(Omituinen nimimerkki johtuu siitä, kun ensimmäinen, kenties kuvaavampi, oli jo varattu ja en jaksanut alkaa vaivaamaan päätäni uuden järkevän keksimisellä.)
Löytyykö täältä ketään, jolla on ihan ylitsepääsemätön kammo aloittaa masennuslääkitys. Tunsin itseni masentuneeksi ja kun olo alkoi käydä ylitsepääsemättömäksi, hakeuduin vihdoin terveyskeskuslääkärille, jolta sain lähetteen mielenterveyskeskukseen sekä pitkän puheen siitä, kuinka kannattaisi jo aikaa odotellessa aloittaa masennuslääkitys.
Sitten pääsin mielenterveyskeskuksen sisäänheittolääkärin puheille, jonka kanssa puolet ajasta meni siihen, kun hän todisteli, että vain ja ainoastaan lääkityksen avulla (Sepram), voi oloni parantua. Halusin kuitenkin keskusteluterapiaan. Hän ei olisi halunnut (resurssien vähyyttä?) järjestää aikaa minulle, ennen kuin lääkityksen toimivuutta on kokeiltu. En aloittanut lääkitystä, vaikka reseptin mukaani sainkin.
Nyt on takana ensimmäinen käyntini terapeutilla, joka hänkin oli sitä mieltä, että kyllä sitä lääketä nyt vain pitäisi alkaa syömään.
Miksi sitten en halua alkaa syömään lääkettä? Ensimmäinen syy on nuoruudessa ollut ei-niin-järkevä jakso, jolloin nappailin pameja ja alkoholia aina kun vähänkin alkoi vituttamaan. Useamman vuoden ajan olo ei ollut turvallinen, jos ei taskussa ollut pieniä sinisiä tabuja turvaamassa turtumusta, kun alkoi ahdistamaan. Siihen riippuvuuteen en todellakaan enää halua palata.
Toinen syy on se, että yksi syy masennukseeni on kelpaamattomuuden tunne. Tunne siitä, että omine ylös-alas-tunteineni en ole kelvollinen ihmiseksi. Että nämä tunteet haittaavat olemistani tuottavana toimijana. Ja nyt sitten ensimmäinen mitä mielenterveyshenkilöt tarjoavat, on juuri jotain, jonka olen ymmärtänyt vähentävän näitä tunnetiloja. Eli siis lääkehoitopainostus vain pahentaa masennustani. Olen niin huono ihminen, että minua ei voi edes hoitaa, ennenkuin on hieman paranneltu kemiallisesti.
Syy tänne kirjoittamiseeni on vertaiskokemusten etsintä. Löytyykö ketään muuta, joka on tuntenut / tuntee painostusta lääkehoidon aloittamiseen? Oletteko pitäneet päänne? Onko pelkkä keskusteluterapia auttanut? Oletteko jossain vaiheessa muuttaneet mielenne alkaneet myös kemiallisen terapian? Vituttaako? Vai lakkasiko vituttamasta? (Loppukevennys, ei provo)
Löytyykö täältä ketään, jolla on ihan ylitsepääsemätön kammo aloittaa masennuslääkitys. Tunsin itseni masentuneeksi ja kun olo alkoi käydä ylitsepääsemättömäksi, hakeuduin vihdoin terveyskeskuslääkärille, jolta sain lähetteen mielenterveyskeskukseen sekä pitkän puheen siitä, kuinka kannattaisi jo aikaa odotellessa aloittaa masennuslääkitys.
Sitten pääsin mielenterveyskeskuksen sisäänheittolääkärin puheille, jonka kanssa puolet ajasta meni siihen, kun hän todisteli, että vain ja ainoastaan lääkityksen avulla (Sepram), voi oloni parantua. Halusin kuitenkin keskusteluterapiaan. Hän ei olisi halunnut (resurssien vähyyttä?) järjestää aikaa minulle, ennen kuin lääkityksen toimivuutta on kokeiltu. En aloittanut lääkitystä, vaikka reseptin mukaani sainkin.
Nyt on takana ensimmäinen käyntini terapeutilla, joka hänkin oli sitä mieltä, että kyllä sitä lääketä nyt vain pitäisi alkaa syömään.
Miksi sitten en halua alkaa syömään lääkettä? Ensimmäinen syy on nuoruudessa ollut ei-niin-järkevä jakso, jolloin nappailin pameja ja alkoholia aina kun vähänkin alkoi vituttamaan. Useamman vuoden ajan olo ei ollut turvallinen, jos ei taskussa ollut pieniä sinisiä tabuja turvaamassa turtumusta, kun alkoi ahdistamaan. Siihen riippuvuuteen en todellakaan enää halua palata.
