En tiedä onko kukaan tämän kirjoituksen lukijoista tuntenut samankaltaista, nähnyt maailmaa sellaisena kuin minä. Ehkä, ehkä ei. Minä koen ulkoisen maailman lokeroihin jaetuksi, aivan liikaa normitettuun käyttäytymiskoodistoon nojaavaksi. Tietyissä tilanteissa pätevät sanattomin sopimuksin solmitut käyttäytymissäännöt, jotka tuntuvat määrittelevän hyvinkin pitkälle mitä milloinkin saa sanoa. Ihmiset eivät useinkaan reagoi yksilöllisten ajatustensa tai tunteidensa mukaan, vaan sen mukaan miten PITÄÄ reagoida. He sitovat itsensä yhteisöihin, joissa muodostuu yhteisöllisyyden tunteeksi kutsuttu henki, enemmän kuin osiensa summa. Yhteisön sisällä ihmiset normittavat itsensä sen sääntöjen mukaan omaksuen mielikuvia ryhmän positiivisista ominaisuuksista ja liittämälla niitä itseensä. Yhteisön henki menee yksilöllisyyden edelle: vain ne "vahvimmat", ne joilla positiivisia ominaisuuksia on eniten ja joilla on muutenkin läpi elämänhistoriansa ollut vahva "oma ääni", saavat ehkä ilmaista ajatuksiaan vapaammin ryhmätilanteissa. Sanansa on punnittava myös sen mukaan, missä asemassa itse on yhteisössä.
Minusta tuntuu oikeastaan siltä, että koko eri laajuisista, sisäkkäisistä yhteisöistä muodostuva maailma vain näyttelee. Näytelmässä on joitain piirteitä, jotka nostattavat katkeraa vihaa, joka tietenkin perustuu omiin ikäviin kokemuksiin. On myönnettävä sekin, että taidan olla jäävi puhumaan yhteisöistä, enhän ole koko elämäni aikana tuntenut kuuluvani kodin tai suvun ulkopuolisiin yhteisöihin. Olen saattanut olla kirjattuna muutamaan oppilaitokseen, mutta todellista yhteenkuuluvuutta en ole koskaan ikäisteni parissa tuntenut. Voi olla hyvinkin mahdollista, että vihaan näyttelemistä vain menneisyyden sosiaalisen huono-osaisuuden ja kokemattomuuteni takia. En sivustakatsojana ehkä erota näytelmän kaikkia yksityiskohtia, muotoja ja tai värien vivahteita, sanojen hienovaraisia salaisia merkityksiä. Tähän asti olen siis kuvaillut pelkästään omaa tunnekokemustani. Nykytiedoillani näen yhteisön omasta näkökulmastani vain tilana, jota pitää hetken sietää saadakseen sisäänpääsemisen kautta tutustua sen sisältämiin yksilöihin ja syventää kahdenvälisiä suhteita näiden kanssa.
Todennäköisesti aliarvioin yhteisön mahdollisuuksia rankasti, en edes ole kunnolla havainnut yhteisön mahdollisuuksia tuoda esiin yksilöidensä luovuutta tai omalaatuisia taitoja. Tietysti maailma on helpompi hahmottaa sääntöjen kautta. Tietysti parhaat ideat muodostuvat usein yhteistyöllä, oikeassa hengessä. Ongelmani on henkilökohtainen: en saa muihin ihmisiin kontaktia, koska he lähes poikkeuksetta kuuluvat yhteisöön (ne poikkeukset ovatkin paremmin lähestyttävissä). Usein tuntemattomat ihmiset aikoessaan tutustua minuun yrittävät luoda jonkinlaista varovaista yhteenkuuluvuutta yhteisöllisyyden kautta, esimerkiksi kommentoimalla jotain yhteisön tuntemaa ihmistä, josta on muodostunut yleinen mielikuva tai tiettyä tilannetta, jossa olisi pitänyt viritä tietynlaisia tunteita. Tälläisessä tilanteessa ulkopuolisuuteni iskee lamaannuttavana tajuntaan,häkeltyminen sulkee suuni. Tunnen, että ulkopuolisena minulla ei ole oikeutta sen kummemmin kommentoida asiaa koodin mukaisesti kuin lausua ääneen omia ajatuksiani. Sekuntien hiljaisuus viestittää, että kaikki on sen tuttavuuden alun suhteen pilalla. Seuraavaksi soimaan itseäni huonosta ensivaikutelmasta useita tunteja.Sisimmässäni tiedän, että lähestymistapa oli väärä, oikea olisi saattanut mahdollistaa ihmissuhteen syntymisen, kunhan ei kyseessä olisi itsensä sisimpäänsä myöten normittanut ihminen. Ajatuskin sellaisesta ihmisestä on kammottava, heillä tuskin esiintyy enää omaa ajattelua. Tai ehkä he piilottavat aidon minuutensa niin visusti, että kaikki luulevat naamiota todellisiksi kasvoiksi.
