toivon täyttymys

Astmani todettiin 7 vuotiaana v. -46. Eipä ollut lääkkeitä silloin, piti vaan kärsiä päivin ja öin. Sitten kun ei enää sängystä jaksanut nousta ja hengitys oli vaikeaa, kutsuttiin lääkäri kotiin, antoi jonkin pistoksen, kutsui ambulanssin ja sillä yo. sairaalaan. Kyllä oli ihanaa kun sain jotain tipaa suoneen ja alkoi helpottaa.
Olisinkohan ollut 12-13 v kun tuli jo eräänlainen astmasumute, jolla voi kohtausta lieventää yöllä ja päivälläkin. Lääkärit lohduttivat, että kyllä se murrosiässä helpottaa. Minulle se "murrosikä" tuli vasta 30-vuotiaana. Siihen mennessä inhaloitava lääke oli jo keksitty.
Sitten oireet postuivat 20 vuodeksi! Silloin olisin voinut antautua mainosten mannekiiniksi, koska olin kaikki lääkkeet kokeillut, niin kolmen lääkärin antamat näytteet kuin "villit" ei tutkitut pillerit ja astmasavukkeetkin.

Iltarukous oli opetettu lapsena. Olisin voinut väittää jostain korkealta tulleiden voimien parantaneen minut tai sitten niiden ihmepillereiden, joita tilattiin lehti-ilmoituksen perusteella. En tehnyt mitään muuta kuin nautin elämästä ilman lääkkeitä ja kohtauksia!

Sanoin kyllä kokoa jan itseäni astmaatikoksi ja tulihan minulle pariksi vuodeksi allerginen nuhakin, jonka syihin eivät tepsineet sen ajan tutkimukset, vaan antihistamiini suurina annoksina.

Mutta - sitten 50-vuotiaana astma puhkesi uudelleen. Sepä tuntui raskaalta, tuli kaikkine nuoruuden ikävät asiat mieleen. Sain kuitenkin käytyä tutkimusruljanssin läpi, monet lääkekokeilut ja nyt olen taas ollut oireeton, lääkemääriä on pienennetty ja on mukava olla.

En kuitenkaan ollut "parantunut"! en kai ollut tarpeeksi iltarukoillut!!!