Toinen syy on se, että yksi syy masennukseeni on kelpaamattomuuden tunne. Tunne siitä, että omine ylös-alas-tunteineni en ole kelvollinen ihmiseksi. Että nämä tunteet haittaavat olemistani tuottavana toimijana. Ja nyt sitten ensimmäinen mitä mielenterveyshenkilöt tarjoavat, on juuri jotain, jonka olen ymmärtänyt vähentävän näitä tunnetiloja. Eli siis lääkehoitopainostus vain pahentaa masennustani. Olen niin huono ihminen, että minua ei voi edes hoitaa, ennenkuin on hieman paranneltu kemiallisesti.
Syy tänne kirjoittamiseeni on vertaiskokemusten etsintä. Löytyykö ketään muuta, joka on tuntenut / tuntee painostusta lääkehoidon aloittamiseen? Oletteko pitäneet päänne? Onko pelkkä keskusteluterapia auttanut? Oletteko jossain vaiheessa muuttaneet mielenne alkaneet myös kemiallisen terapian? Vituttaako? Vai lakkasiko vituttamasta? (Loppukevennys, ei provo)
Vastaukset 8
Vanhimmat
minkäänlaista painetta en ole lääkehoitoon kokenut, lääkäri ja psykologi oli fiksuja tyyppejä ja eivät niitä tyrkyttäneet, kertoivat vain hyödyt ja haitat. minulle pohdittiin lääkitystä pitkään ja hartaasti, kun masennukseni oli vain keskivaikea enkä ollut itsetuhoinen silloin. minulla oli vain usein sellaisia masennuskohtauksia, joita en pystynyt estämään. masennuslääke auttoi juuri siihen että nämä "kohtaukset" loppuivat ja pystyin keskittymään paranemiseen jan normaaliin elämään. Eivät lääkkeet paranna sellaista masennusta, mikä on kiinni pinttyneistä ajatusmalleista. siihen auttaa vain psykologin kanssa keskusteleminen. Lääkkeet voivat olla siinä hyödyllisiä, että ne mahdollistavat suht normaalin elämän ja paranemisprosessin.
En tiedä olisinko hengissä ilman lääkkeitä, jos olisin niin vielä huonommassa jamassa. Suurempi ja merkittävämpi apu oli kuitenkin psykologista, mutta lääkkeet auttoivat sen paranemisprosessin läpi. Itse käytin erästä SSRI-lääkettä (fluoksetiini 20mg, Seronil) ja eihän se muuta tehnyt kuin turrutti kaikki tunteet. mutta parempi sekin kuin ainainen kärsimys.
En nyt osaa neuvoa että pitäisikö sinun aloittaa lääkkeet vai ei, se on viime kädessä jokaisen oman harkinnan varassa. riippuu siitä, kestätkö ne masennusajatukset ja oletko itsetuhoinen. sinuna aloittaisin, jos et jaksa. tuskin niihin tulee riippuvuutta, jos olet vahvoilla kun ne lopetat.
Ja sano niille etteivät tyrkytä niitä lääkkeitä, kun sinulla on ollut tuo addiktiovaihekin. vai onko ne jotain ihan pässejä? kertoo kyllä ammattitaidosta jos määrää tuossa tilanteessa ei-niin-välttämättömän masennuslääkityksen.
Eivät aiheuta addiktia. Edellytyksenä on se, että niitä napsitaan tohtorin, mieluiten psykiatrian erikoislääkärin ohjeiden mukaan, eikä mielivaltaisesti. Tämä koskee sekä aloitusta, jolloin annostusta lisätään asteittain, että erityisesti lopetusta, jossa se tehdään portaittain annosta pienentämällä.
Itselläni Cipralex 20, joka ei tosiaankaan ole vienyt tunnottomaksi, ei tehnyt pökkelöksi tms. vaan auttanut toipumisprosessissa, levon lisäksi. En ole käynyt terapiassa, enkä katso sitä tarvitsevani. Kyllä tässä on ihan kotijoukkojen ja ystävien kanssa terapioitu ja keskusteltu asioita läpi.
Lääkehoidon aloittaminen oli kynnys myös minulle, mutta ei kyllä kaduta; erittäin hyvät on kokemukset.
Joitakin vuosia sitten taistelin ihan saman asian kanssa.
Olin totaalisen uupunut ja se aiheutti sitten näitä muita ongelmia, masennusta yms.
Tyrkyttivät sitten joka välissä jos jonkin näköistä pilleriä, mutta minusta tuntui, että se ei ollut oikea tapa hoitaa tätä asiaa. Ongelmat oli lähtöisin ulkoisista tekijöistä, joiden seurauksena olin sitten siinä tilassa. Oli todellakin sellainen olo, että pillereitä popsimalla olisin siirtänyt välttämätöntä vain tuonnemmaksi, eli asioiden käsittelyn.
