Moi kaikki,
Mun ongelma on hieman erilainen kuin muiden palstalaisten, joiden artikkeleita olen aktiivisesti käynyt lueskelemassa... Siksi kysyisinkin teiltä, hyvät kanssasisaret, josko teillä jollakulla olisi hyviä neuvoja tarjota asian ratkaisemiseksi...
Eli olen 37 v, ja ensimmäistä kertaa raskaana. Raskaus ei ollut suunniteltu, yritetty taikka toivottu, mutta nyt asian näin ollessa, niin erittäin iloinen ja tervetullut asia:):)
Olen ollut 3 vuotta kihloissa, mutta varsinainen parisuhde on ollut osaltani ohi jo parin vuoden verran. Tämä on johtunut siitä, että suhde on ajautunut kaveritasolle jo aikoja sitten, ja seksiä mies on pihdannut koko ajan ja pahasti. Tämä on johtanut minun henkiseen ja fyysiseen pahoinvointiin, ja tästä johtuen lukuisiin riitoihin. Pettänyt en kuitenkaan häntä ole, vaikka toden sanoakseni, mieli olisi kovasti ja monesti tehnyt. Monta kertaa olen myös suhdetta yrittänyt lopettaa, ja olemme usein olleetkin "katkolla", mutta jotenkin mies on aina saanut pääni käännettyä, tyhjillä lupauksilla. Tämän jälkeen olen taas ollut aivan raivoissani itselleni, sillä olen kärsinyt tilanteesta kovasti koko ajan.
Nyt sitten viime marraskuussa kävi niin, että mies päätti humalpäissään suostua kanssani sukupuoliseen kanssakäymiseen, joka sinällänsä oli jo aikamoinen ihme. Vielä suurempi ihme oli se, että tulin raskaaksi. Elämäntapani eivät ole olleet parhaat mahdolliset, tupakkaa ja suht runsaasti alkoholia on kulunut viikonloppuisin, vastapainona kyllä myös treenaan päivittäin. Aikoinani kärsin myös anoreksiasta, jolloin kuukautiseni jäivät pois, ne kuitenkin saatiin hormonihoidolla palautettua. Lisäksi ikää on myös sen verran, ettei raskaaksi tulemisen kai olisi pitänyt / pitäisi kovinkaan helppoa enää olla, varsinkin jos vielä syö pillereitä. Ja niitähän olin kaiken aikaa syönyt. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta olen nyt siis raskaana. Ja ymmyrkäisenä onnesta;)
Ongelmani kuitenkin on, että en ole kertonut asiasta vielä kenellekään läheiselleni. Nyt on viikkoja takana 15 4, ultrat olen käynyt ja kaikki piätisi vissiin olla toistaiseksi ok. Miestäni en ole muutamaan viikkoon nähnyt, koska olen tietoisesti pitänyt häneen etäisyyttä... Tämä ei johdu raskaudestani, vaan tilanne olisi joka tapauksessa ilmankin raskautta sama.
Syyt, miksi en ole miehelleni kertonut, ovat seuraavat:
a) Hän olisi todennäköisesti mennyt laulamaan asiasta perheelleni, haluten näin pilata yllätyksen kertomisen minulta. Erohalujeni ja -yritysteni jälkeen en ole häneen voinut luottaa, koska "kiusa se on hänelle pienikin kiusa". Ja tässä ko. tapauksessa olisi haitta ja mielipaha saattanut olla moninainen.
b) En näe raskauden ja tulevan lapsen millään vaikuttavan tai parantavan suhdettamme, enkä halua jatkaa epätyydyttävää suhdetta vain lapsen takia. Nyt kun olen ollut enemmän itsekseni ja omissa oloissani, olen voinut paljon paremmin. Uskon tämän myös vaikuttavan lapsen hyvinvointiin.
c) Olen koko ajan pelännyt keskenmenoa etc. muita komplikaatioita, joten olen ajatellut, että on ollut parempi olla toistaiseksi vaiti. Tämä siksi, että olen katsonut turhaksi alkaa taistelemaan lapseen liittyvistä asioista (mies haluaisi varmasti muuttaa yhteen, mennä naimisiin jne) ennenkuin olisi varma, että lapsi myös melko varmasti selviää tähän maailmaan. En myöskään ole halunnut muun perheeni sekoavan ilosta asian tiimoilta ennen aikojansa. Jos jotain sitten olisi käynyt /kävisi, olisi juttu tosi surullinen ja kurja.
Monia muitakin syitä asialle on, mutta tuossa lienee tärkeimmät.