Ihminen usein hakee seuraa sellaisista, joilla on hänen kanssaan jotain yhteistä, niin myöskin minä. Joskus minusta vain tuntuu,että olen ikuisena ulkopuolisena vieraantunut toisista niin paljon, ettei yhdistäviä tekijöitä pian enää ole. En tunne yhteisöllisyyden kokemusta, en ymmärrä sen sisältöä tai mitata sen arvoa, joten se on minulle tässä vaiheessa kokonaisuudessaan merkityksetön. Monet asiat, esimerkiksi opiskelijaelämään liittyvät ikäisteni yleiset toiveet ja tavoitteet eivät herätä minussa oikeastaan mitään tunteita, joten niistä keskustelukaan ei juuri vie minua lähemmäs toista. Jos haluan tutustua toiseen, pyrin erittäin lähelle, enkä siedä kovin kauaa small talkin tasolle jäävää jutustelua. Oikeastaan olen huomannut juuri toisen syvimpään olemukseen porautumisen olevan ehkä ainoa mahdollinen avain ihmissuhteen syntymiseen. tähän vaiheeseen on päästävä melko nopeasti tutustumisen alusta. Oma ajatukseni on, että enemmän tai vähemmän ympäristön normittaman kuoren alla on aito tunneolemus, joka ehkä näkyy esimerkiksi joissain tahattomissa eleissä, etenkin toisen ensireaktiossa johonkin yllättävään. Koko tunteiden kirjo on lähes kaikille ihmisille yhteinen, painotukset vain voivat olla erilaisia.. Tunteet ovat myös selvässä yhteydessä ihmisen tarpeisiin, toiveisiin ja tavoitteisiin, eli sitä kautta myös ulkoiseen toimintaan. Syvimmistä, aidoista tunteistaan puhuessa ihminen myös yleensä ilmaisee vilpittömyyttään, silloin tiedän varmasti, että kyseessä on ystävä eikä vihollinen. Toivon mukaan tämän jälkeen voidaan solmia sopimus ihmissuhteesta, jossa kumpikin raottaa toiselle oman maailmansa ovea. Mielipiteistäni ja kiinnostuksenkohteistani voin puhua vasta sopimuksenteon jälkeen, varmistuttuani siitä, kenen käyttöön niitä oikein luovutan.
Väärinkäsitysten välttämiseksi kerron vielä, ettei kuvailemani tunteista puhuminen tarkoita oman minuuden kaikkien tietojen luovuttamista toiselle. Esimerkiksi itse saatan puhua jostain sillä hetkellä pinnalla olevasta tunnetilasta, joka itseasiassa ei välttämättä ole minuuden kokonaistilan kannalta niinkään olennainen (kertojan ja kuulijan ihmissuhteen kannalta ehkä hyvinkin, mutta ihmisessähän on muitakin ulottuvuuksia, niitähän voi luoda uusiakin). Yritän kuitenkin noudattaa ihmissuhteissani sellaista sääntöä, että kaikesta sitä koskevasta pitää voida puhua. Jokainen ihmissuhteeni on ollut minulle oma maailmansa, varsinkin kun vain harva niistä on ulottunut toisen alueelle.
