Joskus vuosia sitten tuli monta kertaa - ihan liian monta - morkattua ex:ää lasten kuullen, pari kertaa jopa lapsille.
Nyt kun omat vanhemmat, seitsenkymppiset, elävät vain toisiaan kiduttaakseen ja heistä toinen pitää minua olkapäänään; tunnen itseni ahdistuneeksi. Tältäkö tuntui omista lapsistakin aikoinaan? Vanhemmat, olivatpa he sitten, millaisia tahansa, ovat kuitenkin OMAT VANHEMMAT.
Tiedän, etten saisi vaivata päätäni omien "AIKUISTEN" vanhempieni suhteella, mutta tälläkin hetkellä tuntuu, etten tiedä, minne päin juoksisin. Miten ihminen voi olla niin sokea, ettei näe hyvää ympärillään? Miten suhde voi mennä siihen, että toista vihaa yli kaiken eikä siltikään suostu lähtemään suhteesta?
Onko teillä vastaavia ongelmia, ja jos, niin mitä olette tehneet? Miten pystyneet auttamaan?
Nyt kun omat vanhemmat, seitsenkymppiset, elävät vain toisiaan kiduttaakseen ja heistä toinen pitää minua olkapäänään; tunnen itseni ahdistuneeksi. Tältäkö tuntui omista lapsistakin aikoinaan? Vanhemmat, olivatpa he sitten, millaisia tahansa, ovat kuitenkin OMAT VANHEMMAT.
Tiedän, etten saisi vaivata päätäni omien "AIKUISTEN" vanhempieni suhteella, mutta tälläkin hetkellä tuntuu, etten tiedä, minne päin juoksisin. Miten ihminen voi olla niin sokea, ettei näe hyvää ympärillään? Miten suhde voi mennä siihen, että toista vihaa yli kaiken eikä siltikään suostu lähtemään suhteesta?
Onko teillä vastaavia ongelmia, ja jos, niin mitä olette tehneet? Miten pystyneet auttamaan?
Vastaukset 20
Vanhimmat
... huomasin, kun vanhempani kiistelivät tai olivat "tapelleet", äitini soitti aina minulle. Ei siinä mitään, mutta kun se soitto oli sellainen "haukkuma" soitto:( Nyt tiedän minkä takia hän "haukkui" :) Enää en niistä ole moksiskaan :))
Yritän kuunnella ja pientä kommenttia antaa...vaan kun tietää vanhuksista, eiväthän he kuuntele mitä sanot.
Joten kuuntele ja ole ymmärtäväinen :)) Heidän aikansa on tässä ja nyt.
Eniten harmittaa se, että he ovat jo ikäihmisiä. Sitten tuhlaavat aikansa tappeluun ja toistensa kiusaamiseen. Nyt kun olisi aikaa ja mahdollisuus ELÄÄ. Mutta; sama kuin uhmaikäistä käännyttäisi.
Olen hokenut itselleni, että "Jokainen on oman onnensa seppä". Eli, ei minulta, eikä muiltakaan, löydy taikasauvaa, jolla korjata toisen olotila. Vaikka kuinka olisi keljumaista, niin hitsi vie, on varmasti sellaisiakin joilla menee siis huomattavasti huonommin. Sentään ihmiset ovat vielä jalkojen päällä ja järki pelaa.
... alkaa vanhuus-iän murrosikä. Kaikista ollaan eri mieltä ja mitään ei uskota.
Jotenkin pitäisi niiden tilaansa horjuttaa, että heräisisivät.
Helppohan tässä on puhua. Mutta kun itse ei ole näkemässä eikä kuulemassa niitä tilanteita, ainoastaan toisen näkökulmasta vaan.
Taistelin isäni kanssa vuosikausia ja aina hävisin, hänen mielipiteensä jyräsivät aina minun.
Valitsin väärän ammatin, miehen ,auton talon , tein liian monta lasta , en osannut ehdä mitään hänen mielikseen. Olisiko pitänyt? Kyllä piti, se oli ainut keino ansaita paikka hänen elämässään, mutta hän meni liian pitkälle ja minä kasvoin kuritetusta lapsesta aikuiseksi.
enää ole.
Se vaati , että sanoin hänelle suorat sanat ja se ei käynyt hänelle. Olin tuhma hänelle, niin kuin olin lapsena ollut, mutta nyt en antanutkaan enää kurittaa itseäni.
Hän ei tajunnut , että olin jo vaimo ja äiti ja hoidin itse omat asiani. Hän piti minua vielä lapsena. En olisi pitänyt pahana, jos ohän olisi pitänyt minua lapsenaan, mutta hän ei, hän halusi vain käyttää sairasta valtaa minun ylitseni.
Sanoin hänelle oman mielipiteeni ja nyt välimme ovat olleet n. 10 v poikki. Onko tilanne nyt hyvä?
