Kaikki ovat arvokkaita

Olen jo sinut itseni kanssa. Olen sopeutunut ympäristööni, kohdannut vaikeuteni silmästä silmään ja oppinut itsestäni paljon. Joskus mieleni täyttää synkkyys, epätoivo, hulluus, kusipäisyys ja itsekkyys, mutta toisinaan taas euforia ja helpotus.

Viha, katkeruus ja ilkeys ovat demonisia ominaisuuksia, jotka pitää kitkeä.

Tämä oli hyvä, syvällinen, ja älykäs aihe. Onnittelen sen aloittamisesta. Toivottavasti edes latvikset oppivat tästä jotain.

Hei tosi hyvä juttu,että oot tota mieltä asiasta.Itellä viimex tänään ku tulin mun "harrasteen"parista kotio ja jouduin autotalllin ovien edestä tasottamaan maata,että saan ovet auki,ni saman kujan asukit (nainen ja hänen äiti vähän matkan päästä perässä)kävelivät kauppakassin kaa ohitse ja minä kohteliaana tervehdin heitä,mutta mutta eipä paljon tervehdystä takasin kuulunu!!!Siis mitä!Kyllä siinä saa äiti olla ylpeä tyttärestään???Ja ei ollu mistään nuoresta naisesta kyse,ikä varmaan yli 30.Tämä sama asia on tapahtunu ennenkin,joten en tiä sitten,pitäskö itekkin ruveta opetteleen tollanen JUNTTIEN elämä...Keskustelun alottajalle kivitalon kokoinen kiitos,sunlaisia ihmisiä tarvittais paljon enemmän.

ajatuksistasi! Olen jo tällainen "mummo-ikäinen"
yksinäisyyden hyvin konkreettisesti elämässä kokenut ja kun lapset aikanaan muuttivat omilleen, koin todella valtavaa tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunnetta. Jotenkin myös yksin jääminen pelotti ja ahdisti, mutta nyt vuosien myötä olen sopeutunut tähänkin olotilaan ja osaan nauttia yksinolosta. En tiedä olenko sen paremmin tutustunut itseeni, koska olen aina ollut pohdiskeleva, filosofinen luonne jota kiinnosttaa
kaikkinaiset eri elämän osa-alueet. Ehkä minua parhaiten kuvaisi sana melankolinen mystikko, joskin jalat on tukevasti maassa.
On tässä masennuskin läpikäyty ja jonkin kerran terapia keskustelussa, mutta kyllä oma sisin ja itse oivalletut menneisyyden asiat ajateltu ja hyväksytty. Jonkinlainen tasapaino ja sopu omaan elämään löytynyt, joskin yksinäisyys ei ole sinänsä mikään onnen olotila, niin otan päivän kerrallaan, Kukaanhan meistä ei huomisesta mitään tiedä. Yritän ylläpitää positiivista ajattelua ja
yksi elämäntarkoitukseni on myös yrittää omilla
voimavaroillani ja tekemisilläni edesauttaa myös
kanssaihmisten elämää.
Tällä palstalla liikkuu enimmäkseen nuorempaa porukkaa, joten kyllä tämä ikä tuo ihmiselle jonkinlaista tyyneyttä vaikeissakin elämänoloissa?

Tuokoon KevätAurinko Kaikille yksinäislle iloa.
Ainakin kesällä olen huomannut ihmsten olevan paljon avoimempia kuin talvis-aikaan.

Maksa, munuaiset, keuhkot, luuydin, veri, silmän sidekudokset... Jep. Kaikki ovat tärkeitä. Laverilla nähdään.

Tuo on paskapuhetta, tiedät sen hyvin itsekin. Yrität vain lohduttaa mutta mua ei lohduta nuo sanat yhtään. Sen vaan tiedän että mun kuuluisi olla kuollut koska mitään tarkoitusta elämälläni ei ole. Minulla ei ole mitään järkevää tehtävää tässä sairaassa maailmassa. Lisäksi fyysinen terveytenikin on huteralla pohjalla joten siitäkin syystä olisin mieluummin kuollut. Ja turha väittää vastaan!!

Kiva, että kommenttini on herättänyt ihastusta ja vihastusta. Moni varmasti on vielä yksinäisempi kuin minä ja vielä pahemmassa tilanteessa, mutta omakin arkeni on sangen yksinäistä puurtamista. Teen gradua yliopistossa. En mistään yksinäisyyteen liittyvästä, mutta se on sangen yksinäistä puuhaa. Harrastuksia, joissa tutustuisi toisiin ei ole ja nuoruuden normaalien sosiaalisten taitojen muodostuminen viivästyi kohdallani lastentarhasta lukioon jatkuneen armottoman kiusaamisen aiheuttaman henkisen täydellisen musertumisen seurauksena.

Olen kuitenkin yliopistolla tähänkin asti tahkonnut ja ulkomaillakin ehtinyt matkustella, opiskella ja työskennellä. Sieltä minulle on jäänyt muutama tuttavuuskin. Hyvän päivän tuttujakin täällä yliopistolla on, mutta heitä näkee kovin harvoin, kun en enää säännöllisesti luennoilla käy ja heillä on oma aktiivinen vapaa-ajan elämänsä ja he varmaan luulevat minullakin olevan.

En voi lähteä ruotsinlaivalle ryyppyristeilylle, koska en saa hytillistä porukkaa seurakseni ja monia muitakin asioita on, joita en voi tehdä nimenomaan sen takia, että olen yksinäinen susi.

Voin kuitenkin matkustaa esim. halpalennoilla jonnekin Euroopan metropoliin. Hostelleissa on paljon ulkomaalaisia matkalaisia, joihin on helppo tutustua. Samalla mieli laajenee, kun näkee muutakin kuin suomalaisia murjottajia ja suomalaisen maakuntakeskuksen (ainakin minun osaltani) ilotonta elämää. Voin hypätä Tallinnan laivaan ja lukea lehtiä ja kirjaa sen pari tuntia, minkä matka kestää ja jatkaa bussilla edullisesti ties minne. Tuttavuuksia on reissuilta kertynyt jonkin verran. Ei nyt mitään maailman läheisempiä tietenkään, mutta hieman edes olen saanut itselleni todistettua, etten ehkä sittenkään ole ihan hirviö, jota lähellekään ei kenelläkään ole halua tai uskallusta tulla. Aina ei tietysti ole rahaa tai aikaa matkustaa:-( Kun vielä saisi tästä Suomen arjesta ja viikonlopuista vähän siedettävämpiä.