Palatakseni ihmissuhteiden muodostamisen vaikeuteen; yksi sen syistä on oma häilyvä itseilmaisuni. Se johtuu osittain yhteisön puuttumisesta ja oman aseman jatkuvasta epävarmuudesta, en ole oikeastaan koskaan tuntenut löytäneeni paikkaa maailmasta. Olen joutunut elämäni aikana kokemaan paljon tuskaa ja vihan eri muotoja. Minulla on vain vähän ei-tuhoisia muistoja ja tilanteiden toimintamalleja, siksi ulkoinen käyttäytymiseni ja itseilmaisuni eivät ole läheskään vakiintuneita. Ennen tunsin, että minun oli paikattomuuteni ja ulkopuolisuuteni vuoksi oltava jatkuvasti varuillaan, tuskin sain hengittää. En odottanut toisilta mitään hyvää, pelkäsin heidän käyvän sanallisesti kimppuuni, sivaltavan puolihuomaamattomasti ivasanojen terillä, aivan kuin minä en olisi ollut minkään arvoinen. Sellaisen tunteen olinkin jo sisäistänyt. Vihasin jokaista virhettäni; vääriä sanoja, väärässä yhteydessä ja väärään sävyyn. Tuntuu kuitenkin siltä, että oikeat sanat, oikeat vastaukset olisivat olleet aivan lähellä, jos vain olisin oikeuttanut itselleni niiden käytön. Ennenkaikkea jos olisin saanut siirrettyä pelon ja vihan taka-alalle, ehkä, jos olisin päässyt eroon menneisyyden painajaisistani ja tuhoisista sisäisistä malleistani. Ehkä, ehkä ei. On vain niin helppoa vetää matto jalkojeni alta ja särkeä pienikin varmuus ilmaisussani. Itseilmaisun tapojen etsimistäni, etenkin ihmissuhdetta luodessani voisi joskus verrata nuorallakävelyyn ilman turvaverkkoa. Voi vain toivoa, ettei tuuli käänny väärään suuntaan ja ettei kukaan vain katkaise nuoraa toisesta päästä.
Joskus mietin, miksi minulle on käynyt näin. Olisinko onnellisempi, jos olisin sulautunut joukkoon alusta asti? Vaikea kuvitella, millainen edes olisin. Ehkä persoonallisuuteni määritelmä voisi olla jotain muuta kuin joukko negatiivisia adjektiiveja, sellaisenahan sen näin vain vähän aika sitten.
Joskus oli tapananani uneksia päivisin, uneksia aina kun vain voin. Häivyttää todellisuus hetkeksi ja hakea energiaa sen seuraavaan kohtaamiseen. Enää en jostain syystä halua sivuuttaa todellisuutta tai muita ihmisiä.
Onkohan liian myöhäistä herätä nyt?
Toisaalta, onhan minulla muutama ystävä, mutta tunnen silti kroonista ulkopuolisuutta maailmaan nähden. On eri asia puhua erinäisten ihmissuhteiden pienoismaailmoista kuin tuosta toisinaan niin lamaannuttavasta vieraantuneisuudesta. Kirjoitan vain omista viimeaikaisista tunteistani. Luulen olevani siihen oikeutettu.
Vastata voi mitä vain tai olla vastaamatta.
Minusta tuntuu oikeastaan siltä, että koko eri laajuisista, sisäkkäisistä yhteisöistä muodostuva maailma vain näyttelee. Näytelmässä on joitain piirteitä, jotka nostattavat katkeraa vihaa, joka tietenkin perustuu omiin ikäviin kokemuksiin. On myönnettävä sekin, että taidan olla jäävi puhumaan yhteisöistä, enhän ole koko elämäni aikana tuntenut kuuluvani kodin tai suvun ulkopuolisiin yhteisöihin. Olen saattanut olla kirjattuna muutamaan oppilaitokseen, mutta todellista yhteenkuuluvuutta en ole koskaan ikäisteni parissa tuntenut. Voi olla hyvinkin mahdollista, että vihaan näyttelemistä vain menneisyyden sosiaalisen huono-osaisuuden ja kokemattomuuteni takia. En sivustakatsojana ehkä erota näytelmän kaikkia yksityiskohtia, muotoja ja tai värien vivahteita, sanojen hienovaraisia salaisia merkityksiä. Tähän asti olen siis kuvaillut pelkästään omaa tunnekokemustani. Nykytiedoillani näen yhteisön omasta näkökulmastani vain tilana, jota pitää hetken sietää saadakseen sisäänpääsemisen kautta tutustua sen sisältämiin yksilöihin ja syventää kahdenvälisiä suhteita näiden kanssa.
