rakkaan mieheni kyky suhtautua sairauteeni. Hän on ottanut täyden vastuun arjen pyörittämisestä. Ei ole ollut helppoa, sen ymmärrän, mutta jonkun ne asiat on kuitenkin pitänyt hoitaa.
Monena iltana olen käpertynyt siihen turvalliseen syliin itkemään niitä suruja, jotka olisi pitänyt surra aikoja sitten. Sen läheisimmän ihmisen osa on raskas, mutta ei siinä mitään taikatemppuja tarvita. Ristiriita syntyy siitä, että masentunut haluaa eristäytyä, mutta kuitenkin tarvitsee läheisyyttä, vaikka ei sitä ehkä osaa tai kykene kertomaan. Minä en koskaan täysin toivuttuanikaan tule unohtamaan sitä tukea jota olen mieheltäni ja em. lähipiiriltä saanut. Sen merkitys on ihan korvaamaton.
Sitä erilleen muuttamista en pidä puolisosi kannalta hyvänä ajatuksena, mutta ratkaisu on tietysti teidän välinen. Lääkkeiden teho löytyy vasta useamman viikon jälkeen ja masennuksesta toipuminen kestää kuukausia.
Toivon myötätuulta koko perheelle ja toivon, että aurinko vielä paistaa teille yhteisesti. Meillä se valo on jo näkyvissä, mistä kiitos erityisesti miehelleni.
Niinpä. Sulla oli satumainen tuuri, kun ympärilläsi oli ihmisiä, jotka näkivät ja välittivät ja muodostivat turvaverkon.
Minulla ei ollut - eikä ole vieläkään - ketään vaikean depression aikoina. Niinpä menin sairaalaan vain huomatakseni, että siellä välitetään vielä vähemmän. Kamala kokemus.
Olisin vain tarvinnut sylin.
Sairastan itsekin vaikeaa masennusta tällä hetkellä.Olen sairastanut nyt jotain 1,5 vuotta.Olen pitkällä s-lomalla,eikä loppua näy.Nyt mulla on tavoite mennä touko-kesäkuussa töihin,mutta eihän se varmaa ole.Olen aika eristynyt sairauteni takia,on erottuneet tosi ystävät.Sukulaiset ei paljon yhteyttä pidä,pelkäävät kai että tarttuu.Asun yksin,ja kaipaan parisuhdetta jonka kainaloon käpertyä.Luulen,että minulla osittain masennuksen syynä on rakkauden puute,en saannut sitä vanhemmiltani enkä oikein miessuhteissani.Oli mulla syksyllä vähän parempi kausi,olin jopa vähän aikaa töissä.Mutta loppuvuodesta se iski pahempana takaisin.Nyt on lääkitystä nostettu ja joskus on melkein normaaaleja päiviä.Olen yrittänyt syödä terveellisesti,ulkoilen kun jaksan.Vaatii paljon masentuneelta itseltään nousta pohjalta.Mä yritän pitää aina jonkinlaisen päivärytmin ja teen ainakin yhden kotityön päivässä:tiskaan,pesen pyykin,imuroin,teen ruuan.Ei kaikkia töitä kykene millään tekemään kerralla joskus tuntuu,kuin olisi tehnyt 8h työpäivän,kun esim:imuroi.Kyllähän se läheiselle rankkaa on ,kun ei ymmärrä toisen oikkuja.Mutta tämä sairaus vaatii aikaa ja pitkämielisyyttä.Minä käyn terapiassa 1 kerran viikossa.Minulla on ollut kerran aiemmin masennus,silloin pelkäsin leimautumista.Nyt olen käynnyt mielenterv.toimistossa eikä minua haittaa jos joku tuttu näkee.Tärkeintä on nyt,että tulen joskus terveeksi.Voimia ja jaksamista sinulle.Minulla on paljon muitakin pitkäaikaissairauksia,mutta tämä masennus on ollut kaikkein vaikein kestää.
"Hän pelaa lähes kaikki illat tietokoneella pelejä, juo kaljaa ja eristyy meistä muusta perheestä. Ei puhu juuri mitään ja on "poissaoleva", joskus töykeäkin."
Pelaa siis usein? Ettei olisi peliriippuvuudesta johtuvaa masennusta? Peliriippuvainen ei itse kovin helpolla myönnä, että on koukussa peleihin.
Peliriippuvaisella tulee oireet, kun ei ole pelaamassa. Jolloin voi olla hyvinkin aggressiivinenkin, mutta useimmiten on hermostunut ja eristäynyt. Sitten, kun peliriippuvainen on pelaamassa, niin hän ei halua, että häntä häiritään, ettei keskittyminen kärsi, jolloin on töykeä. Peliriippuvainen ei ehkä käsitä miltä se muista tuntuu, kun on vain koneella ja eristäynyt. Peliriippuvaiselle tulee myös usein turhamaisuuden tunne ja antaa asioiden mennä vain ohi, ei jaksa, ei kiinnosta.
Hän voi olla hyvinkin surullinenkin, kun vain pelaa ja ei pääse irti siintä. Masennus tulee helposti ja joka syvenee, syvenee...
Masennus voi olla myös pitkälti työuupumusta, jolloin etsitään elämään jännitystä peleistä, jotka johtavat riippuvuuteen. Siinä on jo suuri ongelma itselleen kannettavaksi.
Hän voi rakastaa paljon perhettään, mutta hän ei tunne itseään tarpeelliseksi? Tai ehkäpä liiankin suuri vastuu?
http://www.paihdelinkki.fi/Tietoiskut/412-peliriippuvuus
Tuolta sivulta voit lukea lisää peliriippuvuudesta.
Johtuu se masennus sitten mistä vain niin miehesi tarvitsee tukeasi!
Voimia Sinulle!