Tiedän, että kaikesta huolimatta on ollut epäreilua jättää asiasta miehelleni kertomatta, mutta koska hän tuntuu enemmän joltakin satunnaistutulta kuin edes ystävältä, on asian kertominen vaan siirtynyt siirtymistään. Tokihan minusta itsestänikin olisi ollut enemmän kuin hienoa jakaa elämäni todennäköisesti ainoa raskaus lapsen isän kanssa, mutta kun ajatus vaan on tuntunut niin kovin vastenmieliseltä. Edelleenkään en haluaisi asiasta pukahtaakaan, mutta kaipa se alkaa pakko olla, kun alkaa vatsa jo kohta pullottelemaan suuuntaan jos toiseenkin;)
Koko tämä tarina on itsekin luettuna aivan käsittämättömän typerä ja älytön, mutta minkäs teet? Tässä on palikat, ja niistä nyt olisi rakennettava jotain järkevää aikaiseksi.
Kuinka kertoa miehelle? Kuinka selittää se, ettei ole aiemmin kertonut (a, b ja c-kohdasa luettelemiani syitä hän tuskin ymmärtää, koska hänen mielestään kaikki on ollut ok)? Vai tarviiko minun edes selittää? Miten toimia raskauden edetessä ja lapsen syntyessä? Olen jo täysin orientoitunut kokemaan raskauden ja synnytyksen itsekseni, ja ryhtymään yh-äidiksi, sekä ottamaan täyden vastuun asiasta ja lapsesta. Kokonaistilannetta vielä vaikeuttaa se, että mieheni on nk. mukava kaveri, josta koko perheeni ja kaikki kaverini pitävät, joten loppurupeama kuitenkin on se, että minä olen se paha ihminen...
Lopuksi sanottakoon, että en olisi ikipäivänä kuvitellut joutuvani näin absurdiin tilanteeseen, mutta tässä sitä nyt ollaan ja tämän mukaan on elettävä. Olisi se vaan kuitenkin ollut hienoa saada itsellensä "oikea" perhekin, mutta kuitenkaan en ole valmis uhraamaan elämääni ja naiseuttani sen vuoksi, että "idylli" säilyisi.
Osaako kukaan auttaa???? Sanokaa nyt edes jotakin!;)
Mun ongelma on hieman erilainen kuin muiden palstalaisten, joiden artikkeleita olen aktiivisesti käynyt lueskelemassa... Siksi kysyisinkin teiltä, hyvät kanssasisaret, josko teillä jollakulla olisi hyviä neuvoja tarjota asian ratkaisemiseksi...
Eli olen 37 v, ja ensimmäistä kertaa raskaana. Raskaus ei ollut suunniteltu, yritetty taikka toivottu, mutta nyt asian näin ollessa, niin erittäin iloinen ja tervetullut asia:):)
Olen ollut 3 vuotta kihloissa, mutta varsinainen parisuhde on ollut osaltani ohi jo parin vuoden verran. Tämä on johtunut siitä, että suhde on ajautunut kaveritasolle jo aikoja sitten, ja seksiä mies on pihdannut koko ajan ja pahasti. Tämä on johtanut minun henkiseen ja fyysiseen pahoinvointiin, ja tästä johtuen lukuisiin riitoihin. Pettänyt en kuitenkaan häntä ole, vaikka toden sanoakseni, mieli olisi kovasti ja monesti tehnyt. Monta kertaa olen myös suhdetta yrittänyt lopettaa, ja olemme usein olleetkin "katkolla", mutta jotenkin mies on aina saanut pääni käännettyä, tyhjillä lupauksilla. Tämän jälkeen olen taas ollut aivan raivoissani itselleni, sillä olen kärsinyt tilanteesta kovasti koko ajan.
Nyt sitten viime marraskuussa kävi niin, että mies päätti humalpäissään suostua kanssani sukupuoliseen kanssakäymiseen, joka sinällänsä oli jo aikamoinen ihme. Vielä suurempi ihme oli se, että tulin raskaaksi. Elämäntapani eivät ole olleet parhaat mahdolliset, tupakkaa ja suht runsaasti alkoholia on kulunut viikonloppuisin, vastapainona kyllä myös treenaan päivittäin. Aikoinani kärsin myös anoreksiasta, jolloin kuukautiseni jäivät pois, ne kuitenkin saatiin hormonihoidolla palautettua. Lisäksi ikää on myös sen verran, ettei raskaaksi tulemisen kai olisi pitänyt / pitäisi kovinkaan helppoa enää olla, varsinkin jos vielä syö pillereitä. Ja niitähän olin kaiken aikaa syönyt. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta olen nyt siis raskaana. Ja ymmyrkäisenä onnesta;)
Ongelmani kuitenkin on, että en ole kertonut asiasta vielä kenellekään läheiselleni. Nyt on viikkoja takana 15 4, ultrat olen käynyt ja kaikki piätisi vissiin olla toistaiseksi ok. Miestäni en ole muutamaan viikkoon nähnyt, koska olen tietoisesti pitänyt häneen etäisyyttä... Tämä ei johdu raskaudestani, vaan tilanne olisi joka tapauksessa ilmankin raskautta sama.
