Tai koska sinulla oli ikävä esim. kotia tai vanhempia. Minulla oli kerran todella kova ikävä äitiä ja isää kun he lähtivät jonnekin vanhojen ystäviensä luokse kylään ja minä jäin erääseen toiseen tuttavapaikkaan heitä odottamaan. Siinä tuttavapaikassa oli narukiikku josta minä tykkäsin ja sentakia sinne jäinkin, kiikkumaan. Mutta kun he viipyivät ja viipyivät sillä kyläreissulla, eikä sen talon väki minulle ollut oikeastaan ollenkaan tuttuja. Minulle tuli todella kova ikävä vanhempiani. Tuntui kuin he olisivat unohtaneet minut. Minä istuin siinä narukiikussa ja odotin ja odotin. Ilta oli jo myöhä ja ulkona hämärtyi. Talon väki houkutteli minua nukkumaan sisälle, mutta minä en lähtenyt. Ikävissäni ajattelin että kyllä he kohta tulevat ja jatkoin hiljaista kiikkumista.... Sitten yllätys, heräsin talon sisältä kun äiti mua herätteli. Oli aamuyö, mä oli nukahtanut siihen narukiikkuun ja talon rouva oli kantanut minut nukkumaan sisälle. Voi mikä riemu ja ilo mun sisimmässäni. Sitten lähdettiin kotiin. Olin neljä tai viisivuotias.
Mitä sä pelkäsit lapsena.
jartsev
1023520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 102
Vanhimmat
Pelkäsin lapsena perhosia. Nykyisin minulla on yöperhoskammo. Sotaakin pelkäsin lapsena. Johtuu varmaan siitä kun molemmat vanhemmat olivat sodassa ja puhuivat siitä vielä 60-luvullakin kun olin pieni. Taisi olla jossain iässä joku lyhyt vaihe kun juoksin ja hyppäsin sänkyyn. Ajattelin, että sängyn alla voi olla joku. Vanhempien kuolemista pelkäsin jossain iässä.
Lapsuuteni pelko liittyy johonkin selittämättömään asiaan. Asuimme metsän keskellä ja kylälle matkaa oli noin kilometrin verran metsätaivalta. Muistan, kun aina huolehdin, että talomme ulko-ovi oli varmasti haassa. Ovessa oli iso vahva haka, mutta toisessa sissänkäynnissä oli ohut pieni haka. Sitä pientä hakaa ajattelin usein ja olin huolissani sen kestävyydestä, jos joku päättää tulla sisälle meidän perheen tietämättä, niin sen haan saa helposti rikki. Asuimme muutaman vuoden tuossa sota-ajan rintamatalossa. Olin kolmetoista vuotias, kun muutimme pois silloisen asuinkuntamme kirkonkylään.
Sen jälkeen olen nähnyt unia tuosta talosta, jotka liittyvät juuri tuohon oven lukitsemiseen. Ensin alkuun unet olivat ahdistavia. Vuosikymmenien jälkeen unet muuttuivat "hyviksi". En tiedä mikä siihen ulko-oven hakaan on liittynyt vai oliko se vaan lapsen omaa mielikuvitusta se pelko. Nyt en enää ole muutamaan vuoteen nähnyt unia. Ne loppuivat, kun poikani kanssa kävimme tuossa lapsuuteni paikassa. Sitä taloa ei enää ollut, vaan ympärille on rakentunut moderni kyläyhteisö kauniine taloineen.
Haka piti olla aina YÖT lukossa, tuo jäi kirjoituksesta pois.
..jonkin pahan ulkona pitämistä varten ja joku pikkuhaka tuntui niin vähäpätöiseltä, enemmän periaatteelliselta, aivan kuin ilmotukselta rehellisille että tämä ovi on lukittu. Minulla oli samoja tuntemuksia usein lapsena.
Asuttiin kerrostalossa. Oli kamalaa, kun äiti käski hakea vintistä jotain, vaikkapa puolukoita. Ei voinut kieltäytyä. Ja jotenkin sinne vinttiin aina uskalsi mennä, mutta poislähtö oli kyllä aika vaudikas. Valot jäi palamaan ja raput melkein lentämällä alas. Sama juttu oli, kun piti kellarissa käydä. Vielä aikuisenakin on inhottava mennä kellariin.
