Miehelläni todettiin vuosi sitten hodgkinin tauti ja se hoidettiin 6kk sytoilla pois. Niin ja ensin sytoja poistettiin perna, jossa oli kasvain. Ei sädehoitoa.
Nyt maaliskuun lopulla on eka kontrolli, joka on siis ihan vain veriarvojen perusteella. Jos niissä näkyy jotain outoa niin sitten kuvataan vasta.
Mies itse ottaa asian yhtä rauhallisesti kuin silloin, kun syöpä todettiin ja kun sitä hoidettiin. Sanoo, että ei viitsi suotta stressata. On aina kaikessa yhtä hyvä hermoinen ja minä sitten hermoan ja stressaan senkin edestä.
Nyt sitten aina, kun mies toteaa jotain "outoja tuntemuksia" niin minulla nousee karvat pystyyn ja mietin, että syöpäkö se on uusinut.
1,5kk sitten miehellä naksahti kesken sählyn pelaamisen selkä noidannuolityyppisesti ja on siitä asti valitellut selkäänsä vähän. Jäsenkorjaajalla käy säännöllisesti ja tämä oli sanonut, että välilevyssä jotain.... en nyt enää muista mitä, mutta painaa johonkin tms. Lisäksi mies sanoo, että lihakset selästä taitaa olla kireenä.
Lääkäri kyllä sanoi, kun hoidot päättyivät, että vielä vuoden päästäkin voi tuntua outoa juilintaa tms. kropassa ja jotainhan tietysti voi jäädä loppuelämäksikin, jotain oireilua sytoista siis.
Eli onko paljonkin tälläistä? Siis, että kaikenlaiset tuntemukset miellätte oireiksi syövän uusiutumisesta? Ja paljonko teillä muilla on näitä kummia tuntemuksia sytojen jälkimaininkeina?
Rauhoitteluja kaipaava vaimo.
Nyt maaliskuun lopulla on eka kontrolli, joka on siis ihan vain veriarvojen perusteella. Jos niissä näkyy jotain outoa niin sitten kuvataan vasta.
Mies itse ottaa asian yhtä rauhallisesti kuin silloin, kun syöpä todettiin ja kun sitä hoidettiin. Sanoo, että ei viitsi suotta stressata. On aina kaikessa yhtä hyvä hermoinen ja minä sitten hermoan ja stressaan senkin edestä.
Nyt sitten aina, kun mies toteaa jotain "outoja tuntemuksia" niin minulla nousee karvat pystyyn ja mietin, että syöpäkö se on uusinut.
1,5kk sitten miehellä naksahti kesken sählyn pelaamisen selkä noidannuolityyppisesti ja on siitä asti valitellut selkäänsä vähän. Jäsenkorjaajalla käy säännöllisesti ja tämä oli sanonut, että välilevyssä jotain.... en nyt enää muista mitä, mutta painaa johonkin tms. Lisäksi mies sanoo, että lihakset selästä taitaa olla kireenä.
Lääkäri kyllä sanoi, kun hoidot päättyivät, että vielä vuoden päästäkin voi tuntua outoa juilintaa tms. kropassa ja jotainhan tietysti voi jäädä loppuelämäksikin, jotain oireilua sytoista siis.
Eli onko paljonkin tälläistä? Siis, että kaikenlaiset tuntemukset miellätte oireiksi syövän uusiutumisesta? Ja paljonko teillä muilla on näitä kummia tuntemuksia sytojen jälkimaininkeina?
Rauhoitteluja kaipaava vaimo.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kaikki nipistykset mieltää heti.
Mutta teillä on toisenne ja rakkautta ja se varmaankin antaa voimia tämän paskiaisen selättämisessä.
Rohkeasti vaan etiäpäin.!
on sellainen varjo elämän loppuun asti, ei siitä mihinkään pääse, jostain kun vähän aikaa kolottaa, niin tulee kyllä mieleen , että SITÄKÖ se on, mutta se ajatuksen kanssa täytyy vain oppia elämään.
Eihän sitä koskaan tiedä elämässä eteen tulevia asioita, ennekuin"kolahtaa".
Ihmisen elämä on loppujen lopuksi hyvin hauras.Tulin sen itse huomaamaan, kun 2½ vuotta sitten kuulin sairastavani rintasyöpää.Kaikki on tällä hetkellä hyvin .
Itse yritän ottaa tarkastuskäynnit mahdollisimman"normaaleina" lääkärissäkäynteinä.
Yritä opetella heittämään ne pelokkaat ajatukset mahdollisimman kauaksi, koska eivät ne mitään auta.Jokaisen ihmisen elämä on Taivaan Isän käsissä ja kukaann ei lähde täältä ilman Hänen lupaansa.Hän on minun turvani kaikessa.
että hoidettu syöpä ei suojaa muilta sairauksilta. Eli kroppa voi hyvinkin tehdä tenän ihan muista syistä kuin syövästä johtuen. Jollei syöpään kuole, niin se merkitsee vain sitä, että kuolee sitten jostain muusta syystä. Ja toivottavasti paljon myöhemmin...
Minun miehelläni todettiin non-Hodgkinin tauti viisi vuotta sitten. Se oli tosi ärhäkkä ja pahinta laatua. Mutta rankkojen hoitojen avulla hän selvisi ja on nyt viisi vuotta kulunut sairastumisesta eikä ole uusinut. Tuttuja nuo pelon tunteet minullakin. Kyllä on monet kerrat tässä viiden vuoden aikana ollut ihan varma, että nyt se on uusinut, mutta eipä vaan. Aina ne oireet on tulleet ja menneet. Nyt on olo jo hieman helpottunut, enkä enää stressaa niin paljon joistakin hänen oireistaan. Meilläkin on niin päin, että olen paljon huolestuneempi sairaudesta kuin sairastunut itse.
