Olen kohta 29-vuotias nainen ja elämänkaareni aikana en ole lastentekoa harkinnut ihan tosissani kuin vasta viimeisen vuoden. Harkinnut ja miettinyt - miettinyt ja harkinnut. Ja potenut todella kovaa vauvakuumetta!! Haluaisin vähintään kaksi lasta ja tunnen sisälläni palavan halun saada oman perheen. Tuntuu että olisi jo aika ryhtyä yrittämään sitä ensimmäistä. Kello tikittää!
Avomiehen kanssa aihe on ollut esillä vähintäänkin pari kertaa viikossa viime kesästä lähtien ja lapsi on kummallakin haaveena. E-pillereitä tms. ei ole ollut puoleen vuoteen käytössä. Kuitenkin h-hetkellä (ovulaatioaikoihin) alkaa jännittää... joko minua itseäni tai miestä. Yleensä se on mies jota enemmän jännittää. Niinpä varsinaiseen yritykseen ei ole vielä ryhdytty vaikkei kunnon ehkäisyäkään ole käytössä.
Kummallakin on toimeentulo ja muutenkin olosuhteet ovat suotuisat. Se mikä tässä epäilyttäisi olisi se, ettemme ole "lopullisesti" sitoutuneet (naimisissa) ja pelottaa millaiseksi suhde muuttuisi lapsen ja sen tuoman elämänmuutoksen myötä.
Onko teillä muilla ollut "ihan varma" olo lapsenhankinnasta, kun olette alkaneet yrittää? Vai onko "varma" olo tullut vasta plussan myötä?
Jos olette tällä tavalla jännittäneet ja tunteneet tulevaisuuden vauvahaaveen ihanana mutta samalla pelottavana, miltä plussa on tuntunut?
Pitäisikö tietää satavarmasti että tämän miehen kanssa olen yhdessä kunnes kuolema erottaa? (miten sen voi tietää..)
Muita mielipiteitä?
Avomiehen kanssa aihe on ollut esillä vähintäänkin pari kertaa viikossa viime kesästä lähtien ja lapsi on kummallakin haaveena. E-pillereitä tms. ei ole ollut puoleen vuoteen käytössä. Kuitenkin h-hetkellä (ovulaatioaikoihin) alkaa jännittää... joko minua itseäni tai miestä. Yleensä se on mies jota enemmän jännittää. Niinpä varsinaiseen yritykseen ei ole vielä ryhdytty vaikkei kunnon ehkäisyäkään ole käytössä.
Kummallakin on toimeentulo ja muutenkin olosuhteet ovat suotuisat. Se mikä tässä epäilyttäisi olisi se, ettemme ole "lopullisesti" sitoutuneet (naimisissa) ja pelottaa millaiseksi suhde muuttuisi lapsen ja sen tuoman elämänmuutoksen myötä.
Onko teillä muilla ollut "ihan varma" olo lapsenhankinnasta, kun olette alkaneet yrittää? Vai onko "varma" olo tullut vasta plussan myötä?
Jos olette tällä tavalla jännittäneet ja tunteneet tulevaisuuden vauvahaaveen ihanana mutta samalla pelottavana, miltä plussa on tuntunut?
Pitäisikö tietää satavarmasti että tämän miehen kanssa olen yhdessä kunnes kuolema erottaa? (miten sen voi tietää..)
Muita mielipiteitä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kai se aina vähän jännittää, ainakin ekan lapsen kohdalla.
Kyllä se siitä, yritelkää vaan rohkeasti.
Itse ole juuri samassa tilanteesa sun kanssa. Pillerit jätetty, mutta viimeksi mua alkoi liikaa jännittää. Nyt taas mahdollista yrittää, tosin ainoastaan parina päivänä tässä kuussa, joten mahdollisuus ei ole suuri. Siitä huolimatta nää kerrat kuitenkin jännittää kamalasti, otollinen aika kun saattaa olla ihan vieressä... En tiedä tunteeko moni nainen varmasti tietävänsä mitä haluaa, vai tuleeko useimmille samoja fiiliksiä. Olen miettinyt ihan samaa, pitääkö olla 100 % varma? Jos, niin sitten varmaan jään ilman lapsia, on se niin hurja juttu. Uskon kuitenkin, ettei se odottaminenkaan auta. Kai se on tärkeintä, että olosuhteet hyvät lapsen tuloa ajatellen. Parisuhteen kestostahan ei kukaan voi tietää. Se on pää asia, että siihen pyritään ja sitä oikeasti HALUTAAN pysyä jatkossakin yhdessä. Vaikeuksia tulee kaikille parisuhteessa jossain elämän vaiheessa, se on eri asia kuinka ne käsitellään ja suhdetta yleensä hoidetaan. Se on vaan joskus kuunneltava sydäntä pään sijaan... Toivotan teille rohkeutta yritykseen!