Todennäköisesti aliarvioin yhteisön mahdollisuuksia rankasti, en edes ole kunnolla havainnut yhteisön mahdollisuuksia tuoda esiin yksilöidensä luovuutta tai omalaatuisia taitoja. Tietysti maailma on helpompi hahmottaa sääntöjen kautta. Tietysti parhaat ideat muodostuvat usein yhteistyöllä, oikeassa hengessä. Ongelmani on henkilökohtainen: en saa muihin ihmisiin kontaktia, koska he lähes poikkeuksetta kuuluvat yhteisöön (ne poikkeukset ovatkin paremmin lähestyttävissä). Usein tuntemattomat ihmiset aikoessaan tutustua minuun yrittävät luoda jonkinlaista varovaista yhteenkuuluvuutta yhteisöllisyyden kautta, esimerkiksi kommentoimalla jotain yhteisön tuntemaa ihmistä, josta on muodostunut yleinen mielikuva tai tiettyä tilannetta, jossa olisi pitänyt viritä tietynlaisia tunteita. Tälläisessä tilanteessa ulkopuolisuuteni iskee lamaannuttavana tajuntaan,häkeltyminen sulkee suuni. Tunnen, että ulkopuolisena minulla ei ole oikeutta sen kummemmin kommentoida asiaa koodin mukaisesti kuin lausua ääneen omia ajatuksiani. Sekuntien hiljaisuus viestittää, että kaikki on sen tuttavuuden alun suhteen pilalla. Seuraavaksi soimaan itseäni huonosta ensivaikutelmasta useita tunteja.Sisimmässäni tiedän, että lähestymistapa oli väärä, oikea olisi saattanut mahdollistaa ihmissuhteen syntymisen, kunhan ei kyseessä olisi itsensä sisimpäänsä myöten normittanut ihminen. Ajatuskin sellaisesta ihmisestä on kammottava, heillä tuskin esiintyy enää omaa ajattelua. Tai ehkä he piilottavat aidon minuutensa niin visusti, että kaikki luulevat naamiota todellisiksi kasvoiksi.
Ihminen usein hakee seuraa sellaisista, joilla on hänen kanssaan jotain yhteistä, niin myöskin minä. Joskus minusta vain tuntuu,että olen ikuisena ulkopuolisena vieraantunut toisista niin paljon, ettei yhdistäviä tekijöitä pian enää ole. En tunne yhteisöllisyyden kokemusta, en ymmärrä sen sisältöä tai mitata sen arvoa, joten se on minulle tässä vaiheessa kokonaisuudessaan merkityksetön. Monet asiat, esimerkiksi opiskelijaelämään liittyvät ikäisteni yleiset toiveet ja tavoitteet eivät herätä minussa oikeastaan mitään tunteita, joten niistä keskustelukaan ei juuri vie minua lähemmäs toista. Jos haluan tutustua toiseen, pyrin erittäin lähelle, enkä siedä kovin kauaa small talkin tasolle jäävää jutustelua. Oikeastaan olen huomannut juuri toisen syvimpään olemukseen porautumisen olevan ehkä ainoa mahdollinen avain ihmissuhteen syntymiseen. tähän vaiheeseen on päästävä melko nopeasti tutustumisen alusta. Oma ajatukseni on, että enemmän tai vähemmän ympäristön normittaman kuoren alla on aito tunneolemus, joka ehkä näkyy esimerkiksi joissain tahattomissa eleissä, etenkin toisen ensireaktiossa johonkin yllättävään. Koko tunteiden kirjo on lähes kaikille ihmisille yhteinen, painotukset vain voivat olla erilaisia.. Tunteet ovat myös selvässä yhteydessä ihmisen tarpeisiin, toiveisiin ja tavoitteisiin, eli sitä kautta myös ulkoiseen toimintaan. Syvimmistä, aidoista tunteistaan puhuessa ihminen myös yleensä ilmaisee vilpittömyyttään, silloin tiedän varmasti, että kyseessä on ystävä eikä vihollinen. Toivon mukaan tämän jälkeen voidaan solmia sopimus ihmissuhteesta, jossa kumpikin raottaa toiselle oman maailmansa ovea. Mielipiteistäni ja kiinnostuksenkohteistani voin puhua vasta sopimuksenteon jälkeen, varmistuttuani siitä, kenen käyttöön niitä oikein luovutan.