Syyt, miksi en ole miehelleni kertonut, ovat seuraavat:
a) Hän olisi todennäköisesti mennyt laulamaan asiasta perheelleni, haluten näin pilata yllätyksen kertomisen minulta. Erohalujeni ja -yritysteni jälkeen en ole häneen voinut luottaa, koska "kiusa se on hänelle pienikin kiusa". Ja tässä ko. tapauksessa olisi haitta ja mielipaha saattanut olla moninainen.
b) En näe raskauden ja tulevan lapsen millään vaikuttavan tai parantavan suhdettamme, enkä halua jatkaa epätyydyttävää suhdetta vain lapsen takia. Nyt kun olen ollut enemmän itsekseni ja omissa oloissani, olen voinut paljon paremmin. Uskon tämän myös vaikuttavan lapsen hyvinvointiin.
c) Olen koko ajan pelännyt keskenmenoa etc. muita komplikaatioita, joten olen ajatellut, että on ollut parempi olla toistaiseksi vaiti. Tämä siksi, että olen katsonut turhaksi alkaa taistelemaan lapseen liittyvistä asioista (mies haluaisi varmasti muuttaa yhteen, mennä naimisiin jne) ennenkuin olisi varma, että lapsi myös melko varmasti selviää tähän maailmaan. En myöskään ole halunnut muun perheeni sekoavan ilosta asian tiimoilta ennen aikojansa. Jos jotain sitten olisi käynyt /kävisi, olisi juttu tosi surullinen ja kurja.
Monia muitakin syitä asialle on, mutta tuossa lienee tärkeimmät.
Tiedän, että kaikesta huolimatta on ollut epäreilua jättää asiasta miehelleni kertomatta, mutta koska hän tuntuu enemmän joltakin satunnaistutulta kuin edes ystävältä, on asian kertominen vaan siirtynyt siirtymistään. Tokihan minusta itsestänikin olisi ollut enemmän kuin hienoa jakaa elämäni todennäköisesti ainoa raskaus lapsen isän kanssa, mutta kun ajatus vaan on tuntunut niin kovin vastenmieliseltä. Edelleenkään en haluaisi asiasta pukahtaakaan, mutta kaipa se alkaa pakko olla, kun alkaa vatsa jo kohta pullottelemaan suuuntaan jos toiseenkin;)
Koko tämä tarina on itsekin luettuna aivan käsittämättömän typerä ja älytön, mutta minkäs teet? Tässä on palikat, ja niistä nyt olisi rakennettava jotain järkevää aikaiseksi.
Kuinka kertoa miehelle? Kuinka selittää se, ettei ole aiemmin kertonut (a, b ja c-kohdasa luettelemiani syitä hän tuskin ymmärtää, koska hänen mielestään kaikki on ollut ok)? Vai tarviiko minun edes selittää? Miten toimia raskauden edetessä ja lapsen syntyessä? Olen jo täysin orientoitunut kokemaan raskauden ja synnytyksen itsekseni, ja ryhtymään yh-äidiksi, sekä ottamaan täyden vastuun asiasta ja lapsesta. Kokonaistilannetta vielä vaikeuttaa se, että mieheni on nk. mukava kaveri, josta koko perheeni ja kaikki kaverini pitävät, joten loppurupeama kuitenkin on se, että minä olen se paha ihminen...
Lopuksi sanottakoon, että en olisi ikipäivänä kuvitellut joutuvani näin absurdiin tilanteeseen, mutta tässä sitä nyt ollaan ja tämän mukaan on elettävä. Olisi se vaan kuitenkin ollut hienoa saada itsellensä "oikea" perhekin, mutta kuitenkaan en ole valmis uhraamaan elämääni ja naiseuttani sen vuoksi, että "idylli" säilyisi.