Minä olin ehkä neljän vuoden ikäinen. Olin vanhin meidän perheen lapsista. Minulla ei ollut ikäisiäni leikkikavereita aivan siinä mökin läheisyydessä jossa asuttiin. Leikin paljon yksin tai kaksivuotta nuoremman sisasreni kanssa. Lähimmät naapurin pojat olivat noin kilometrin päässä samalla kylällä. He oliva minua pari-kolme vuotta vanhempia. Minun mieli teki mennä niiden luokse leikkimään ja kärtin sitä äidiltä. Kunnes hän viimmein antoi luvan. Kävelin sitä kylätietä sinne naapuriin ja ujona katselin ensin etempää ja hiljalleen lähestyin niiden pihapiiriä. Kun naapurin pojat huomasivat minut he kutsuivat luokseen ja kyselivät kaikenlaista siinä heidän hiekkaläjällä. Sitten he keksivät että leikitään intiaanileikkejä. Minä en tiennyt mitä on intiaanit ja kuinka sellaista leikitään. Mutta pian selvisi että pojat olivat intiaaneja ja minä valkonaama joka napattiin kiini ja sidottiin puuhun. Ja intiaanit piiritti ja olivat uhkaavia valkonaamalle monellatavalla. Ainakin se minusta siltä tuntui tosi kauhistuttavalta. Olin lopulta aivan toivoton ja se pidätys tuntui kestävänvaikka kuinka pitkään. Itkin ja pelkäsin kunnes lopulta päästivät irti. Juoksin minkä keresin kotiinpäin ja vilkuilin taakseni. Ehkä heillä ei ollut tarkoitus minua niin kovin pelästyttää mutta minä tietämättömänä intiaanileikkien tavoista pelkäsin ja pelko jäi olemaan. En enää koskaan käynyt siellä tai leikkinyt heidän kanssaan.
Olla yksin vintillä , piti aina vilkuilla selkäsä taakse , kun oli semmoinen tunne , että joku seuraa takana ja rappuset tulin myös alas vauhdilla ja oikeastaan kaikkein eniten pelotti se alastulo koska pelkäsin etten saa vintin ovea tarpeeksi nopeasti auki ja mörkö saa minut kiinni.
pelkäsin ihan mielettömästi, muistan kuinka jännitin itseni rautakangeksi ja odotin viimeistä hetkeäni; elämäni pisimmät sekunnit koin jyrähdyksen ja salaman välillä :(
Meilläpäin oli hirmuiset ukonilmat kun ja jos ukkosrintama jäi järven takia pyörimään talomme päälle.
Toinen asia mitä pelkäsin kamalasti, oli "Jumala rankaisee pudottamalla ison kiven tuhmien lasten päähän", en oikein osaa selittääkään sitä pelon määrää ja lajia mitä tuo mahdollinen rangaistus aiheutti lapsen mielessäni.
Tuo tuntemattomalla uhalla pelottelu oli kai aika tavallinen lasten hallitsemistapa,- verrattavissa maahisilla ja näkeillä pelotteluun.
Kun oli paljon työtä ja lapsia, jotain kai piti keksiä.
Meilläkin äiti käytti. Näkki vetää kaivoon tai jokeen. Tai sitten Jumala heittää kuuman kiven päälle.
Muistan, kun vanhin poikani itkien tuli luokseni, kun mummu oli näin sanonut hänellekin. Selitin pojalle silloin, ettei Jumala heitä kuumia kiviä kenenkään päälle, mummu oli vaan hermostunut ja väsynyt.
Ukkosesta tykkäsin, kun tuli niitä suuria valoja ja ikkunat helisi. Vnahemmiten, aikuisena olen kyllä jotenkin pelännyt ukkosta.
julmaa lasten kaitsemista.
