En vaan jaksaisi yhtään mitään, innostua yhtään mistään, haluaisin vain nukkua. Enkä kuitenkaan voisi, olen 11-vuotiaan lapsen yksinhuoltajaäiti. Ei ole eka kerta kun olen masentunut, siksi aina vaan vaikeampi puhua kenellekään tai hakea apua. En syö tai juo mitään terveellistä, kun ei huvita, en jaksa laittaa ruokaa, sen verran olen tietysti kaupassa käynyt että jotain valmisruokia ollaan syöty, vähän. Sitten kun on huonosti syönyt, ei jaksa mitään, ei maksaa laskuja ja taas ahdistaa entistä enemmän.
Mikä auttaisi...
Katja
10617
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
että masennus, meillä joilla se taipumus on,saattaa uusiutua monestikin.Ei se ole kerralla voitettu.Itse olen sopeutunut siihen että näin on ehkä aina oleva kohdallani.Älä arastele avun hakemista,jos olotilasi on jo pitkään ollut ollut huono.Sinulla ja lapsellasi on oikeus hyvään elämään.Jaksamista..
voit nauttia lapsesi kanssa olemisesta,Lapsesi tarvitsee sinua,ja on varmasti huolissaan,Masennukseen löytyy jo hyviä lääkkeitä.Voimia sinulle,
Vaan kun tää on koettu niin monesti, ei tosiaan enää voi puhua läheisten kanssa, ja mtt:ssäkään ei aina oikein ymmärretä, miksen ole käynyt taas moneen kuukauteen. Osasyynä tähän on adhd.. se saa aina kaiken menmään pieleen..
Niin monta kertaa minun on jo pitänyt soittaa mielenterveyskeskukseen, toivottavasti huomenna on se päivä kun tosiaan soitan, niin helposti päivät vaan menee todellisuuuden pakoiluksi, nukkuisin kaiken aikaa, tai jos en nuku, tuijotan tv:stä typeriä ohjelmia tai pelaan tietokoneella, jos lapseni koulusta tullessaan kysyy "äiti, mitä olet tänään tehnyt?", inhoan itseäni entistä enemmän. Olen 34-vuotias, ei elämän tälläistä pitäisi kenelläkään olla, pitäisi olla rakkautta ja työtä, ja varsinkin rakkautta itseään kohtaan. Lääkkeitä minun pitäisi käyttää, vaan kun ne vuoden alussa loppuivat, en ole saanut hankituksi uusia.
Jos olet kroonisesti väsynyt, et jaksa laittaa ruokaa jne. tulee ihan ensimmäisenä mieleen, miten se lapsi siinä pärjäilee. Olisiko molempien kannalta paras ratkaisu sijoittaa hänet joksikin aikaa sukulaisten, isovanhempien tms. luokse. Minä en pahimpana aikana jaksanut tehdä yhtään mitään ja jos huushollissa olisi ollut pieni lapsi, se olisi luultavasti syönyt mäkkärissä harva se päivä...
Aurinkoa harmauteen!
Ymmärsinkö oikein, ettet ole hakenut apua? Aloita siitä, jos asia ei vielä ole kunnossa.
Ihan turha kärvistellä sen ahdistuksen ja pahan olon keskellä, koska apua on saatavilla. Sinun on se askel kuitenkin otettava. Myös jaksamisesi kodin ja lapsen hoitamisessa pitäisi jonkun arvioida. Ymmärrän, että tuon ikäisestä tytöstä voi olla jopa apua, mutta rankkaa saattaa olla apaattisen äidin vierellä myös hänellä. Ajattele asiaa teidän molempien kannalta. Ei välttämättä tarvita kuin muutama viikko, kun olet kuntoutunut niin, että voitte palata yhteiseloon.
Ihan totta, tälläisessä tilanteessa pitääkin syyllistää, itse syyllistän itseäni niin että inhoan itseäni, sitten ihmettelen vielä että miksei kukaan rakasta minua. Silti, vaikka on tosi syyllinen olo, en ole saanut tehdyksi asialle tämän enempää, vaikka tilanne on koko ajan huonompi.
