Emile Ajar: Elämä edessäpäin. 187 s. Otava 1978.
Kyseinen teos sattui kirjaston palautettujen hyllystä käteen, ja valitettavasti luin sen. En suosittele muille kuin masokisteille. Ranskalaisen Emile Ajarin(oikealta nimeltään Romain Gary) vuonna 1975 kirjoittama ja Goncourt-kirjallisuuspalkinnon voittanut teos, kertoo Momo-pojasta, arabista, joka kasvaa entisen prostituoidun ja Auschwictzista selvinneen juutalaisen Madame Rosan pitämässä ilotyttöjen jälkikasvu-lastenkodissa. Se seuraa Momon eli Mohammedin silmin Madame Rosan kunnon heikkenemistä ja siinä sivussa naapuruston kirjavaa yhteisöä pariisilaisessa kerrostaloslummissa. Perusongelma on että lihava ja kurjassa kunnossa oleva Madame Rosa asuu hoidettavineen kerrostalon seitsemännessä kerroksessa, ja hissiä ei ole. Vähitellen Rosan kunto heikkenee ja hoidettavat vähenevät vähenemistään, kunnes jäljellä on vain Momo ja Madame Rosa.
Kirjan nimi pitäisi olla Kuolema edessäpäin. Niin hartaasti ja yksityiskohtaisesti Madame Rosan vanheneminen kuvaillaan housuun kakkimisineen, ihravuorineen ja dementioineen. Koko ajan toivoin että Madame Rosa kupsahtaisi jo, vaan ei, samaa kärsimistä ja kurjuutta loppuun asti. Kirjoitustyyli on tosin nopealukuista, joka lienee ainoa syy että kirja tuli luettua loppuun. Eutanasian puolustuspuheena toimiminen on kirjan pääfunktioista. Koko ajan, lukemattomia kertoja, sekä Momon että Madame Rosan suulla toivotaan "aikuisten abortoimista"(kirjalle tyypillinen omalaatuinen sanavalinta.). Herää kysymys että jos Madame Rosa nyt niin kovasti haluaisi lopettaa kärsimisensä, niin miksei hän hyppää ikkunasta. Seitsemännestä kerroksesta kun se ”aikuisten abortti” kävisi niin helposti. Mutta ei, kitumista, kärsimistä, ja eutanasian toivomista alusta loppuun.
Hieman kirja saa ansioita ranskalaisen lähiögheton kuvaamisesta. Löytyy ilotyttöjä, transvestiitti, afrikkalainen heimouskontotanssipoppoo, ystävällinen sutenööri ym. Varmasti 1970-luvulla tälläinen siirtolaisten ja alaluokan kurjahko lähiöelämä Ranskassa oli todellisuutta.Ja on edelleen. Kirjasta mieleen jäi sadan siirtolaismiehen asuttama kerrostalo, jossa oli 3 vessaa. Sotkuahan siitä syntyy. Ranskan nykytilanne ei taida olla yhtään parempi, kerrotaanhan uutisissa että Ranskan poliisikin pelkää mennä siirtolaisghettoihin.
Kirjaa kehutaan humaaniksi. No joo, kyllähän se sitä on, juutalainen kasvattaa Momon arabiksi, on monenmoista ihmistä jotka auttavat toisiaan, mutta ei tätä kirjaa sen takia kannata lukea.
Loppu sointuu kirjan yleisilmeeseen täydellisesti, mutta jos haluatte jonkun oudon mielenliikkeen vuoksi lukea kirjan niin juonipaljastus on alempana omana viestinään. Kirjasta on netin mukaan tehty leffakin, englanninkieliseltä nimeltään ”Madame Rosa”.