Osaako kukaan auttaa???? Sanokaa nyt edes jotakin!;)
Vastaukset 11
Vanhimmat
probleema. eikös kannattaisi nostaa vaan kissa pöydälle, ja puhua asia läpi??? ei varmasti kyllä ole helppoa, kun tilanne kerran on tuollainen, mutta luulisi siihen jonkun "aikuismaisen" ratkaisunkin löytyvän. tsemppiä!
Kiitos kannustuksesta;) Kyllä se ratkaisu varmaan jostain löytyy, mutta kun olo on niin ristiriitainen... Välillä tuntuu, että olen toiminut ihan oikein, mutta voin vain kuvitella sen syyllistämisen määrän, kun asiani kerron, huh huh. Ajattelin kyllä vielä pitkittää asian kertomista toisen rakenneultran yli, joka on 21.3.07. Toivottavasti hermo kestää siihen asti;)
PÄÄSSYT? ITSE OLEN YH-ÄITI, MUTTA SEMMOINEN MINUSTA TULI VASTA LAPSEN SYNTYMÄN JÄLKEEN. KAIKKI ON KUITENKIN MENNYT HYVIN, JOTEN OLEN VARMA, ETTÄ SINÄKIN PÄRJÄÄT. TURHA ON TODENTOTTA OLLA TOIMIMATTOMASSA SUHTEESSA. LAPSI KUITENKIN ON ONNELLISEMPI KAHDEN ERILLISEN, MUTTA TYYTYVÄISEN VANHEMMAN KANSSA, KUIN KAHDEN RIITELEVÄN KANSSA. KERROT VAAN MIEHELLE FAKTAT, JA KATSOT MITEN KÄY;)
Onneksi olkoon raskaudestasi!;) Onhan noita lapsia tehty iät ajat yksin ja itsekseen, joten miksi et sinäkin. Ihmettelen vaan, että olet jaksanut pitää asian sisälläsi näin kauan. Varmasti helpottaa, kun saat asian kerrottua ihmisille avoimesti. Tiedän kyllä kuinka hauskaa onkaa "myhäillä" itsekseen "salaisuuden" kanssa. Niin tein minäkin, tosin mieheni kanssa. Odotimme pitkään ennenkuin kerroimme kenellekään. Nyt kuitenkin sinun raskautesi on jo sen verran pitkällä, että luulisi jo uskaltavan asiasta puhua? Pidä kuitenkin pääsi, äläkä jatka onnetonta suhdettasi ainoastaan lapsen takia. Voimia!
Ensinnä onnittelut raskaudesta :)
Minäkään en kertonut raskaudestani kenellekään muulle miestäni ja neuvolaa lukuunottamatta ennen kuin joskus viikolla 20 . Syynä oli erityisesti keskenmenon pelko johtuen kahdesta aikaisemmasta keskenmenostani. Ei kai sitä tarvitse kenellekään perustella, miksei kerro raskaudestaan (aikaisemmin). Jossakin vaiheessa olisi kuitenkin hyvä kertoa tulevalle isälle.
Kirjoitat selkeästi ja näytät ymmärtävän tilanteesi hyvin. Toisaalta kuitenkin kuulostaa, että läheiset ihmissuhteesi (miehesi, perheesi) ovat aika kaaottisia. Jos olet niin tyytymätön suhteeseesi kuin annat ymmärtää, en käsitä, miten olet aina ajatunut siihen takaisin? Saatko siitä kuitenkin jotakin, mitä et itsellesikään halua myöntää?
Ulkopuolisena on vaikea näin lyhyen kuvauksen jälkeen ottaa todellisesti kantaa siihen, mitä kannattaisi tehdä. Suosittelisin jonkinlaista ammattiapua. En tarkoita tässä yhteydessä terapiaa, vaan tämän hetkisen elämäntilanteesi pohtimista, tulevaisuuden suunnan valitesemista, selkeitä päätöksiä aikaisemmin valitsevan "ei-juu-ehkä"-väännön sijaan. Neuvolassa on tai ainakin pitäisi olla neuvolapsykologi tällaista tarkoitusta varten. Sovi itsesi kanssa, että käyt muutaman kerran selkeyttämässä tilannetasi etkä rupea loputtomasti vatvomaan "ehkä sittenkin"-tyylisiä ajatuksia.
Jos tuo on liian hankala tie, voisit itse kerätä itsellesi erilaisia toimintavaihtoehtoja paperille, kirjoittaa niiden hyvät ja huonot puolet näkyviin ja valita sitten paras.
