Hei kaikki,
en voinut otsikoida häiriintynyt lapsi vai häiriintynyt äitipuoli, koska niin vähän on tunteita miehen lapseen, etten voi edes äitipuoleksi itseäni tuntea.
Onko todella mahdollista, että kyse on vain kemioista?
Taustana, minulla edellisestä elämästä kolme teiniä, kohteliaita ja keskustelevia, reippaita sekä jo kaksi aikuista "lasta", josta toinen odottaa vauvaa ja minusta tulee syksyllä lähes isoäiti.Eli viisi lasta olen saanut ilokseni kasvattaa ja kaikki tasan yhtä rakkaita, vaikka kaksi on tullut kaupan päälle.
Nykyisessä elämässä teinit asuvat luonamme vajaa puolet kuukaudesta. Nykyinen mies, olemme asuneet noin kolme vuotta yhdessä, suhtautuu poikiin ok, ei ole innostunut, mutta kutsuu kyllä syömään, kun ruoka on pöydässä. Siinä se hänen kommunikointinsa onkin. Lienee jonkin verran mustasukkainen pojista ja on monissa tilanteissa etsimässä "virheitä". esm lautanen jää väärään paikkaan, joita osoitella. (Siis tiskialtaseen eikä pesukoneeseen suoraan.)
Nämä ovat hyvin pieniä, sekundäärisiä asioita, mutta tuntuukin siltä, että ne määrittelevät miehen oloa ja eloa aina silloin lapseni ovat meillä.
Sitten aihe. Vasta nyt. Miehellä kohta 12 vuotias, pahantuulinen tytär. Tyttärellä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja, pieree raikuvasti ohikulkiessaan ja hohottaa sen päälle, maiskuttaa ruokapöydässä, ei tervehdi eikä vastaa kutsuttaessa, komentaa ja huutaa ja vaatii, mä haluun-tyyliin. Moittii isäänsä muiden aikana tyhmäksi tai paviaaaniksi. Isä vain hymyilee näppärälle sutkautukselle.Toisen lapsi ei ole oma lapsi, mutta voi silti olla rakastettava ja hellittävä. Nyt vain tunnen vastenmielisyyttäkin, ajatellessani tämän lapsen taputtelua(yritetty on).
Minusta tämä on kauheaa, kuitenkin lapsi matelee isänsä edessä ja yrittää kaikin keinoin miellyttää, mutta isänsäkin tuntuu suhtautuvan häneen aika välinpitämättömästi ja siksi arvelen tyttären käyttäytyvän kuin porsas.
Ainoana lapsena sille lienee selityksiä, mutta pahaa tekee, kun lapsen äiti kertoi ajaneensa muutaman sata kilometriä kyläilemään, jottei lapsi olisi saanut raivaria. Tämä on kai yleistä, että vanhemmat yrittävät miellyttää lapsiaan ja tekevät mitä tahansa.
Ponttini on se, että olematonkasvatus sotii tosi vastoin kaikkea minun järkeni esittämiä kasvatuskeinoja vastaan. Siksi olen vetänyt tulpat korville enkä halua kuulla tämän lapsen tekosista enää mitään. Aikanai yritin keskutella ja ohjata lempeästi esm. pöytätavoille, mutta koska lapsi on niin ainutlaatuinen, häntä ei saa kieltää mitenkään.
Minusta tuntuu, että näinä viikonloppuina asun hullujenhuoneella, enkä enää tiedä kumpi on hullumpi, isä vai tytär. En voi olla niin väärässä viiden lapsen kasvatuksen jälkeen, että minä oisin se seko.
Rehellisesti, olen alkanut miettiä kaikkia keinoja, että voin välttää näitä tapaamisviikonloppuja. En vain jaksa kuunnella töykeää ja röyhkeää puhetta tuon ikäisen suusta, enkä halua että lapseni joutuvat myöskään kärsimään siitä.
Tiedän että me aikuiset arvostamme eri asioita, mutta mitäs sitten tehdään, kun menee sukset totaalisen ristiin?Minua on alkanut ottaa rankasti kaaliin myös mies, arvostus laskee, kun ei osaa kasvattaa lastaan mitenkään.
Olen myös miettinyt, soittaisinko lapsen äidille, emme ole missään tekemisissä olleet, vain kuulen miehen kautta hänen soitoistaan. Ainut kerta jolloin tämä äiti reagoi kasvatuspulmiin, oli se, että lapsi oli kotona pyytänyt anteeksi maiskutustaan ja äiti saikin siitä sitten hepulit että olin uskaltanut asiasta lapselle mainita.Isällä oli itku lähellä, kun kertoi, miten järkyttynyt eksä oli ollut. Lapsi koki maiskutuksenhillitsemisestään kohtuuttoman kovia paineita.
Voi olla, että soitto olisi turha, mutta ehkä se valaisisi vähän lapsen käytöstä?
Onko KELLÄÄN näitä tuikitavallisia suhtautumisongelmia? Mitä teette niille?