Luulen, että on .
Hänellä on kuulemma rahaa.
Olen kehottanut häntä ostamaan itselleen uuden tyttären. Ei ole vielä näkynyt.
Siis, todella ikävää. Ehkä vanhemmat eivät vain tajua sitä, ettemme ole aina "lapsia".
Yritän kasvattaa itseäni, ettei minusta tule jokapaikkaanenäänsätyöntävä anoppi. Joka pitää penskoistaan kiinni kynsin hampain :D
...tällainen käytös omalta isältään.
Olen pahoillani välirikostanne. Toivon, että isäsi saisi silmänsä auki ja näkisi mitä on menettänyt. Mutta luulenpa että sitä hän ei huomaa.
Niin, maailmassa on asioita joita ei voi muuttaa eikä peruuttaa. Tein surutyötä monta vuotta ja ajattelin, että tilanne korjaantuisi, mutta kun se eteni niin, että avioliittoni oli karahtamassa karille ja olin jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt, en voinut olla enää isäni patalappu, jonka päälle hän aina laittoi kuuman kattilan ja odotti, että minä pyydän anteeksi.
( en tiennyt edes mitä pitäisi pyytää)
Ehkä hän on nyt onnellinen!
Minä yritän vain pitää itseni ihmisenä ja kasvattaa lapseni ja olen joskus lukenut jostain lauseen jota aion omien lapsieni kohdalla noudattaa:- paras lahja , jonka voit lapsellesi antaa, on , antaa hänen mennä!
...on jatkettava eteenpäin, vaikka tuskaista on jättää läheinen taakseen.
Sitten jää miettimään: "miksi minulle näin on käynyt?" "Miksi minä?"
Vaan toivon jaksamista/voimia Teille sinne.
Elämä jatkuu!!!
kun harmillista, en tiedä miten itse toimisin tuossa tilanteessa. Todennäköisesti sanoisin etten halua kuulla moista, luulisin.
Itse olen saanut elää onnellisten vanhempien kanssa ja olen todella kiitollinen siitä. Äitini sanoo vieläkin 46:n avioliitto vuoden jälkeen että onni on käynyt kun on isän kanssa saanut elää. Se on kaunista se.
Mutta oma liittoni ei kestänyt ja täytyy sanoa että on tehnyt joskus mieli sanoa lapsille miten vastuuton p...a niiden isä on. Tai oikeastaan monesti. En ole sanonut kuitenkaan, mutta uskon että lapset ovat itse tajunneet kuka on heistä välittänyt. Paha saa palkkansa, toivon. :(
...vanhempieni tyhmyyttä sanoi joku, ettei hommani ole ottaa harteilleni heidän mokiaan. Se on aika vaikea juttu sisäistää äkkiä, mutta idea on noin käynnössä muutamassa minuutissa unohtaa minkä kirjoiti, kohauttaa olkapäitäsi ja tarkistaa mitä olitkaan tekemisissä. Et voi yksinkertaisesti muuta! Tai sitten laadit kirjallisen listan, miten voit vaikuttaa heidän elämäänsä.
Jossakin sanotaan kunnioittamaan vanhempiaan ja siihen kuuluu myös kunnioittaa heidän valintojaan, vaikka se olisikin heille nyt vaikeaa :)
Ajatella, olen inhoten katsonut kirjoituksiasi talla palstalla. Kerrankin puhut asiaa. Taidat sittenkin olla ihminen joka oikeasti ajattelee asioita.
sanomaan että sulle riittää. Oikeastaanhan heidän pitäisi puhua asiasta toisilleen eikä ulkopuolisille, vaikka aika usein kai varsinkin naiset syyllistyy tuohon "kielimiseen".. niin minäkin tein. Kävin äidille itkemässä kun sain takkiini, mutta unohdin kertoa niistä hetkistä kun meni kivasti.
Sehän ei mitään hyödytä että kertoo koti-oloista muille kuin puolisolle, eihän? Tai helpottaahan se oloa jonkun aikaa, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa.
näin yön tunteina,vaikka vastaavaa kokemusta ei ole vanhempien kohdalta.Ole vaan kuulevana korvana,tuskin muuta tehdä voitkaan ja vastaus on heillä itsellään,kun aika on tehnyt tehtävänsä:)
Kiitos kommenteista.
Vaikka en kovin suuresti liputa avioeron puolesta, niin joskus todella tuntuu siltä, että "Mikseivät he eroa?" Miksi tuhlata loppuelämäänsä ihmisen kanssa, josta ei välitä? Vai onko ne tunteet jossakin sittenkin? Vai onko kyse vain tottumuksesta?
Joskus olen sanonut äidilleni, että "Älä valita. Tee jotain". Vastaukseksi olen saanut epämääräistä muminaa.