Niin meilläkin siis eli minä olen huolestuneempi. Vaikka huomaan, että koska mies on niin rauhallinen asian suhteen niin minäkin olen rauhallinen. Mutta sitten, jos mies sanoo jotain mielestäni epämääräistä niin alan tentata, että mitä meinaat, onko uusinut yms.
Me selvisimme tosiaan helpolla. Eikös nuo lymfoomat jaotella neljään eri vaikeusasteeseen tms. ? Mieheni oli sitä kolmosluokkaa. Siis sen perusteellahan ne menee käsittääkseni missä kaikkialla niitä imusolmukeryppäitä on.
Kun mieheni sairaus todettiin niin tämä lääkäri sanoi, että jos hänen pitäisi valita itselleen jokin syöpä niin se olisi tämä. Ja juuri niin hienosti se hoituikin mitä lääkäri alunperin sanoikin.
Olen vain taipuvainen ajattelemaan niin, että se meni vähän liian helposti eli odotan sen takia takapakkia tai jotain ikävää. Eihän se tietenkään niin ole. Eikä tässä helppoa silti ole ollut, koska miehen äidillä todettiin syöpä viikkoa ennen kuin miehelläni ja hänen hoidot ovat edelleen kesken. Menee ensi viikolla nyt sitten kantasolusiirtoon. Joten on tätä tässäkin, ilman lisämurheiden keksimistä.
Mutta olen lapsesta asti ollut hieman luulotautinen. Omat syöpäpelkoni tosin ovat ainakin toistaiseksi helpottaneet. Ennen kyttäsin joka nyppyä ja luomea ja olin varma, että minulla on syöpä. Sellainen on onneksi jäänyt. Se oli älytöntä. Siperia opettaa. :))
Lisäyksenä vielä, että sairastuin itse viime vuoden lopulla rintasyöpään, joten suurin pelkoni on nyt itseni kohdalla. Myös molemmilla vanhemmillani on syöpä, äidilläni jopa kaksi. Isäni menehtyi iäkkäänä leukemiaan toissa kesänä.
Mieheni lymfooma oli tosiaan erittäin raju ja hän pääsi ihan viime metreillä hoitoon, ettei "noutaja" ehtinyt korjata. Ennuste oli aika huono, mutta rajuilla hoidoilla hän selvisi, ainakin tähän asti on selvinnyt. Ihan samalla tavalla minäkin kuulostelin aina hänen vaivojaan ja rupesin miettimään että varmaan se syöpä on nyt uusinut. Olen myös samanlainen, että olen koko elämäni pelännyt syöpää, tarkkaillut kaikkia näppyjä ja nyppyjä. Mieheni sairastuttua pelkoni hävisi, mutta sitten kun se hävisi, sairastuinkin itse. Rajua tämä elämä on ollut. Om syöpäni levinnyt jo pahasti kainaloon. Hoitoja ei vielä aloitettu. Mutta niin kauan kuin on elämää on myös toivoa. Toivon vain sydämestäni, että mieheni on kokonaan parantunut.
Minä täytän tänä vuonna 28 ja mieheni ensi viikolla 29.
Miehen suvussa on muutama syöpätapaus, mutta ei kuitenkaan ns. valtoimenaan syöpää. Minun suvussani ei taas luojankiitos ole yhtään syöpää. Tai kai sitä jossain kauempana on, mutta ei minun elinaikanani ole kellään ollut. Siinä suhteessa periaatteessa onnellisessa asemassa, että sellaista sukurasitetta ei ole.
Kaikenlaista sitä miettii. Tällä hetkellä imetän kohta 2 vuotiasta lasta ja olen siitä hyvilläni, koska kahden vuoden imetys käsittääkseni laskee riskiä sairastua rintasyöpään aika tavalla. Tietysti se ei silti ole mikään tae sekään, mutta onpa sekin tehty asian hyväksi. :)
Sopisimme hyvin teidän vanhemmiksenne. Täytin juuri 56 ja mieheni 57. Joten olemme kuitenkin saaneet elää terveenä näinkin pitkään (tai no syövältä terveenä), muita sairauksiakin on. Itse imetin kahta poikaani molempia kaksi vuotta, mutta se ei ainakaan minun tapauksessani suojellut rintasyövältä. Tosin synnytin ensimmäisen lapseni 31-vuotiaana ja toisen 36-vuotiaana. Mutta sitäkään en itse valinnut, olisimme halunneet lapsia jo aiemmin, mutta niitä ei vain sitä ennen siunaantunut.
Olen ihan varma, että miehesi selviää tuosta sairaudestaan. Oliko se Hodginin tauti, sehän on vielä hyväennusteisempi kuin non-Hodgkin. Minun tuttavapiirissäni on kaksi saman ikäisenä tuota tautia sairastaneet ja molempien sairastumisesta on kulunut jo 15 vuotta, eikä ole kummallakaan uusinut.
Kaikkea hyvää teidän nuoreen perheeseenne. Kaikki menee hyvin ihan varmasti.
Eihän sitä kukaan elämässä kolhuitta selviä. Hodgkinin taudin ennuste taitaa olla noista kaikista paras ja käsittääkseni missään niistä se ei ole erityisen huono edes. Paitsi yli 65 vuotiailla.
Ja tosiaan - omat vanhempani täyttivät juuri 50 ja 51 vuotta. He ovat onneksi saaneet olla terveitä, isällä ainoastaan todettu kakkostyypipn diabetes ja äidillä nivelrikko. Mutta ne ovat pieniä juttuja kuitenkin loppupeleissä, vaikka ikäviä tietysti nekin.