Kaveriani oli koulukiusattu. Hänelle oli jäänyt traumoja siitä, mitkä ei katoa vuosienkaan jälkeen. Hänellä on vaikeuksia, koska hän tahtoo olla kaikessa täydellinen, itse tietää sen. Joku aika sitten hän sanoi että hän on päässyt siitä täydellisyydenhakuisuudesta aika hyvin ylitse. Mutta silti vietin iltaa hänen kanssaan ottamalla hänestä valokuvia hänen työhakemukseensa. Jokainen niistä kuvista oli todella hyvä (hän oli kaunis ja niissä ei ollut mitään vikaa), mutta jouduin ottamaan niitä varmaan yli sata ellei enemmänkin, ennen kuin hän suostui valitsemaan yhden, väittäen senkin olevan ruma.
Ja yhtenä päivänä hän sai paniikkikohtauksen paikassa, joka muistutti häntä koulusta jossa häntä oli koulukiusattu. Otin puheeksi sen että ehkä hänen pitäisi käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa asiasta (hän kävi siellä jokin aika sitten, kun hänellä oli todella pahaa masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia). Kaverini todella hermostui ehdotuksestani. Hän tietää varmasti ettei psykiatrin kanssa juttelu hullua tee, ja että hänellä on ongelmia kohdattavana, muttei hän siltikään halua tehdä asialle mitään. En tiedä, mutta minusta hän vaikuttaa siltä ettei hän vain yksin pysty pärjäämään niin raskaiden ongelmien kanssa.
Tunnen erään toisen läheisen ihmisen jota koulukiusattiin; hän sairastui siitä, mutta voi nyt paremmin. Vuosien kuluessa uskon ja toivon että hänen olonsa kohenee entisestään. Hänestä on tullut vahva, itsevarma ihminen ja olen todella ylpeä ja iloinen miten hyvin hän toipuu. Toki matkaa on vielä. Hän oli silloin, ja yhä on myös hyvin nuori.
Pelkään että kaverini murtuu kaiken paineen alaisena. Hän on juuri sellaista tyyppiä joka ottaa stressiä aivan kaikesta. Kaikki pitäisi olla etukäteen suunniteltua, aikatauluja joista hän ei pysty pitämään kiinni, odotuksia joita hän ei pysty täyttämään kuten hän itse haluaisi ja hän moittii itseään sitten kun asiat ei menekään niinkuin pitäisi (osittain syynä ovat hänen vanhempansa, jotka ovat mukaviksi tyypeiksi käsittämättömän sokeita. He vaativat häneltä niin paljon ettei hän pysty sitä kaikkea heille antamaan.)
Haluaisin että hän kävisi juttelemassa jonkun kanssa, mutten voi painostaakaan tai pakottaa. Mutta minun mielestäni olisi vain ajankysymys milloin joudun menemään katsomaan häntä jonnekin laitokseen. Sellainen isku hänenkaltaiselle ihmisille olisi tuhoisa. Hän ei näkisi tulevaisuutta enää. Hänellä kun on niin paljon niitä suunnitelmia ja tehtävää... En todellakaan tiedä mitä tekisin. Kai minun pitäisi jotenkin häntä auttaa? En ole pystynyt aikaisemminkaan ketään auttamaan, joten haluaisin ettei kävisi niin uudelleen että joku hajoaa silmieni edessä kun olisin voinut auttaakin.
Ja yhtenä päivänä hän sai paniikkikohtauksen paikassa, joka muistutti häntä koulusta jossa häntä oli koulukiusattu. Otin puheeksi sen että ehkä hänen pitäisi käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa asiasta (hän kävi siellä jokin aika sitten, kun hänellä oli todella pahaa masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia). Kaverini todella hermostui ehdotuksestani. Hän tietää varmasti ettei psykiatrin kanssa juttelu hullua tee, ja että hänellä on ongelmia kohdattavana, muttei hän siltikään halua tehdä asialle mitään. En tiedä, mutta minusta hän vaikuttaa siltä ettei hän vain yksin pysty pärjäämään niin raskaiden ongelmien kanssa.
Tunnen erään toisen läheisen ihmisen jota koulukiusattiin; hän sairastui siitä, mutta voi nyt paremmin. Vuosien kuluessa uskon ja toivon että hänen olonsa kohenee entisestään. Hänestä on tullut vahva, itsevarma ihminen ja olen todella ylpeä ja iloinen miten hyvin hän toipuu. Toki matkaa on vielä. Hän oli silloin, ja yhä on myös hyvin nuori.
Pelkään että kaverini murtuu kaiken paineen alaisena. Hän on juuri sellaista tyyppiä joka ottaa stressiä aivan kaikesta. Kaikki pitäisi olla etukäteen suunniteltua, aikatauluja joista hän ei pysty pitämään kiinni, odotuksia joita hän ei pysty täyttämään kuten hän itse haluaisi ja hän moittii itseään sitten kun asiat ei menekään niinkuin pitäisi (osittain syynä ovat hänen vanhempansa, jotka ovat mukaviksi tyypeiksi käsittämättömän sokeita. He vaativat häneltä niin paljon ettei hän pysty sitä kaikkea heille antamaan.)
Haluaisin että hän kävisi juttelemassa jonkun kanssa, mutten voi painostaakaan tai pakottaa. Mutta minun mielestäni olisi vain ajankysymys milloin joudun menemään katsomaan häntä jonnekin laitokseen. Sellainen isku hänenkaltaiselle ihmisille olisi tuhoisa. Hän ei näkisi tulevaisuutta enää. Hänellä kun on niin paljon niitä suunnitelmia ja tehtävää... En todellakaan tiedä mitä tekisin. Kai minun pitäisi jotenkin häntä auttaa? En ole pystynyt aikaisemminkaan ketään auttamaan, joten haluaisin ettei kävisi niin uudelleen että joku hajoaa silmieni edessä kun olisin voinut auttaakin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tärkeintä on, että haluat auttaa ! Kuuntele sydäntäsi ja tutkiskele ystävääsi. Juttelemalla saat hänet selvittelemään ajatuksiaan. Tue häntä ja vietä aikaa hänen kanssaan,keksikää jotain kivaa tekemistä, siinä teet jo todella paljon ! Pärjäile !
en tiedä auttaisiko, mutta voisit käydä kysymässä joltakin psykologilta, että mitä voisi tehdä kaverisi auttamiseksi. usein ne ainakin voivat neuvoa että mihin ottaa yhteyttä jos tilanne menee pahemmaksi ja että miten sinun tulee häneen suhtautua...
tuskin psykologilla käyminen tekisi pahaakaan kaverillesi? pyydä häntä menemään vaikka vain sinun mielenrauhasi vuoksi :) parasta olisi kuitenkin, että hän itse haluaisi apua. ehkä hän tajuaa sen psykologilla käytyään.