Asiat eivät ole tarpeeksi huonosti, jos ihminen ei tee mitään tilannetta muuttaakseen. Se on muuten fakta.
Suljen korvani, kunnioitan vanhempiani, kuuntelen, kun jaksan, mutta auttaa en voi.
oli aikanaan pitkän "kylmän sodan" tulos - pitkittymisen syy olin minä, ainoa lapsi, jonka kotia ei lukion/ylioppilaskirjoitusten alla haluttu hajottaa...
Sitten kaikki tapahtui nopeasti:
isäni, joka oli vuosia terrorisoinut minun kaikkia ihmissuhteitani omituisella mustasukkaisuudellaan, uskoutui minulle...
Lievässä humalassa hän kertoi uudesta rakastetustaan (minua kaksi vuotta vanhemmasta), joka on ihan "ehta"...Isä ei kuitenkaan olisi halunnut erota äidistä.
Salasin tietoni äidiltä sillä ehdolla, että isäni "jättää minut" rauhaan - olin juuri purkanut kihlaukseni pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa ja muuttanut pois kotoa (tulevan ensimmäisen mieheni luo).
Tiesin äidin pian saavan kaiken selville - hän sitten jättikin isäni.
Äiti ei ollut minulle vihainen, kun kuuli minun tienneen asiasta jo vähän aiemmin. Kerroin Hänelle syyt vaiteliaisuuteni ja Hän ymmärsi...paras ystäväni...
Vielä tänäkin päivänä ihmettelen...miksi vanhempani ikinä menivät "yhteen" - kahta niin kaikin tavoin erilaista ihmistä saa hakemalla hakea!
Olen hämmästynyt ihan melkein sanattomaksi, kun luen näitä kommentteja.
Kerrankin olen ulkopuolinen, melkein kaikkiin elämän paskoihin juttuihin minulla on omakohtaisia kokemuksia, mutta ikääntyvien vanhempien riitohin ja ero aikomuksiin ei.
Kiitos kuuluu nyt omille pimahtaneille vanhemmilleni, jotka tajusivat erota jo kolmekymmentä vuotta sitten!
Silloin tuntui, ettei mikään suju ja kaikki on päin helvettiä, mutta nyt tajuan, että olin silloin aikoinaan vahvempi ja kestävämpi vastaanottamaan heidän eronsa, kun nyt olisin.
Nyt olen risa ja sairas ja minulla on täysi työ saada arki kulkemaan haluamaani suuntaan.
Jos minun vielä pitäisi huolehtia riitelevien vanhempieni erosta????
Näinhän sen pitikin mennä, nyt sen ymmärrän :-)
arkeen ja sen suunnan löytämiseen:)
Aika masentavaa lukea,että sitä auvoista aikuisuutta ei välttämättä tule.Samoinhan me usein ajatellaan,ettei omat ikääntyneet vanhemmat harrasta tai haluaisi harrastaa seksiä.
Luullaan paljon ja haluttaisiinkin luulla.
Yleensähän vanhemmat suojelee lasta tällaisilta henkilökohtaisilta ristiriidoilta,mutta usein puuttuu se ystävä jolle purkaa sydäntään.Harmi,että vieläkin karsastetaan sitä ammatillista apua,eihän sitä vieraille voi puhua!
Omat läheiset on loppupeleissä se heikoin apu,koska tunteet sotkevat asioiden järkeistämistä.
Ehkä viestini nyt näytävät reippailta, mutta olen kulkenut pitkän kivisen tien ja kompastunut niin monta kertaa, että kaksi vuotta sitten voimat loppuivat kokonaan. Se oli siitä ihmeellinen juttu, että en kuitenkaan itse sitä huomannut, vaan tarkkasilmäinen nuori lääkäri osasi kysyä kerrankin oikean kysymyksen. Siihen loppui kulissien kannattelu.
Yritin olla tässä välillä työssä, mutta asiakaspalvelu ei enää käynyt ja nyt olen pitkällä kuntoutusjaksolla.
Näinhän sen varmasti pitikin mennä. Katkera? Välillä. Mutta se kuuluu korjaantumiseen.
Valmiiksi en tule milloinkaan, mutta toiveissa olisi tulla vähän eheämmäksi, olen hommannut" mielenkorjausliimaa" ison tuubin ja lohdullista on , etten ostanut kauppaa tyhjäksi, vaan muutkin voivat käydä vielä siellä: )
Voimia vaan kaikille , elämän tyrskyissä taisteleville.
Vanha tätini sanookin, että riijjusteluvaiheessa viskataan ihmisten silmille hiekkaa :)
Näkökyky siis jokseenkin rajoittunut, ainakin se kaukonäkö :/
kertoo paljon:)
Luulisin,ettei valmiiksi tule kukaan ja keskeneräisyys on mahdollisesti se ainut porkkana mikä pitää meitä liikkeessä ja elämän tarkoituksellisena.