Anoppini olisi myös mielellään käyttänyt samaa kasvatusmetodia lapsiimme, mutta mie korjasin heti lapsille ettei "möököjä" ole kuin satukirjoissa, - eihän se anoppi oikein tykänny siitä, mutta ei sanonutkaan mitään.
Asuimme anoppilassa viisi ensimmäistä avioliittomme vuotta.
Kyllä minäkin istuin hiljaa uuninnurkassa kaukana akkunoista ja toivoin uudestaan ja uudestaan että tämä olis viimeinen salama. Meillä oli pieni sekarotuinen Pystykorvan näköinen koira ja se pelkäsi siinä vieressä. Vikisi ja vapisi, varmaan sen pelko tarttui aina minuunkin. Silitin sitä, se piti siitä ja nuoli aina minun kättäni.
heti ensimmäisen jyrähdyksen kuultuani nukkumaan.
Joskus harmitti kun velipoika kertoi miten mahtavia salamoita näkyi, en muista pienenä lapsena nähneeni ukkosta ollenkaan.
Vähän isompana olin jo hereillä ja kuvittelimme että taivaan isä kuskaa kiviä kottikärryillä ja kärryt kaatui kalliolle kun jyrähti.
50-luvulla pelottelu oli aika yleinen kasvatusmenetelmä. Onneksi minuun ei sitä käytetty, minulla oli niin vilkas mielikuvitus, että pelkäsin pelottelemattakin esimerkiksi pimeää, autioita taloja, isoja koiria, koppakuoriaisia...
Kerran pelästyin jopa omaa peilikuvaani. Äiti oli jostain syystä jättänyt minut vähän pitemmäksi aikaa yksin, ja sillä välin olin tuhrannut naamani väriliiduilla niin kauhean näköiseksi, että pillahdin itkuun, kun katsoin itseäni peilistä. Siihen jäivät meikkauskokeilut! :-)
Ukkosta en ole pelännyt koskaan, lapsena menin aina ikkunan viereen istumaan ja katselemaan, kun salamat näyttivät minusta niin hienolta.
en itse oppinut pelkäämään ukkosta, vaikka isäni oli aina silloin lähes hysteerinen. Olisi varmaan ryöminyt sängyn alle, jos olisi sopinut. Aina laski tarkkaan, kuinka kaukana ukkonen oli.
Maalla mummolasa ukkoset olivat paljon pahempia. Tila oli lähellä peruskalliota, ja vanhat sulakkeet paukahtelivat.
Mummolleni onneksi, tynnyrit täyttyivät nopeasti kaivatulla sadevedellä.
Meillä ukonilmat olivat aikamoista räiskettä sitten kun meille tuli sähkölinja. Se linja päättyi meille ja asumus sijaitsi mäellä. Eikä senajan tekniikkaa ollut rakennettu riittävän tehokkaasti johdattamaan salamaniskuja maahan vaan ne tulivat lankoja myöten meille roiskuen huoneissa. Mittaritaulun tausta esim. syttyi useitakertoja palamaan mutta sammui aina lähes itsekseen. Sitä pelättiin meillä oikein porukalla.
oli se, ettei vain isäni tulisi kotiin humalassa.
Muistan kuin eilisen päivän, kun kesäkuumalla hän tuli tien laidasta laitaan hoippuen. Oli kuin tumma pilvi olisi pimentänyt poutataivaan.
Tiesin, että sanasota, ja käsikähmä siitä vanhempieni välille syntyisi. Myöhemmin äitini ja minun pakeneminen sukulaisiin.
Isäni oli myös sodankäynyt mies. Kyllä hän alkoholia käytti ja vanhemmilla oli siitä riitojakin. Äiti siitä aina enimmän motkotti ja saarnasi kun vähät rahat hipenivat viinaksiin. Mutta en minä isää pelännyt. Hän tuli aina hyvälle tuulelle kun oli hieman tai vähän enemmänkin maisissa. Poikkeuksetta, hän oli aina iloinen ja laulelevainen, eikä häntä silloin saanut mikään suuttumaan, ja hän leikki mun kanssa silloin erityisen mieluusti. Siksi en pelännyt häntä juovuksissakaan.