Painostuksen päätteeksi suostuin kokeilemaan yhtä lääkettä, mutta jo kuukauden päästä lopetin, koska se turrutti tunteet. Tuli olo, että olen keinotekoisesti onnellinen. Tietysti sekin oli ihan kivaa vaihtelua, mutta todellisuudessa tiesin kokoajan, että ne ongelmat olisi ja pysyisi siellä taustalla, ne olisi hoidettava jokatapauksessa joskus, miksei sitten heti.
Tästä on nyt n. 6 vuotta. Nyt olen pisteessä, että tuntuu, että asiat olisi käsitelty, mutta olen silti aivan puhki. Enkä pääse tästä pisteestä eteenpäin. Mietenkin, että oliskohan nyt sitten oikea aika kokeilla uudestaan jotakin lääkettä. En tiedä.
Mutta sinuna aloittaja, olisin tiukkana. Jos tuntuu, että lääkkeet ei ole se oikea tapa hoitaa asiaa, niin pitäisin pääni. Varsinkin, kun sinulla on tuota riippuvuus-taustaa. Siitä en tiedä, aiheuttaisivatko lääkkeet riippuvuutta, mutta oloa ne ei paranna ainakaan siinä mielessä, että joutuisit murehtimaan/pelkäämään asiaa kokoajan.
Vielä lääkkestä jota söin: se oli sieltä lievimmästä päästä, mutta tunsin silti selvästi, kuinka se turrutti ihan syvimmät fiilikset. Ja jäi tunne, että se olisi ollut se helpoin tie jatkaa eteenpäin. Mutta koska sille tielle en astunut, niin en tiedä kuinka siinä olisi käynyt. Itsellä on fiilis, että huonommin olisi mennyt, koska ydinongelmahan ei olisi poistunut mihinkään.
Sinua syyllistämättä.. Hienoa, että olet omatoimisesti pystynyt käsittelemään niitä asioitasi. Hienoa, että olet sinnitellyt 6v. ihan omin avuin.
Mutta asenteesi asiantuntijan määrittelemään hoitoon on mielestäni väärä. En pidä myöskään hyvänä jakaa tältä pohjalta "pidä pääsi" -tyyppistä neuvoa apua tarvitsevalle ihmiselle.
Jo pelkästään toi nicisi "painostettu" on hyvin erikoinen. Ei lääkärin tehtävä ole ketään painostaa, ainoastaan antaa eväitä masiksesta toipumiseen. Siinä lääkehoito on ihan ehdoton.
Jokaisella kirjoittajalla on aika vastuullinen rooli eikä pidä ottaa roolia, johon omat rahkeet eivät riitä.
"Lääkehoito turrutti syvimmät fiilikset". Onkohan minun lääkkeissäni jotain vikaa, koska näin ei todellakaan ole tapahtunut. Pikemminkin päin vastoin. En tuntenut ennen lääkityksen aloittamista surun ja alakulon lisäksi oikeastaan yhtään mitään. Nyt liikun ihan normaalilla tunneskaalalla lääkityksen edelleen jatkuessa.
Ymmärsit kyllä "löytää", minun aiemman viestini jotenkin väärin.
Kerroin oman kokemukseni asiasta, kokemusta mitenkään värittämättä ja myös rehellisesti, että mihin se johti ja missä vaiheessa olen nyt.
Tosiasiahan on, että masennuksia on erilaisia, ihmiset kokee sen myös erilailla, syyt masennukseen on myös kaikilla omat, joten kokemukset lääkkeistä tai lääkkeettömyydestä on myös kaikilla omakohtaisia. Minä koin sen kertomallani tavalla.
Ja siis kun työstin näitä syitä omaan masennukseeni, niin tuli tosiaan olo, että lääkitys väärensi todellisia tuntemuksia asioihin, jotakin tärkeää olisi saattanut jäädä käsittelemättä, koska lääkkeen ansiosta se ei ollut niin kipeä juttu.
Loistavaa, että sinä ”löytää” olet löytänyt sinulle sopivan selviytymiskeinon. Eikö se tässä ole kuitenkin se tärkein asia, että selviää eteenpäin.
Kehoitukseen, että kannattaisi pitää päänsä, tarkoitin, että olisi hyvä kuunnella omaa kroppaansa ja elää sen mukaan. Itse olen oppinut kantapään kautta tämän. Oli aika, kun uskoin lääkäriä, että mitä tehdään seuraavaksi asian kanssa. En kyseenalaistanut hoito-ohjeita, vaikka ne eivät minusta tuntuneet oikeilta. No, aikani sain useita vääriä diagnooseja toiseen ongelmaani ja myös hoitoja mitkä ei tietenkään tehonneet, koska paikka jota hoidettiin oli väärä. Joten opin, että lääkäritkin voi erehtyä. Se että yksi hoitotapa sopii useimmille, ei tarkoita automaattisesti, että se olisi se ainoa oikea hoitotapa kaikille.