Kyllä tiedän, järjestän omia menoja jne. mutta koti on kuitenkin koti ja siellä pitää saadaa elää ja onhan se minun ja lastenikin koti.
Pitääkö alkaa asunnon metsästykseen, kyselee aikansa tahkonnut.
en voinut otsikoida häiriintynyt lapsi vai häiriintynyt äitipuoli, koska niin vähän on tunteita miehen lapseen, etten voi edes äitipuoleksi itseäni tuntea.
Onko todella mahdollista, että kyse on vain kemioista?
Taustana, minulla edellisestä elämästä kolme teiniä, kohteliaita ja keskustelevia, reippaita sekä jo kaksi aikuista "lasta", josta toinen odottaa vauvaa ja minusta tulee syksyllä lähes isoäiti.Eli viisi lasta olen saanut ilokseni kasvattaa ja kaikki tasan yhtä rakkaita, vaikka kaksi on tullut kaupan päälle.
Nykyisessä elämässä teinit asuvat luonamme vajaa puolet kuukaudesta. Nykyinen mies, olemme asuneet noin kolme vuotta yhdessä, suhtautuu poikiin ok, ei ole innostunut, mutta kutsuu kyllä syömään, kun ruoka on pöydässä. Siinä se hänen kommunikointinsa onkin. Lienee jonkin verran mustasukkainen pojista ja on monissa tilanteissa etsimässä "virheitä". esm lautanen jää väärään paikkaan, joita osoitella. (Siis tiskialtaseen eikä pesukoneeseen suoraan.)
Nämä ovat hyvin pieniä, sekundäärisiä asioita, mutta tuntuukin siltä, että ne määrittelevät miehen oloa ja eloa aina silloin lapseni ovat meillä.
Sitten aihe. Vasta nyt. Miehellä kohta 12 vuotias, pahantuulinen tytär. Tyttärellä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja, pieree raikuvasti ohikulkiessaan ja hohottaa sen päälle, maiskuttaa ruokapöydässä, ei tervehdi eikä vastaa kutsuttaessa, komentaa ja huutaa ja vaatii, mä haluun-tyyliin. Moittii isäänsä muiden aikana tyhmäksi tai paviaaaniksi. Isä vain hymyilee näppärälle sutkautukselle.Toisen lapsi ei ole oma lapsi, mutta voi silti olla rakastettava ja hellittävä. Nyt vain tunnen vastenmielisyyttäkin, ajatellessani tämän lapsen taputtelua(yritetty on).
Minusta tämä on kauheaa, kuitenkin lapsi matelee isänsä edessä ja yrittää kaikin keinoin miellyttää, mutta isänsäkin tuntuu suhtautuvan häneen aika välinpitämättömästi ja siksi arvelen tyttären käyttäytyvän kuin porsas.
Ainoana lapsena sille lienee selityksiä, mutta pahaa tekee, kun lapsen äiti kertoi ajaneensa muutaman sata kilometriä kyläilemään, jottei lapsi olisi saanut raivaria. Tämä on kai yleistä, että vanhemmat yrittävät miellyttää lapsiaan ja tekevät mitä tahansa.
Ponttini on se, että olematonkasvatus sotii tosi vastoin kaikkea minun järkeni esittämiä kasvatuskeinoja vastaan. Siksi olen vetänyt tulpat korville enkä halua kuulla tämän lapsen tekosista enää mitään. Aikanai yritin keskutella ja ohjata lempeästi esm. pöytätavoille, mutta koska lapsi on niin ainutlaatuinen, häntä ei saa kieltää mitenkään.
Minusta tuntuu, että näinä viikonloppuina asun hullujenhuoneella, enkä enää tiedä kumpi on hullumpi, isä vai tytär. En voi olla niin väärässä viiden lapsen kasvatuksen jälkeen, että minä oisin se seko.
Rehellisesti, olen alkanut miettiä kaikkia keinoja, että voin välttää näitä tapaamisviikonloppuja. En vain jaksa kuunnella töykeää ja röyhkeää puhetta tuon ikäisen suusta, enkä halua että lapseni joutuvat myöskään kärsimään siitä.
Tiedän että me aikuiset arvostamme eri asioita, mutta mitäs sitten tehdään, kun menee sukset totaalisen ristiin?Minua on alkanut ottaa rankasti kaaliin myös mies, arvostus laskee, kun ei osaa kasvattaa lastaan mitenkään.
Olen myös miettinyt, soittaisinko lapsen äidille, emme ole missään tekemisissä olleet, vain kuulen miehen kautta hänen soitoistaan. Ainut kerta jolloin tämä äiti reagoi kasvatuspulmiin, oli se, että lapsi oli kotona pyytänyt anteeksi maiskutustaan ja äiti saikin siitä sitten hepulit että olin uskaltanut asiasta lapselle mainita.Isällä oli itku lähellä, kun kertoi, miten järkyttynyt eksä oli ollut. Lapsi koki maiskutuksenhillitsemisestään kohtuuttoman kovia paineita.
Voi olla, että soitto olisi turha, mutta ehkä se valaisisi vähän lapsen käytöstä?