Oli sitten kännissä tai selvin päin.
oli täysin vihan sokaisema hirviö, kun äiti oli hänet motkotuksellaan suututtanut. Miten en olisi siis häntä pelännyt. Henki oli kyseessä, äidillä ja minulla. Ei siinä ollut ilon hitustakaan.
Jopas on sinulla kokemukset.Minun ei tarvinnut vanhempiani pelätä.
Vain kerran sukulais häissä näin isän jalan vähän vippaavan
ja silloinkin hän oli nauratteleva leikkisä ukkeli.
Äidin isää eli ukkia vähän pelättiin,hän oli niin
tosivanhan aikainen auktoriteetti.
Pennut ei saanut tehdä ja juosta miten sattui kun hän oli paikalla.
Piti kysyä lupakin oikein jos meinasi puhutella.:)
Sinutella ei saanut missään tapauksessa,muuton koivuniemen herra kyläili.
Oli varmasti kauheeta sellainen. Ei minulla mitään pelkoja vanhemmista ollut. Se äitin motkotus ei koskaan saanut isää vihastumaan. Hän ei yleensäkään vihastuntut oikein mistään, ainakaan ulkoisesti. Oikeuden tajuinen hän oli. Turvallista ja rauhallista siinä suhteessa.
hämähäkkejä,kaikki mikä surisi korvien ympärillä.
Koskaan en oo ottanu sammakon-kutua käteen enkä sammakkoa.
Sitten hissiä kun omassa talossa ei ollut hissiä niin se oli kauheeta kun mentiin kylään ja hississä oli kalteri ovet ja sammu valot kun meni sinne reunaa iik....hissi kammo vieläkin meen kyllä hissiin jos ihmisiä ei oo kun kolme muuten jätän väliin..Kellarit kyllä oli kamalia jos oli pitkät käytävät,nyt ei onneksi tarvi enään pelätä mitään muutakun mörköjä:)))))
Sauna tontun kanssa ollaan tultu jo melki sinuix.
Maalla kun asutaan niin aina alku talvesta pakkanen rupee ryskään nurkissa ja jää pitää oikee ihania ujelluksia niin siihen menee tovi enne kuin tottuu,koira immeinen kun oon niin koirillekin menee jokunen aika ennen kuin ne tajuaa että kukaan ei ole tulossa sisälle...
illan jatkot ....en ottaisi vieläkään sammakkoo käteen.
Ps kyllä madon laitan koukkuun...
Mutta pimeää metsää ja pimeää kylätietä, niitä pelkäsin. Meiltä oli reilukilometri minun setäni maatilalle jossa oli heillä karjaa. Meille piti hakea aina maitoa heiltä kannulla. Kun osasin matkan kulkea niin minun oli käytävä sitä maitoa hakemassa. Usein pimeän aikaan se metsätaival sitä kylätietä oli pelottavapaikka. Katselin aina pitkälle eteeni ja vilkuilin taakseni sekä ympärille metsään. Koskaan ei mitään erityistä sattunut. Joskus harvoin tuli joku kulkija vastaan. En oikein tiedä miksi minä sitä pimeässä kulkemista niin pelkäsin, mutta jokatapauksessa näin oli. Oli helpottavaa aina kun kotinivalot alkoivat näkyä.
Olin vajaan kymmenen ikäinen, kun minulta piti leikata kitarisat sairaalassa.
Siihen asti meni hyvin, kunnes minun piti sairaanhoitajan sylissä istuen 'nuuhkia' ilmensesti eetteriä nukutuksen aikaansaaamiseksi.
No rimpuilin aikani ja hän parhaan kykynsä mukaan piti minua ja "nukutusaparaattia" suun ja nenän edessä.
En kuitenkaan juuri mitään hengittänyt,ja kun sitten alettiin suorittamaan 'operaatiota', niin olin hereillä kun tikka ja pelkästään pienen nirhaisun lääkäri pystyi tekemmään, ja en suostunut edelleenkään hengittämään sitä epämiellyttävää 'eetteriä' ja selvisin sillä kertaa kotiin kipeämpänä kuin mennessä.
