..koskaan tämä tuska.
Kotiuduin osastolta kahden kuukauden hoidon jälkeen tammikuussa, nyt kohta kuukausi avohoidon varassa. Diagnoosina vakava masennus ja persoonallisuushäiriö..jälkimmäinen aiheuttaa voimakkaita raivon ja epätoivon purkauksia. Itsetuhoinen käytös on vähentynyt tai jopa jäänyt pois. Jotain muutosta siis edellisiin viesteihin verrattuna.
Otin viikonloppuna alkoholia lääkkeistä huolimatta..taisi olla tosi huono idea, taisi nollata lääkkeiden tehon.
Nyt kaikki karkaa taas käsistä. Ahdistaa kellon ympäri ja vihaan kaikkia, käskin kaikkien läheisten pysyä kaukana ja unohtaa minut. Poistin numerot puhelimesta ja laitoin oven takalukkoon. Mieheni heitin juuri ulos yön selkään ja kielsin palaamasta, uskon, että tätä liittoa ei voi enää korjata. Hän ei jaksa minua ja sairauttani. Mies käveli täysin kylmänä ovesta ulos tavaroineen.
En jaksa tätä enää itsekään. Juuri kun tuntui hyvältä, niin eilen ja tänään kaikki on romahtanut. Tuntuu samalta kuin sinä päivänä, kun minut otettiin sairaalaan sisään. Sisin on kuin tulessa..sattuu niin etten jaksa enää hengittää. Olen pettynyt ja toivoton..onhan täysin turha enää kuvitellakaan, että voisi rakastaa näin sairasta ihmistä.
Kertokaa missä se tällaisen sairaan elämän idea on. Miksi tätä kannattaa jatkaa, jos joka päivä on yhtä helvetillistä tuskaa? En jaksa enää uskoa omaan paranemiseeni. En vain jaksa.
Kotiuduin osastolta kahden kuukauden hoidon jälkeen tammikuussa, nyt kohta kuukausi avohoidon varassa. Diagnoosina vakava masennus ja persoonallisuushäiriö..jälkimmäinen aiheuttaa voimakkaita raivon ja epätoivon purkauksia. Itsetuhoinen käytös on vähentynyt tai jopa jäänyt pois. Jotain muutosta siis edellisiin viesteihin verrattuna.
Otin viikonloppuna alkoholia lääkkeistä huolimatta..taisi olla tosi huono idea, taisi nollata lääkkeiden tehon.
Nyt kaikki karkaa taas käsistä. Ahdistaa kellon ympäri ja vihaan kaikkia, käskin kaikkien läheisten pysyä kaukana ja unohtaa minut. Poistin numerot puhelimesta ja laitoin oven takalukkoon. Mieheni heitin juuri ulos yön selkään ja kielsin palaamasta, uskon, että tätä liittoa ei voi enää korjata. Hän ei jaksa minua ja sairauttani. Mies käveli täysin kylmänä ovesta ulos tavaroineen.
En jaksa tätä enää itsekään. Juuri kun tuntui hyvältä, niin eilen ja tänään kaikki on romahtanut. Tuntuu samalta kuin sinä päivänä, kun minut otettiin sairaalaan sisään. Sisin on kuin tulessa..sattuu niin etten jaksa enää hengittää. Olen pettynyt ja toivoton..onhan täysin turha enää kuvitellakaan, että voisi rakastaa näin sairasta ihmistä.
Kertokaa missä se tällaisen sairaan elämän idea on. Miksi tätä kannattaa jatkaa, jos joka päivä on yhtä helvetillistä tuskaa? En jaksa enää uskoa omaan paranemiseeni. En vain jaksa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lopeta alkoholinkäyttö.
Mieti, että sinulla on ihmisiä, jotka eivät kestäisi menetystäsi. Mieti, mitä aiheuttaisit heille. Ajattele muiden mieltä, jos et omaa pysty hallitsemaan.
Välillä on huonoja aikoja ja välillä hyviä aikoja. Niin meillä masentuneilla, kuin "normaaleillakin" ihmisillä.
Sinun täytyy olla sen verran voimakas ihminen, että jaksat taas tämän vaikeamman ajan yli.
Mieheltä voit pyytää anteeksi. Asiat alkavat pian taas luistamaan, usko minua...
Elämä on lahja meille. Mitä saisit jos luovuttaisit?
Et mitään.
oli luonas,etkös sie kertonu,jotta sillä on uus nainen?Kun tämä miehes oli SIUN luona,niin eikö jo se kerro,jotta hiän välittää siusta???Meillä usseimmalla on näitä "pirun" pimmeitä jaksoja elämässä,jotta tunttuu tosijjaan,jotta kun kuolis,ennenku uamu koittaa-kuitennii,mikä suapi tai anttaa meihin sen elämän halun,jotta jakssaa ellee tuas huomisen päivän???Miulle sen elämisen halun anttaa miun poika-mikä siulle "Epätoivo"???
Eli minullakin on poika. Sairauteni vuoksi lapsen isä ei ole antanut minun kunnolla tavata lastani. Myös se painaa.
Ja kuinka monta kertaa voin pyytää ihmisiltä anteeksi, kun sairaus karkaa käsistä ja tiuskin/loukkaan heitä? Kohtaukset ovat kuin suoraan kauhuelokuvasta, enkä hallitse itseäni lainkaan.
En käytä alkoholia yleensä, ennen sairastumistakin join ehkä kerran vuodessa, jopa harvemmin. Nyt vain oli juhlatilanne, jonka vuoksi tein kohtalokkaan poikkeuksen.
Olen vain hiton loppu tähän masennukseen. Hetken oli jo parempi, mutta taas norsu istuu rinnalla lääkkeistä huolimatta. Hitto kun jaksais elää...
vaikka 1000 kerttoo päivässä-ei se oo siulta pois!Ja ajatteleppa huomisen yli-tulloo päivä,kun sie voit paremmin,miehes myös huomovvaa sen ja uskalttaa anttoo poikanu siulle-vaikka muutamaks tunniks alussa.Kevät on tulossa-mie niän siut ja poikas puistossa leikkimässä ja onnellissuus paistaa teijän kummannii nuamalta!!!Yrittäsitkös tään mielkuvan suaha piähäs???