Väärinkäsitysten välttämiseksi kerron vielä, ettei kuvailemani tunteista puhuminen tarkoita oman minuuden kaikkien tietojen luovuttamista toiselle. Esimerkiksi itse saatan puhua jostain sillä hetkellä pinnalla olevasta tunnetilasta, joka itseasiassa ei välttämättä ole minuuden kokonaistilan kannalta niinkään olennainen (kertojan ja kuulijan ihmissuhteen kannalta ehkä hyvinkin, mutta ihmisessähän on muitakin ulottuvuuksia, niitähän voi luoda uusiakin). Yritän kuitenkin noudattaa ihmissuhteissani sellaista sääntöä, että kaikesta sitä koskevasta pitää voida puhua. Jokainen ihmissuhteeni on ollut minulle oma maailmansa, varsinkin kun vain harva niistä on ulottunut toisen alueelle.
Palatakseni ihmissuhteiden muodostamisen vaikeuteen; yksi sen syistä on oma häilyvä itseilmaisuni. Se johtuu osittain yhteisön puuttumisesta ja oman aseman jatkuvasta epävarmuudesta, en ole oikeastaan koskaan tuntenut löytäneeni paikkaa maailmasta. Olen joutunut elämäni aikana kokemaan paljon tuskaa ja vihan eri muotoja. Minulla on vain vähän ei-tuhoisia muistoja ja tilanteiden toimintamalleja, siksi ulkoinen käyttäytymiseni ja itseilmaisuni eivät ole läheskään vakiintuneita. Ennen tunsin, että minun oli paikattomuuteni ja ulkopuolisuuteni vuoksi oltava jatkuvasti varuillaan, tuskin sain hengittää. En odottanut toisilta mitään hyvää, pelkäsin heidän käyvän sanallisesti kimppuuni, sivaltavan puolihuomaamattomasti ivasanojen terillä, aivan kuin minä en olisi ollut minkään arvoinen. Sellaisen tunteen olinkin jo sisäistänyt. Vihasin jokaista virhettäni; vääriä sanoja, väärässä yhteydessä ja väärään sävyyn. Tuntuu kuitenkin siltä, että oikeat sanat, oikeat vastaukset olisivat olleet aivan lähellä, jos vain olisin oikeuttanut itselleni niiden käytön. Ennenkaikkea jos olisin saanut siirrettyä pelon ja vihan taka-alalle, ehkä, jos olisin päässyt eroon menneisyyden painajaisistani ja tuhoisista sisäisistä malleistani. Ehkä, ehkä ei. On vain niin helppoa vetää matto jalkojeni alta ja särkeä pienikin varmuus ilmaisussani. Itseilmaisun tapojen etsimistäni, etenkin ihmissuhdetta luodessani voisi joskus verrata nuorallakävelyyn ilman turvaverkkoa. Voi vain toivoa, ettei tuuli käänny väärään suuntaan ja ettei kukaan vain katkaise nuoraa toisesta päästä.
Joskus mietin, miksi minulle on käynyt näin. Olisinko onnellisempi, jos olisin sulautunut joukkoon alusta asti? Vaikea kuvitella, millainen edes olisin. Ehkä persoonallisuuteni määritelmä voisi olla jotain muuta kuin joukko negatiivisia adjektiiveja, sellaisenahan sen näin vain vähän aika sitten.
Joskus oli tapananani uneksia päivisin, uneksia aina kun vain voin. Häivyttää todellisuus hetkeksi ja hakea energiaa sen seuraavaan kohtaamiseen. Enää en jostain syystä halua sivuuttaa todellisuutta tai muita ihmisiä.
Onkohan liian myöhäistä herätä nyt?
Toisaalta, onhan minulla muutama ystävä, mutta tunnen silti kroonista ulkopuolisuutta maailmaan nähden. On eri asia puhua erinäisten ihmissuhteiden pienoismaailmoista kuin tuosta toisinaan niin lamaannuttavasta vieraantuneisuudesta. Kirjoitan vain omista viimeaikaisista tunteistani. Luulen olevani siihen oikeutettu.