Seuraavana keväänä menin uudestaan ja "suostuin" paikallispuudutukseen vaikkei sitä alle kaksitoistavuotisille tehty. Sillä kertaa leikkaus onnistui, eikä ole sen asian takia tarvinnut uudestaan mokomaa kokea.
Näin aikuisena olen ajatellut, että se paikallispuudutus juttu saattoi olla ns. 'diplomatiaa' ja olin niin "iso" poika joka uskalsi olla hereillä leikkauksen ajan, ja siksi suostuin siihen vaihtoehtoon.
Nukutus, ei vielä silloinkaan olisi kelvannut, koska jostain syystä en suostunut vapaaehtoiseen nukutukseen sillä keinoin. Muistan monet jutustelut isän ja äidin kanssa sen asian tiimoilta ennen tätä toista yritystä.
jk. Olin jo monta vuotta ollut huonokuuloinen ja vaikka leikkauksen jälkeen kuulo parani normaaliksi, niin silti pitkään ensimmäinen sana, jonka sanoin minulle puhuttaessa, oli; MITÄ tai TÄH?:))
Suo, pelottaa vieläkin.
Isäni kanssa, mantiin lakkoja kerämään. Isäpä huomasi, savua tulevan metsiköstä. Sanoi menevänsä katsomaan, käski minun kerätä lakkoja, vieläpä lupasi pian tulevansa. Ämpäri täyttyi, odotin ja odotin. Ilta alkoi hämärtää, lähdin yksin, itkien kotia kohti kulkemaan. Matka tuntui kovin pitkältä, hämäryys pelotti. Onneksi löysin kotiin. Isoäitini lehmänkelloa soitteli katolla, iltasella, niin tuli isänikin reissultaan, vahvassa humalassa. Pontikan keitto puuhia, harrastivat kylän miehet siihen aikaan. Unohtuipa, pieni-tyttö alle kouluikäinen, sitten isältään.
ja pelkään sitä vieläkin! En uskalla jäädä nukkumaan vieraaseen paikkaan, paitsi hotelliin, koska se ei ole kenenkään koti.
Kerran seurustelin, jäin naisystävän asuntoon, hän laittoi nukkumispaikan olohuoneen sohvaan, kun aika oli kulunut niin huomaamatta ja rattoisasti, että viimeinen julkinen kulkuneuvo oli mennyt ja taksilla olisi ollut kallis matka. En saanut unta, pyörin sohvalla ja mielessä oli koko ajan mahdollisuus, että tuo nainen tulee ja lyö tai pistää veitsellä, kun nukun. Toista tuntia yritin rauhoittua, mutta ajatukset eivät lähteneet, ja niin puin ja poistuin hiljaa niin ettei naisystäväni huomannut mitään. Kävelin ulkona muutaman kilometrin, sitten soitin taksikeskukseen ja matkasin turvallisesti kotiin.
Arvatkaa, mitä kaikkea lapsena olin todellisena kauhuna öisin kokenut, että ne muistot seurasivat vielä aikuisena .. ja seuraavat yhä.
arvella, kun ne kauhut ovat omienkin silmieni edessä.
Onnellisia he, jotka jotain ukkosia pelkäävät, niitähän on vain kesäisin, ja päivin.
Kannattaa hakea apua ja purkaa noita vanhoja asioita. Turha niiden kanssa on hautaan asti sinnitellä.
...mutta varmasti jotain todella pelottavaa ja aivan traumaattista sen on täytynyt olla.
Pelkäsin lapsena lentokoneita. Mielessäni ne yhdistyivät sotaan. Sotaa pelkäsin kaikkein eniten. Isäni on sotainvalidi. Kuulin lapsena paljon sotajuttuja kun sodan järkyttämät miehet koolle osuessaan niitä toisilleen kertoivat. Unet joissa esiintyy lentokoneita ovat vieläkin pelottavia.
Teillä ole todellakaan elämää netin ulkopuolella. Surullista, että ette voi jutella ystävienne kanssa, vaan koneen kanssa seurustelette päivät pitkät.
itseäsi peilistä!
