Eikö ujous ole vain luonteenpiirre? Itse olen melko ujo. Monet pitävät minua hiljaisena aina niin kauan, kunnes oppivat tuntemaan. Minulla ei ole mitään hirveätä kaverikööriä, mutta mitä sitten? Kyllä niillä muutamillakin pärjää, eikä monelle kaverille olisi edes aikaa. Joskus olen tuntenut huonommuutta niitä suulaita ihmisiä kohtaan, jotka pääsevät eri porukoihin mukaan tosta vain. Tempperamentti ansiosta minua ei ole kiusattu koulussa, vaan temperamenttini on aiheuttanut kunniotusta suuressakin alfauroksessa, näin väin vuosina 14-20v ja ehkä vähän sen jälkeenkin. Yleisissä kulkuvälineissä ärsyttää, jos kännykkä rupeaa soimaan, sitä miettii minkälaisen vaikutelman annan kanssamatkustajille, kun puhun ja miltä ääneni kuulostaa. Muutenkin usein epäilen etteivät muut pidä minusta, vaikka tiedostan sen olevan perätöntä. Ujouteni ei ole estänyt minua tekemästä asioita, enkä ole koskaan ollut muiden pomputeltavana, vaikka tiedän, että jotkut luulevat esim. että parisuhteessa jään tossun alle. Olen itse oppinut nauramaan itselleni, että olen juro suomalainen mies jolla on aina vähän mietteliäs ilme kasvoilla ollen ryppy kulmien välissä. Aina vähän ajatuksissaan ja tekee kaiken ominpäin ja yksikseen.
Minusta ujous pitää vain hyväksyä. Antaa ilkeiden pitää mielipiteensä ja harva kuitenkaan ilkimykseksi osoittautuu. Ei ole noloa olla ujo, pitää osata arvostaa itseään, myös ujouttaan.
mies24
Minusta ujous pitää vain hyväksyä. Antaa ilkeiden pitää mielipiteensä ja harva kuitenkaan ilkimykseksi osoittautuu. Ei ole noloa olla ujo, pitää osata arvostaa itseään, myös ujouttaan.
mies24
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse myös ujoudesta kärsivä.
Lääkintä on ehdottoman tarpeellista, mikäli ujous muuttuu elämää liiaksi rajoittavaksi (ei uskalla puhua kenellekään vieraalla, eikä kykene minkäänlaisiin ryhmätöihin esim. koulussa). Tiedän itse ihmisen, joka kärsi mainituista ongelmista ja ujous uhkasi hänen opintomenestystään ja oli tuhota kaiken normaalin elämän ja aiheutti mm. vakavaa masennusta. Kyseinen ihminen ei jaksanut enää lähteä edes kotoaan, sillä jopa ulkona liikkuminen ja ihmisten katseet aiheuttivat ahdistusta, koulussakäynti muuttui luonnollisesti suorastaan helvetiksi (itki tunneilla ja lopulta ei jaksanut enää pelkoaan, vaan jätti opintonsa ja romahti). Tuttavaani lääkkeet vaikuttivat erittän tervehdyttävästi, sillä hänelle ujous ei enää ollut pelkästään luonteenpiirre, vaan elämää kaikin tavoin rajoittava sairaus. Lääkehoidon aloittaminen auttoi ko. henkilöä jatkamaan opintojaan ja helpotti hänen ahdistustaan huomattavasti.
Ei pidä vähätellä lääkehoitoa, sillä on olemassa ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty elämään vaikean ujoutensa kanssa. Siinä vaiheessa kun esim. yliopisto-opinnot (ja tulevaisuuden kaikki unelmat!) uhkaavat kaatua masennukseen ja järjettömiin pelkotiloihin, on mielestäni syytä harkita (terapian ohella!) myös lääkkeitä!
Lääkehoito on tietysti se viimeinen mahdollisuus, mutta on typerää ja tavattoman kapeakatseista pitää lääkehoitoa tarpeettomana mahdollisuutena. Ihmiset ovat aina yksilöitä ja jokaisen ujouden "vaikeusaste" on yksilöllinen, eikä avun hakemista lääkkeistä sovi suoraslta kädeltä (ja ilman minkäänlaista omakohtaista kokemusta!!!)tuomita.
Toivon todella, että jokainen ujo rohkaistuu hakemaan apua viimeistään, jos tuntee tämän ominaisuuden rajoittavan elämäänsä jollain tavalla.
20 vuotta sitten ujo oli pelkästään "outo, kummallinen tyyppi" myös hoitoalan ammattilaisten silmissä. Moni luuseriksi leimattu aikuinen onkin alkujaan pelkästään ujo, jonka elämä on toimittanut alamäkeen sosiaalisesti/ammatillisesti/taloudellisesti/...
Eikö tuosta käytetä nimitystä sosiaalisten tilanteiden pelko. Sosiaalisten tilanteiden pelko kyllä on ehdottomasti ujoutta, mutta itse miellän ujouden "normaaliksi" vähemmän haittaavaksi jännitykseksi. Perintötekijöilläkin on yleensä suuri vaikutus jännittämiseen. Hiljaisilla vanhemmilla on yleensä hiljaisia lapsia ja tietenki varmasti tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Itse olen asian mieltänyt siten, että ujous on vain yksi luonteenpiirre, jonka aste vaihtelee eri ihmisissä. Myös ihmisen muut luonteenpiirteet vakuttavat siihen kuinka ujous ilmenee.
Anteeksi, että olen julma meitä ujoja kohtaan, mutta en usko holhouspolitiikan olevan oikea tapa hoitaa ujoutta. Ehkä pahimman yli pahoissa tapauksissa ymmärtäminen on hyväksi, varsinkin jos kyseessä on traumaattisista kokemuksista johtuvaa ujoutta ja silloin kyse usein ei ole vain ujoudesta, vaan myös masennuksesta. Ajattelisin koska ujous on luonteenpiirre eikä sairaus, niin ujouden kanssa pitää vain pystyä elämään ja jos ei pysty pitää oppia. Ujouden kanssa voi olla raskasta elää, silloin on hyväksi puhua ujoudestaan jollekin, tai kirjoittaa vaikka tänne palstalle. Tässä meidän välillä julmassakin maailmassa on turha liiaksi hakea muiden hyväksyntää, täytyy vain kehittää sisäiset ajatusmallit riittävän vahvoiksi pystyäkseen selviämään.
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp02.html
Ajattelen, ettei ujoutta tarvitse lääkitä, jos tämän piirteen kanssa pystyy elämään itsestä mielekkäältä tuntuvaa elämää.