...sekä onnitteluista että neuvoistasi;)
Ymmärrän itsekin tilanteeni sekavuuden. Ja varsinkin sen, että se aiheuttaa varmasti monenlaisia ajatuksia.
Olen itsekin, samoin kuin monet ystäväni, ihmetellyt, että miten homma vain on jatkunut jatkumistaan. Syitä on varmasti muutamiakin:
- Aiemmin vietimme viikonloput mieheni kanssa aikalailla viihteellä, joten olimme ikäänkuin "kaljakamuja" samoine intresseinemme. Tähän touhuun olin kuitenkin jo enemmän kuin kyllästynyt jo ennen raskauttanikin.
- Mieheni toimenkuvaan työelämässä kuuluu ihmisten manipuloiminen, näin hän itse sanoo. Hänen täytyy myös työssänsä olla mestari, koska on aina saanut yksityiselämässäänkin / parisuhteessamme asiat kääntymään haluamallensa tolalle.
- Olen varmasti myös halunnut uskoa mieheni lupauksia seksielämän paranemisesta (en meinaan ikinä aikaisemmin ole joutunut "pihtauksen uhriksi"). Homma kuitenkin olisi ollut niin, että jos seksi olisi toiminut, olisi varmaan muutkin, vähäisemmät ongelmat lutviutuneet jollain tapaa.
- Yksi suurimmista syistä lopullisen eron siirtymiseen on juuri perhesuhteeni. En koe niitä oikeastaan kaoottisiksi, vaan suhde perheeseeni on aina ollut todella läheinen, jopa liiankin semmoinen. Koska perheeni on ylitykästynyt mieheeni, en ole halunnut tuottaa erolla lisää mielipahaa (isäni kuoli 2 vuotta sitten, ja siinä on murhetta sitten riittänytkin).
Neuvosi ammattiavusta on kuitenkin oiva:) Tiistaina minulla on neuvolakäynti, joten täytyy ottaa asia vakavasti puheeksi. Itsehän minun pitää toimintamallini valita, ja sen mukaan sitten toimia, mutta tilanne on ks. niin absurdi, että kekseliäälläkin ihmisellä on nyt palikat vähän sekaisin;)
neuvoloissa pitäisi olla ammattiapua tarjolla, eikä kyse nyt siis ole varsinaisesta terapiasta. en usko megalomas ongelman omistajan terapiaa tarvitsevankaan, vaan jotakin ajatusten selkeyttämiseksi. itse ainakin aikoinani sain paljon hyviä neuvoja omiin ongelmiini neuvolan "tädiltä". pääasai kuitenkin, että odottava äiti voi henkisesti hyvin;)
olet asiaa jo perinpohjin pohtinut. Suhdetta tuskin kannattaa jatkaa kun se tolla pohjalla on. Pidä pintasi kun aloitat oman elämän. Tuollaisesta "mukavasta kaikkien pitämästä miehestä"ei ole helppo erota. Tarkoitan siis,että suku ei tosiaan ymmärrä. Tsemppiä:))
aikalailla läpikotaisin;)Täytyy vain pitää pintansa koko sukua vastaan, koska vastahanka tulee olemaan melkoinen... Toisaalta, olen aina elänyt suhteellisen erikoisesti, joten tuskin he kuitenkaan ratkaisustani kovin yllättyneitä taikka ihmeissään ole;)
Hyvää jatkoa sinullekin;)
mutta jostain syystä tunnen sympatiaa sinua kohtaan. Sinulla näyttäisi olevan hankaluuksia pukea sanoiksi ahdistustasi tai pikemminkin siihen johtaneita syitä. Oletko perehtynyt ikinään narsismiin? Minulle pisti silmään kirjoituksessasi mm. se, että miehesi on ulospäin mukavan miehen maineessa, mutta kotona teillä vallitsee tyystin erilaiset olosuhteet
http://www.narsistienuhrientuki.info/
vinkistä;) Täytyypä tuota miettiä oikein tosissaan. Ainakin "narsismin" sisällään pitämät piirteet tuntuvat kovasti stemmaavan. Toistaiseksi olin vain päätynyt siihen arvioon, että hänellä on jonkin tasoinen "minä"-häiriö, josta olin jo jostakin lukenut, sillä tämänkin häiriön piirteet osuvat häneen.
Niin tai näin, niin loistava manipuloija hän ainakin on, ja vaikka olen itse hyvinkin vahva ihminen, niin jotenkin tämä kaveri vain onnistuu aina kikkailemaan tahtonsa läpi.
Kiitokset silti sinulle!;)