Onko KELLÄÄN näitä tuikitavallisia suhtautumisongelmia? Mitä teette niille?
Kyllä tiedän, järjestän omia menoja jne. mutta koti on kuitenkin koti ja siellä pitää saadaa elää ja onhan se minun ja lastenikin koti.
Pitääkö alkaa asunnon metsästykseen, kyselee aikansa tahkonnut.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla on samantapainen tilanne, lapsia on vain kaksi. Heidän äitinsä ei ollut kasvattanut lapsiaan ollenkaan, esimerkiksi jouduin opettamaan anteeksi pyytämisen (mitä nyt yleensä pidetään aivan normaalina!) Olen tehnyt selväksi, että vaadin kunnon käytöstapoja. Siitä eivät lapset pidä, eikä heidän lepsu äitinsä, mutta mielestäni tekisin väärin lapsia kohtaan, ellen opettaisi oikeille IHMISTEN tavoille. Mieheni on kanssani samaa mieltä ja pitää jälkikasvuaan aisoissa.
hei,
no villakoiran ydin. Siinäpä se, kasvattaa pitäs, mutta onneksi sinulla on mies samoilla linjoilla!
Minä yritin myös selittää, että onhan se lapsenkin parhaaksi, ettei tarvitse sitten aikuisena hävetä tai miettiä jossakin tilanteessa, että miten tässä kuuluu käyttäytyä, mutta valivali, lapsi on nyt jo niin täydellinen, eikä kuulemma tuon ikäiseltä voi vaatia osaamista.
Jaa, omani ovat osanneet kyllä jo ihan pienestä asti.
Omatunto nipistellen olen ajatellut, että olkoot sitten mikä on, mutta toisaalta mielen takana on se velvollisuus kasvattaa.
Hämmästelen vain, mten meitä voi olla niin eri linjoilla olevia kasvattajia.Tai ihmisiä, jotka eivät kasvata lapsiaan lainkaan.
Vieläkö pitäs kääriä hihat ja alkaa toimeen, vaikka lapsen isä ei asiasta ole kiinnostunut lainkaan. Ehkäpä se lapsi itse innostuisi kun sille selittäisi.
Yrittänyttä ei laiteta...
ja rupeat hänen toiseksi naiseksi, mitä odotat?
idiootteja piisaa ...
Alkuperäselle ...ehkä kirje exälle jossa nimenomaan selität asian niin että olet huolissasi kuinka tyttö pärjää jollei opi käytöstapoja .
Miehen kanssa palaveri ja käytte läpi teidän perheen käytössäännöt ja noudatatte niitä .
Exä älähtää mutta so what ...kyllä tytöllä tulee olemaan vaikeata sopeutua muuallakin jos noin käyttäytyy .
Mies voisi antaa huomiota tyttärelleen enemmän .Jospa hän heräis kun käytte paperin ja kynän kanssa pöydän ääreen pitämään perhepalaveria .
Tyttö kaipaa varmasti juuri päinvastaista -eli positiivista suhtautumista ...vaikka ymmärrän että vaikeaa on .
että kun viis veisaat miten lapsesi elää tämän jälkeen niin haluatko tosiaan että hänet sitten "oikeasti pannaan kuriin" siellä toisessa kodissa jos suhtaudut noin vihamielisesti ? että lopetetaan se isänkin hyssyttely ym. miksi ihmeessä siinä toisessa kodissa se naispuolinen saa kantaa teidän jälkipyykkiä. Kyllä se voidaan lopettaa, voitte etsiä niitä eron syitä sitten omista valinnoistannekin.
Minulla menee aina pitempien isällä kyläilyjen jälkeen useita päiviä saada poikani "ruotuun". Isällä ja avovaimolla ei ole sääntöjä tai rajoja juurikaan. Avovaimo on jotain ihme lahkoa ja kannattaa ns. vapaata kasvatusta. Lapsille ei saa missään tilanteessa korottaa ääntä jne.
Kerran olin exän mukana ostamassa nuoremmalle kenkiä, kun olivat menossa isälleen taas viikonlopuksi ja sain hävetä silmät päästäni. En ollut tunnistaa omaa lastani kun juoksi ympäri kauppaa ja kiukutteli saadakseen isän ostamaan lelun. Tämä nuorempi 5-vuotias, pistää myös huutamalla isän kantamaan itseään, vaikka osaa jo kävellä ; )...
Tämä asia harmittaa, mutta minä olen onneksi se lähivanhempi, joten luulen lapsien oppivan tavoille. Kyllä minusta kasvattaminen ja rajojen laittaminen on lapsen parhaaksi. Minusta ex tekee itselleen karhunpalveluksen. Vaikea kuvitella, että isiä murroiässä enää kunnioitetaan, korkeintaa vedätetään ; ).
KOita puhua miehelle asiasta. Koittakaa laatia yhteiset pelisäännöt. Voithan sinä varmaan jutella tytön äidinkin kanssa, mutta sovi siitä miehesi kanssa, ettei tule ongelmia.