Häneltäkö kyssärin kysyt, vai meiltä, joilla on runsaasti myös ihan oikeaa, omaa elämää?
Olen satunnainen vierailija. Olen nyt sairauslomalla ja tsekkailen huvikseni palstoja. Kuinka ollakaan, samat nimimerkit pyörii aamusta iltaan, ja mitä typeriä kyssäreitä. Mitä se kertoo...? Ei siis taida olla sitä oikeaa eämää.:)))
..muiden typeryyksillä. Meillä on monenlaista elämää, esim. tätä muutakin elämää jokaisella. Sitten on näitä nettikeskusteluja, mielipiteitä, elämän tarinoita, kivoja hauskoja ja julmiakin. Kaikenlaista, se rikastuttaa monilla sitä muutakin elämää, täyttää yksinäisyyttä, ja tuo jonkun lähelle edes ajatuksissa. Maailma voi olla joillekin aika kalseakin paikka, hvyin monellekin. Antaa vain kaikkien kukkien kukkia täällä kyssäreinä ja mukanaolona, ole sinäkin jos viihdyt tai tule myöhemmin jos nyt tuntuu vertais-seura olevan hakusessa.
mukavaa, että sinäkin sait heitetyksi fiksun ajatuksesi maailmalle ja nyt voit tuntea itsesi meitä kaikkia erinomaisemmaksi?
Näiden ketjujen tekstit ovat ihan oikeiden ihmisten tuottamia, joten vuorovaikutusta syntyy täälläkin eli ihmiset eivät seurustele koneen vaan ihan oikeiden ihmiset kanssa. Näin kirjavaa joukkoa ei paikallispubista löytyisikään. Joskus ihan vieraiden ihmisten kanssa keskusteleminen voi olla tosi mielenkiintoista ja antoisaa; seuraakin voi vaihtaa helpommin kuin kasvotusten kohdatessa, jos keskustelunaihe ei kiinnosta. - Joka paikassa törmää välillä myös ryppypeppuisiin ihmisiin, joilla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa; täällä heidät voi halutessaan jättää vaille huomiota.
Aamukahvilla näitä lueskelen ja jos en tässä niin aamu uutisia kattelisin :) Kaikkia asioita ei aina voi ystävienkään kanssa jutella. Täällä on tullut monenlaiset jutut esille mitkä on itseäkin ahistanut mm. avioeron jälkeen. Usko vaan, niin henkisellä tasolla ainakin itse olen saanut "apua" luettuani tätä monen näköisten ihmisten kirjoittamaa elämäntarinaa. Tottakai sitä elämää on täällä elämässä. Ja :)) kukapa sen tietää minkä kohtalon tämänkin kautta voi tavata. No se taitaa jäädä haaveeksi, tai kukapa sen tietää ....:)) Hyvää työpäivää ja tätä päivää muutenkin.
diiselin murina kuuluu jo:
tutun turbon vihellyksen kuulen
ääni on sen, kuin myrskytuulen
kesalla saavat vanhoja muistoja mieleen.meilla maalla oli mies tyossa vanhan aitan katolla,ja yhtakkia tuo mies alkoi melkein peittymaan mehilaisiin,jotka parveilivat ja laskeutuivat tuohon samaan rakennukseen.aivan tuon miehen viereen.
kylla tuli miehelle kiirus alas.
ja sitten tietysti kivitettiin tuota mehilais'moykkya' ja karkuun jouduttiin juoksemaan kovaa.
samoin tietysti hajoitimme loytamamme ampparin pesat
ja saimme juosta monta kertaa henkemme edesta.
vaan kenenka olikaan syy??l-h
..ja poika porukassa varsinkin mielenkiinnon kohteena ja varsinaisia rohkeuskokeita. Kyllä niitä pelättiin ja sohittiin. Kipeitä pistoja tuli ja karkuun juostiin oikein laumana.
kun autolla piti ylittää silta, jäin usein kotiin kun matkalla piti ylittää silta.
Meillä ei ollut henkilöautoa, vaan kyläreissutkin tehtiin kuorma-autolla.