En kestäisi häpeää että lapsi joutuisi olemaan jossain muualla, eikä se olisi hänestäkään kivaa. Joskus tosiaan tuntuu kummalta, eikö laheiset ihmiset näe tilannnetta, tai sitten ovat vaan niin kyllästyneitä minuun ja toistuvaan masennukseen.
Olen hakenut apua aikaisemmin, nyt vaan en ole saanut aikaiseksi, odotan vaan jotain pelastavaa enkeliä jota ei ole olemassakaan. Ja mitään jaksamista esim. kodin suhteen ei ole, mutta ilman lastani en voi elää. Olen varmasti maailman kamalin äiti, siltä tuntuu.
tajuankaan Sun tilantees! Tää tauti on siit ilkee, et se ei näy ulospäin, jollei sitä itse halua. Ehkä olet kaltaiseni "hyvä näyttelijä" ulkopuolisten parissa?
Mä oon sentäs saannu lääkityksen hoidettuu, mutku sil tuntuu olevan päinvastanen vaikutus.
Itseinho on valtava, kun halu tehdä asioita on, muttakun on ikäänkuin joissain valtavissa näkymättömissä kahleissa, eikä "voi" ruveta tekemään mitään!
Kutistajaankin on kontakti, mut mitä se hyövää? Kunnallinen kun on, ni tavataan 3 - 4 kertaa vuodessa ja reseptit hoituu puhelimitse tai kirjeitse!
Me molemmat tarvittas reiluhko lottovoitto, et vois mennä ja ettii parhaan mahollisen yksityisen! Mutta kuinkohan sitä näissä jamoissa ees rupeis ettiinkään? Mulla ois kyllä emäntä apuna, mut Sun kohalla vaikeempaa
Mun mieluisin harrastus ois kans sohvan kannattelu selässä, vaan silti joku velvollisuuden tunto ei salli makoilla päivät pitkät. Uliskaan ei saa itteensä ees raahattuu, vaikka väitetään reippailun kohentavan mielialaa roimasti; ei pysty! Sitten haahuilen täällä mökissä päivät pitkät saamatta juuri mitään aikaan ja se on oikeestaan kaikkein rasittavinta. Emännän kotiin tultuu on sit iha puhki siit turhasta yrittämisestä ja mitään tekemättömyydestä.
Pelastavaa enkelii siis kovasti kaivattas!
Jaksamisii kuiteskii. Emme oo näitten asioitten kaa yksin!
Teidän viestien ansiosta sain just soitettua mielenterveyskeskukseen, sieltä sitten ilmoittelevat koska aikaa ois, voikun ois tarvinnut sen heti nyt just. Aivan mullekin aina kaikki sanoo että ethän sä näytä yhtään masentuneelta, voi olla että senkin takia että asia on niin vaikea ja tuntuu tosiaan että läheiset ihmiset on kyllästyneet.
Mä kyllä tiedän että lääke pitkään käytettynä auttaisi, tällä hetkellä se vaan ei auta kun sitä ei ole, jospa jostain ilmestyisi voimia senkin hankkimiseen. Vaan eipä ole köyhällä varaa masennukseen..
Kiitos sinullekin!!
voit keskustella lääkärin kanssa lääkityksestä,kun saat ajan mielenterveyskeskukseen.psykiatri kirjoitti minulle B-lausunnon jolla haettiin kelan erityiskorvausta,näin ollen, eivät lääkkeet maksa paljoakaan.Tiedän,mitä masannuksen oireet ovat 8-vuoden kokemuksella.
Toivon,sinulle voimia asioittesi hoitamisessa.
Toi oli hyvä vinkki, ei vaan ole oikein voimia tehdä mitään, tässä välissä kun asiat on menneet vaan pahemmaksi... Samoin mullakin vähän liikaa kokemusta tästä masennuksesta, alkoi kun olin 17v eli 17 vuotta sitten, ei tietenkään koko ajan ole ollut mut ihan liikaa kuitenkin.