Että löydän itseni nyt vuodattamsta täällä, on jokseenkin epätoivoista... Mutta olkoot.
Tapasin kaksi vuotta sitten naisen, johon ihastuin ensisilmäyksellä. Jokin hänessä, en tiedä, oliko se jokin katseessa, hänen tavassaan olla, vai olisiko se ollut jotain minussa? Hänen kanssaan minä olisin tuntenut olevani jotakin tavallisuudesta poikkevaa, jotakin sellaista, millaisena minä pidin itsestäni enemmän? Itsestäni minä en yleensä ole kovin paljon pitänyt.
Me tutustuimme paremmin ja meillä alkoi suhde. Hellyyttä, koskettelua, seksiä, suutelua, milloin mitäkin ja milloin missäkin, ihmisiltä piilossa ja siinä olimme suhteessamme suojattomia. Aina ei ollut paikkaa minne mennä. Minä olin hänen ensimmäisen naisensa ja hän minun. Hän ei oikeastaan ollut ajatellut edes naisista tykkäävänsä. Tunteitaan minuun hän kuvasi intohimoisina.
Me molemmat elimme myös miehen kanssa. Hän naimisissa, minä avoliitossa. Miehet tiesivät suhteestamme ja sen hyväksyivät.
Kahden vuoden tapailun jälkeen minun on myönnettävä, että minä olen rakastunut, että minä haluan hänet. Aluksi tuntui, että pelkkä läheisyys, seksi ja fantasiointi riittäisi.
Minä en enää osaa suhtautua häneen, tästä on tullut liian vakavaa. Minä haluan hänet. Ja samaan aikaan tavaksi on tullut, ettemme me juuri tapaamistemme välillä pidä yhteyttä, hän ei pidä, minäkin olen etäinen, koska sellainen minä luonteeltani olen. Tapaamisemme ovat läheisyyden purkauksia, mutta sitten molemmat palaavat miestensä luokse ja taas saan odottaa häntä luokseni sydän kylmänä ilman, että kuulen hänestä mitään.
Minä olen luovuttamassa, tänään tajusin, että satutan itseäni. En ymmärrä häntä. Olen epävarma.
Tapasin kaksi vuotta sitten naisen, johon ihastuin ensisilmäyksellä. Jokin hänessä, en tiedä, oliko se jokin katseessa, hänen tavassaan olla, vai olisiko se ollut jotain minussa? Hänen kanssaan minä olisin tuntenut olevani jotakin tavallisuudesta poikkevaa, jotakin sellaista, millaisena minä pidin itsestäni enemmän? Itsestäni minä en yleensä ole kovin paljon pitänyt.
Me tutustuimme paremmin ja meillä alkoi suhde. Hellyyttä, koskettelua, seksiä, suutelua, milloin mitäkin ja milloin missäkin, ihmisiltä piilossa ja siinä olimme suhteessamme suojattomia. Aina ei ollut paikkaa minne mennä. Minä olin hänen ensimmäisen naisensa ja hän minun. Hän ei oikeastaan ollut ajatellut edes naisista tykkäävänsä. Tunteitaan minuun hän kuvasi intohimoisina.
Me molemmat elimme myös miehen kanssa. Hän naimisissa, minä avoliitossa. Miehet tiesivät suhteestamme ja sen hyväksyivät.
Kahden vuoden tapailun jälkeen minun on myönnettävä, että minä olen rakastunut, että minä haluan hänet. Aluksi tuntui, että pelkkä läheisyys, seksi ja fantasiointi riittäisi.
Minä en enää osaa suhtautua häneen, tästä on tullut liian vakavaa. Minä haluan hänet. Ja samaan aikaan tavaksi on tullut, ettemme me juuri tapaamistemme välillä pidä yhteyttä, hän ei pidä, minäkin olen etäinen, koska sellainen minä luonteeltani olen. Tapaamisemme ovat läheisyyden purkauksia, mutta sitten molemmat palaavat miestensä luokse ja taas saan odottaa häntä luokseni sydän kylmänä ilman, että kuulen hänestä mitään.
Minä olen luovuttamassa, tänään tajusin, että satutan itseäni. En ymmärrä häntä. Olen epävarma.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyväksytkö sinä miehellesi suhteet teidän suhteenne ulkopuolella? Kun olen aina mietinyt että kun varatulla bi-naisella on miehensä hyväksymä suhde naisen kanssa, että päteekö sama myös toisinpäin...
Kyllä se on useimmiten hyväksyttävä toiselle samat säännöt kuin hyväksyy itselleenkin. Tosin nämä ovat asioita, mistä kukin pariskunta sopii ja keskustelee itse.
siinä voi käydä. Tunteet vie mukanaan. Saman koin itsekin. Tosin, meillä ei ollut tuota etäisyyttä toisistamme missään vaiheessa, vaan olimme miljoona kertaa päivässä yhteydessä toisiimme. Nyt olen lähtenyt avoliitostani ja onnellisena uutta elämääni katselen. Olen totaalisesa onnenhuumassa naiseni kanssa, mutta toki tiedostan jossain vaiheessa arjen tulevan tässäkin.
Pitäisikö sinun pohtia syvällä sisälläsi, mitä haluat. Kumman haluat. Jossain tv-sarjassa esitettiin äskettäin hyvä kysymys: "jos tietäisit, että on elämäsi viimeinen päivä, miten haluaisit sen viettää?". Eli kenen kanssa?
Ottakaa naisesi kanssa "tyttöviikonloppu" ja keskustelkaa asioista perusteellisesti. Mitä kumpikin haluaa, hakee suhteeltanne. Oletko valmis luopumaan miehestäsi, entä hän? Tuntuuko, että rakkautenne kantaa? Ei tuossa sinun tilanteessasi varmaan oikein muuta ratkaisua ole, kuin että teidän pitää keskustella.
Sydämestäni toivotan sinulle voimia ja onnea. Toivottavasti saat tavoittelemasi :)
Ei asia ole niin yksinkertainen. Ei se ole helposti typistettävissä kysymykseen "kumman kaa?" tässä tapauksessa. Mieheni on minulle tärkeä monella tavalla ja meillä on hyvä yhteinen elämä, lähes kymmenen vuoden yhteinen taival. Sitä ei hetkessä poispyyhkäistä.
Naiseni kanssa en liioin tiedä, mistä on kyse. Mitä hän haluaa, haluaako hän minua enää, ja jos niin miten? En usko, että hän haluaa tavanomaista suhdetta kanssani.
Kiitos toivotuksista. Ja onnittelut siitä, että olet itse selvästikin kohdannut onnen. Sitä käy harvoin, valitettavan harvoin tässä elämässä.