Olin nähnyt kaksikertaa kun silta oli romahtanut kuorma-auton alta.
Ymmärrys häivytti tämän pelon.
Ikävä kotiin mulla oli hirvittävä, kun jouduin seitsemän vuotiaana umpisuolileikkaukseen, silloin ei vanhemmat saaneet käydä katsomassa, äiti oli soittanut joka aamu, mutta kukaan ei sitä mulle kertonut.
Viikko oli pitkä aika, kyllä tuntui ihanalle kun setä tuli hakemaan ja istuin leikkaushaava kipeänä tärisevän kuorma-auton kyytiin.
Koti-ikävä minuakin vaivasi useimiten ja aina muualla ollessani. Minulla oli mummolaan metsäpolkuja kuljettuna matkaa kolmisenkilometriä. Kävin siellä hyvin usein koska tapasin sellä mummoa ja enojani. Usein myös kaupunkilaiserkkujani oli kesänvietossa mummolassa. Yövyin joskus mutta useimmiten tulin kotiin yöksi vaikka se metsätaival aina vähän pelotti ja varsinkin jos viivyin ja iltaehti hämärtymään.
on, jossa vanhemmat eivät ole saaneet käydä katsomassa???
pelkäsivät että lapsille tulee ikävä kun vanhemmat käy katsomassa.
Sisareni oli kirkonkylällä koulussa ja häntä ei päästetty mua katsomaan, värikynät ja paperi piti jättää käytävässä hoitajille.
Sairaala oli Kalajoen kunnansairaala ja vuosi oli -56.
muistikuva siitä että itse olin helsingin lastenklinikalla pari päivää tai pidempään, en nyt muista oli se sen takia että olin tullut auton töytäisemäksi, vai siksi että olin kuuroutunut jonkun korvavian takia, mutta muistelisin että minuakaan ei käyty katsomassa. Tosin olin todella nuori, ehkä 3-5v?
Mielestäni ovat väärin tehneet, kun vanhemmat eivät pääse katsomaan, johan siinä tulee pikkuiselle hätä, että missä äiti on.
Kyllä minulla olisi ollut todella suuri ikävä jos noin olisin joutunut yksin olemaan. Minulla oli ollut aivan pienenälapsena kasvain kädessä. Itse en muista sitä, äiti kertoi siitä. Hän oli käyttänua minua Helsingissä sädehoitolaitoksella. junalla oli matkustettu. Mun kättä oli pidetty kobolttikanuunassa puolituntia, eli sitä oli säteilytetty sen aikaa. Lääkärit olivat olleet sitämieltä että hoito olis pitänyt uudistaa jonkunajan sisällä, mutta ei vanhemmillani ollut siihen varaa. Ihmeellisintä että se hoito tehosi. Kasvain hävisi eikä ole palannut. Minun käteni on aivan normaali. Iho siinä on vähän erilainen mutta toiminta kyky hyvä. On vielä niin että se oli vasenkäsi ja mä olen vasenkätinen, vautsi!
Karhuilla ja Susilla silloin lapsia peloiteltiin,
kun asuttiin melkein yksin synkän metsän keskellä.
Kyllähän niitä petoja silloin olikin niissä maisemissa.
Varsinkin syys pimeällä kun piti iltamyöhällä käydä
kilometrin päästä postia hakemasta,kuunteli tarkkaan
metsän ääniä ja herkästi rasahduksen kuultuaan pisti juoksuksi.
Pisin aika silloisessa lapsuudessa tuntui olevan,
kun jouduin 5 v:a äidin sairastuttua "evakkoon"
parinkymmenen kilometrin päähän sukulaistaloon.
Kohtelu oli mitä oli ja isä ei päässyt katsomaan
kuin kerran tai pari kuussa.
5kk:a tuntui silloin ikuisuudelta.
Onneksi sitten syksyllä Äiti toipui vaikeasta
munuais sairaudestaan ja pääsi sairaalasta kotia.
Vaikkei niistä ajoista paljon muuta muistakkaan,
mut tälläiset kokemukset kummasti muistaa kuin
eilisen päivän vieläkin.