Kyseinen teos sattui kirjaston palautettujen hyllystä käteen, ja valitettavasti luin sen. En suosittele muille kuin masokisteille. Ranskalaisen Emile Ajarin(oikealta nimeltään Romain Gary) vuonna 1975 kirjoittama ja Goncourt-kirjallisuuspalkinnon voittanut teos, kertoo Momo-pojasta, arabista, joka kasvaa entisen prostituoidun ja Auschwictzista selvinneen juutalaisen Madame Rosan pitämässä ilotyttöjen jälkikasvu-lastenkodissa. Se seuraa Momon eli Mohammedin silmin Madame Rosan kunnon heikkenemistä ja siinä sivussa naapuruston kirjavaa yhteisöä pariisilaisessa kerrostaloslummissa. Perusongelma on että lihava ja kurjassa kunnossa oleva Madame Rosa asuu hoidettavineen kerrostalon seitsemännessä kerroksessa, ja hissiä ei ole. Vähitellen Rosan kunto heikkenee ja hoidettavat vähenevät vähenemistään, kunnes jäljellä on vain Momo ja Madame Rosa.
Kirjan nimi pitäisi olla Kuolema edessäpäin. Niin hartaasti ja yksityiskohtaisesti Madame Rosan vanheneminen kuvaillaan housuun kakkimisineen, ihravuorineen ja dementioineen. Koko ajan toivoin että Madame Rosa kupsahtaisi jo, vaan ei, samaa kärsimistä ja kurjuutta loppuun asti. Kirjoitustyyli on tosin nopealukuista, joka lienee ainoa syy että kirja tuli luettua loppuun. Eutanasian puolustuspuheena toimiminen on kirjan pääfunktioista. Koko ajan, lukemattomia kertoja, sekä Momon että Madame Rosan suulla toivotaan "aikuisten abortoimista"(kirjalle tyypillinen omalaatuinen sanavalinta.). Herää kysymys että jos Madame Rosa nyt niin kovasti haluaisi lopettaa kärsimisensä, niin miksei hän hyppää ikkunasta. Seitsemännestä kerroksesta kun se ”aikuisten abortti” kävisi niin helposti. Mutta ei, kitumista, kärsimistä, ja eutanasian toivomista alusta loppuun.
Hieman kirja saa ansioita ranskalaisen lähiögheton kuvaamisesta. Löytyy ilotyttöjä, transvestiitti, afrikkalainen heimouskontotanssipoppoo, ystävällinen sutenööri ym. Varmasti 1970-luvulla tälläinen siirtolaisten ja alaluokan kurjahko lähiöelämä Ranskassa oli todellisuutta.Ja on edelleen. Kirjasta mieleen jäi sadan siirtolaismiehen asuttama kerrostalo, jossa oli 3 vessaa. Sotkuahan siitä syntyy. Ranskan nykytilanne ei taida olla yhtään parempi, kerrotaanhan uutisissa että Ranskan poliisikin pelkää mennä siirtolaisghettoihin.
Kirjaa kehutaan humaaniksi. No joo, kyllähän se sitä on, juutalainen kasvattaa Momon arabiksi, on monenmoista ihmistä jotka auttavat toisiaan, mutta ei tätä kirjaa sen takia kannata lukea.
Loppu sointuu kirjan yleisilmeeseen täydellisesti, mutta jos haluatte jonkun oudon mielenliikkeen vuoksi lukea kirjan niin juonipaljastus on alempana omana viestinään. Kirjasta on netin mukaan tehty leffakin, englanninkieliseltä nimeltään ”Madame Rosa”.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eli kun viranomaiset ovat väkipakolla viemässä kuolemansairasta Madame Rosaa sairaalaan, jonne tämä ei halua, niin Momo taluttaa ja työntää naisen tämän pieneen, salaiseen kellarisoppeen, jonne Madame Rosa kuolee. Ja sitten...Momo jää vainajan seuraksi, kipaisee välillä aina ostamassa uuden pullon hajuvettä peittämään kalman haju, mutta ei, eipä sitä mätänemistä voi pysäyttää ei, ja lopulta haju paljastaa vainajan ja tämän seuralaisen. Kyllä oli sitten onnellinen loppu. Momo laitetaan tuttaviensa luokse väliaikaisesti ja elämä on edessäpäin vihdoin.(kirja onneksi takanapäin.)
Täällähän on tuttuja. =)