Vastata voi mitä vain tai olla vastaamatta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä samanlaisia tuntemuksia itselläni. Mietin usein, että liikkukohan muut ympärilläni vain minua varten. Kuin katsoisi jonkinlaista näytelmää. Tosin en jaksa/halua enää ajatella tuota asiaa.
samoja mietteitä, kuin teilläkin. Lapsena mietin usein, sitä että lakkaako ihmiset aina olemasta siksi hetkeksi, kun en heitä näe.=)
Vanhemmiten ajatustenkulku on mutkistunut entisestään, mutta oleellisinta(ainakin minulla) on juuri tuo tunne, että usein tuntuu kuin katsoisin ihan ulkopuolisena tätä kaikkea. Ihan kuin en olisi itse aina joka hetkessä fyysisesti läsnä.
Tykkäsin kovasti ilmaisustasi "vihan eri muodot". Saanko käyttää sitä käsikirjoituksessa, jota parhaillaan työstän ? (Plagioimisen raja on juuri tuo kolme sanaa, mutta kysynpä nyt kuitenkin.)
P.S: Olen muuten kanssasi samaa mieltä mitä kirjoitit.
Saahan noita sanoja toki lainata. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, minkälaiseen käsikirjoitukseen ne tulevat?
Noista ulkopuolisuuden kokemuksista tuli mieleeni, etten itse ole tuota fyysisen läsnäolon puutetta kokenut. Kuvitellessani tunnetta mieleeni tulee, ettei näytelmä ehkä ole näinä hetkinä toiminut interaktiivisella tasolla, eli katsojaa ei ole havaittu, eikä häneen ole reagoitu.Puutteellisilla tiedoillani luon ikioman mielikuvan tilanteen turvallisuudesta; aivan kuin katsomon ja lavan välissä olisi lasiseinä varmistamassa, ettei lavalta heitetä mitään katsomoon. Katsoja voisi rauhassa keskittyä itse näytelmän kriittiseen tarkasteluun varmana siitä, ettei kukaan tule riistämään tuolia alta tai kiskomaan lavalle.
Kaipaan tällaista asemaa suunnattomasti, en oikeastaan välittäisi siitä, etteivät kaukaa katsotun leikin tulkinnat enää täydellisesti vastaisikaan todellisuutta. Herättäessään reaktion ihminen sidotaan juuri tähän hetkeen, hän on olemassa juuri täällä. Reagoimattomuus antaisi ehkä vapauden illuusion niinä hetkinä, kun tajuaa eriävyytensä, silloin kun haluaa jättää naamiaisasuiset olennot leikkimään omia leikkejään.
Minuun on vain useasti reagoitu, useimmiten negatiivisesti. En tiedä tarkalleen syitä, varhaislapsuuteen ne juontunevat, mutta negatiiviset reaktiot ovat saaneet minut kokemaan todellisuuden vastenmielisenä. Näytelmäasetelmassa sijoittaisin itseni väärälle kohdalle lavaa ja ilman käsikirjoitusta, katselemaan pelokkaana ympärilleen jatkuvasti tönittynä sopimattomana osasena.
Ehkä reaktion puute kuitenkin synnyttäisi reaktion kaipuun, minkä tahansa reaktion, vihankin. Minulle saattoi käydä näin elämäni alkutaipaleella, ajanjaksona, jota en muista. Nykyään tuntuu, että etenkin ryhmätilanteissa on jatkuvasti pelättävä henkisiä raipaniskuja. Juuri tällä hetkellä haluaisi siirtyä jonkin kuvitteellisen lasiseinän taakse ja hivuttaa olemassaolon tasoa hieman alaspäin, olla edes hetken immuuni kaikelle.
Voisinpa suodattaa muistoistani kaiken epäolennaisen pois,kaiken haavoittavan. Siltikään en uskaltaisi tehdä niille mitään, enhän tiedä mitkä niistä sisältävät kokonaisuuden kannalta hyödyllistä aineistoa. Sitäkäään en tiedä, milloin niitä tarvitsisin.
Kirjoitan tajunnanvirtaa yöllisellä intuitiolla.
Lienee aika lopettaa.