Minulla on ollut pahoja vastoinkäymisiä. On aika luonnollista että silloin masentuu. Hain lääkäriltä apua tähän. Hän määräsi masennuslääkettä. Koin sen epämiellyttäväksi, ja lääke vaihdettiin. Kolmea lääkettä kokeiltuani esitin että haluaisin selvittää masennukseni ilman lääkitystä.
Minua on sen jälkeen painostettu jatkamaan lääkkeen syöntiä. Kuusi-seitsemän ihmistä on näin tehnyt.
Olen lueskellut aiheesta mm. keskustelupalstoilta. Lukemani on vahvistanut vastentahtoisuutta lääkkeen nauttimiseen.
Minunkaan mielestäni lääkärin ym. tehtävänä ei ole painostaa lääkkeen nauttimiseen.
Kirjoitan tähän, ja koen vastuullisuuteni niin, että en saa liiotella. Enkä saa esittää ehdottomia totuuksia muille ihmisille heille oikeista ratkaisuista, parin kirjoituksen perusteella.
Mutta kenties velvollisuuteni on kertoa rehellisesti omat kokemukseni.
Itselläni oli muutama vuosi sitten samantyyppinen tilanne. Masennuslääkkeiden käyttöön tosiaankin painostettiin, ja painostuksen alaisena käytön aloitin, ihan siitä syystä, että kela ei kuulemma myönnä sairauspäivärahaa jos ei lääkitystä edes kokeilla. Että sellainen systeemi! Tosin hätätilanteessa ne lääkkeet voi vain ostaa ja jättää kaappiin....
No. Minulla oli kuitenkin jatkossa onnea lääkärien suhteen. Kuuntelivat hyvin omia toiveitani sen suhteen millaisia sivuvaikutuksia EN kestä. Kolme lääkettä kokeiltiin ennen kuin siedettävä löytyi. Tosin senkin kanssa ovat hyödyt vähän niin ja näin. Lisäksi käytän rauhoittavia, mutta se on helpompaa, koska niitä ei tarvi eikä edes voi ottaa joka päivä.
Mitä tulee riippuvuuteen niin kyllä masennuslääkkeilläkin vieroitusoireensa on. Kaikki eivät niitä kuitenkaan koe.
Kiitos mielenkiintoisista vastauksista. Kuten hieman etukäteen arvelinkin, on kokemuksia sekä puolesta että vastaan.
Joku kirjoittaja esitti huolestumisensa siitä, että saisin täältä "vääriä" ohjeita ja niiden takia ajautuisin vielä huonompaan tilaan. Voin antaa omalta osaltani synninpäästön ihan kaikenlaisten ohjeiden antajille. Mielestäni nettikeskustelussa on ns. savolainen vastuu (=vastuu kuulijalla). Jokainen, joka näitä lukee, tekee sen omalla vastuulla. Tietysti mielenterveyspalstalla voi olettaa olevan normaalia yllytysherkemiä ja lähdekriitikkittömämpiä lukijoita, mutta se ei saa estää ketään kertomasta omaa mielipidettään.
Keskustelussa myös oltiin huolissaan siitä, että en luota lääkäreiden ammattitaitoon. Yllätys yllätys, enpä luotakkaan! Lääketiede, edes kliininen, ei missään nimessä ole niitä eksakteimpia tieteenaloja. Samoin psykiatriassa on vallalla milloin minkäkin lainen trendi parantamisessa, joka parissa vuosikymmenessä voikin yllättäen muuttua ehdottomasta totuudesta täydeksi puoskaroinniksi.
Oma masennukseni johtuu ihan oikeasta vastoinkäymisestä ihan oikeassa elämässä. Omat henkiset voimavarat ja puolison tuki alkoivat tuntua riittämättömiltä ja niin hakeuduin hoitoon. Asia oli kaikenlisäksi sen verran henkilökohtainen, että en oikein voinut sitä tuttavapiirissäkään alkaa ruotimaan. Hakeuduin siis mielenterveystoimistoon ja kun sinne lopulta pääsin, tunsin joutuneeni liukuhihnalle: vakava masennus, tabuja naamaan, tervetuloa kuukauden päästä tarkistamaan lääkitys!
Omaa mielipiteeni lyötiin lyttyyn tuolla "kyllä lääkäri tietää parhaiten" asteneella. Jossain vaiheessa tunsin jopa joutuneeni lääkärin terapeutiksi, kun tämä ääni väristen valitti, että ei voi tuntea itseään hyväksi lääkäriksi, jos ei saa minua syömään lääkkeitä.
Mielenkiinnolla odotan terapiasuhteeni jatkoa. Ensi viikolla olisi ensimmäinen ns. oikea terapiaistunto.