Minä olin aika varma että tätä minä haluan, kun jätettiin ehkäisy pois. Ei yritetty kuitenkaan, elettiin vaan ihan normaalisti.
Sitten kun toisesta kierrosta tärppäsikin, oli plussatikkua katsellessa olo aika sekava! Oli yhtäaikaa iloinen ja yhtäaikaa kauhuissaan ja vähän ehkä pelottikin, mutta en tiedä mikä pelotti. Pääasiassa kuitenkin iloinen olo, ja sellainen että "katsotaan nyt", kun eihän sitä koskaan tiedä mitä voi sattua.
Vieläkään en usko että lapsen todella saan, en ennenkuin saan sen syliini, ja parin kuukauden päästä tässä olisi synnytys. Toivon vain että kaikki menee hyvin.
Katson sitten fiiliksiä uudestaan, kun se nyytti on sylissäni, vaikka kyllä tälläkin hetkellä tuntuu, että näinhän sen pitää mennäkin. Että se lapsi on jo nyt niin kallis ja rakas, vaikkei vielä olla "tavattu".
Se minua aina ihmetyttää, että kuinka ihmiset ovat valmiita lapseen mutta eivät avioliittoon. Lapsihan se on kuitenkin paljon suurempi sitoutus, ja se, kenen kanssa teet lapsen on käytännössä sidoksissa sinuun loppuelämäsi ajan.
Näinhän sen olemme ajatelleetkin..
Eli siinä vaiheessa kun teemme päätöksen jättää ehkäisy kokonaan pois, käytännössä tarkoittaa sitä että olisimme valmiit sitoutumaan toisiimme loppuiäksi. Avioliitto on purettavissa, mutta yhteinen lapsi on aina yhteinen lapsi.
Täällä vielä pariskunta Miettivä jatkaa mietintöjään.. ;o)
Avomieheni on ajatellut tätä sitoutumisasiaa, tulevaa suurta elämänmuutosta ja sitä että olisiko hänellä antaa aikaa lapselleen niin paljon kuin haluaisi (tulossa aikaavievä työ). Tälläiset järkipuolen pohdinnat ja pelot jarruttavat tositoimiin ryhtymistä vaikka tunnepuolella kumpikin lapsia haluaisi. Arvostan miehessäni sitä, että hän vaikuttaa hyvin vastuuntuntoiselta tulevaisuutta miettiessään, mutta silti pelkään että onko tilanne se että "nyt tai ei koskaan". Vaikea sanoa olisimmeko jo lähiaikoina 100% valmiita, vai tuleeko sellaista tunnetta koskaan.
Itseäni pelottaa kovasti oma vanheneminen ja hedelmällisyyden heikkeneminen, se ettei vanhempana enää jaksaisi niin hyvin lasten kanssa, ja jos ei näkisi lapsenlapsiaan (ja jos myös omat vanhempani eivät näkisi lapsenlapsiaan). Tuntuu että elämä menee niin vauhdilla että kohta havahtuu olevansa 40 v ja lapseton.
BTW... Naimisiin menostakin on ollut puhetta. :o)
Tämä lapsi-asia on vain noussut tällä hetkellä tärkeämmäksi asiaksi.
varmasti kesttäkö suhde koko eliniän vaikka se olisi kirkossa kuulutettu.
Hienoa että mietitte asian loppuun asti, ettekä vaan tee lapsia kun siltä tuntuu. Muista kuitenkin ettei se lapsi sieltä välttis heti tule kun sen tilaa.
Kaikki asiat elämässä jotka ovat tärkeitä ja jotka merkitsevät jännittävät. Elämää ei myöskään voi liikaa suunnitella eikä pelätä. Ihminen on loppujn lopuksi aika sopeutuvainen ja uudet tilanteet ovat usein pelottavampia etukäteen mietittynä kuin elettynä. Täytyy myös muistaa että kaikessa on hyvät ja huonot puolensa niin myös lapsen saamisessa. Kyllä siihen mahtuu niin iloja kuin surujakin. :)Rohkeutta elämään!