Jo varsin nuorena minä kuljin poluapitkin metsässä olevan hevoshaanhalki ongelle järvenrannalle. Se oli mielipuuhaani kesällä. Mutta siinä laitumella olevia hevosia pelkäsin. Niitä oli useita ja jos ne sattuivat olemaan polun lähellä niin joskus ne lähtivät uteliain seuraamaan minua. Aina juoksin karkuun minkä kintuista pääsin. Joskus tippui onki matkalle tai matoset ja piti odotella että hevoset menivät matkoihinsa. Joskus käännyin takaisin ja odotin aidanluona että voisin hiipailla hiljaa niiden ohitse. Myöhemmin tajusin että eikai ne mitään olis tehneet, uteliaita vain olivat pientä yksinäistä kulkijaa kohtaan.
kun isäni oli jäänyt koko orvoksi samanikäisenä, on se ollut kauhia paikka..ihan meinaa itkettää kun ajattelenkin sitä..
Meilläpäin kesäisin oli kaikien karjat ns ulkolaitumella.
Suuret mettähallituksen korpimaat oli talojen yhteislaitumena.
Sinne sitten tuotiin kironkylän pinnasta kesäksi myös
lampaita ja joukossa pässejä.
Välillä ne vaelteli suurena moni satapäisenä laumana
kotini edustalla aidan takana.
Sen ajan kulkujätkät eli savottalaiset kulkiessaan härnäsivät
joukossa olevia pässejä.
Jotkut niistä tuli sitten loppu kesästä erittäin kiivaaksi ja äkäisiksi.
Poikasena silloin ei ollut menemistä metsään lauman lähelle
tai tuli kiivas kilpa juoksu kiven päälle tai aidan taa turvaan.
Eräänä kesänä oli sitten taas yksi pässi kulkijoille pahasti häiriöksi.
Eräs kulkija sai kokea monta kertaa persuuksissaan pässin sarvet.
Tien varressa oli noin metriä korkea suippo kivi,kulkuri pistikin
kulkiessaan ja pässin huomatessaan hattunsa kiven päähän ja meni taa piiloon.
Pässi otti kovat vauhdit ja puski päin kovaa kiveä.
No lopun voi arvatakkin,ei ollut häiriöksi enää sen jälkeen.
Meillä oli kanssa lampaita ja tietenkin myös pässejä. Ne lampaat olivat aina mummolan laitumella jossa mummonlampatkin olivat. Minun enoni tekivät saman kuin sinun savottalaiset, eli härnäilivät niitä pässejä. Syksyisin kun haettiin ne lampaat kotiin niin pässit olivat niin kovapäisiä ja kiivaita että niiden kanssa oli aina hankaluuksia. Kerran meillä oli aivan mustapässi ja samallalailla kiivasluontoinen kuin aikaisemmatkin. Se pässi kuljeksi meidän pihapiirissä aivan vapaana, ai se mihinkään karannut. Yöpyi ladossa ja oli vahtikoirana siinä pihalla. Sitä aina pelkäsin kun piti käydä pimeällä ulkohuussissa ja se mustapässi ilmestyi milloin mistäkin ja joskus puskuaikeissa. Mutta se sillä pässin vapaana ololla oli positiivisena vaikutuksena että sinä syksynä eivät naapurinpojat käyneet hiipailemassa pimeässä ja pelottelemassa. Monesti pojat vinguttivat pirunviulua jossain akkuinanpieli laudassa.
pelosta, tuli mieleen eräs lapsuuteni pelko.
Kuuntelin vanhempien ihmisten puheita kuinka ne puhuivat viimeisestä päivästä, omassa mielessäni tämä oli koko maailman viimeinen päivä ja kävin mielessäni kaikki "tuhmat" asiat joita olin tehnyt, viimeisen päivän edellisenä yönä rukoilin että pääsisin taivaaseen isän, äidin ja sisarusten kanssa samaan paikkaan.
Osottautuikin että kysymyksessä oli kuukauden viimeinen päivä ja maitotiliä odotettiin hartaasti jonkin laskun maksamiseen.
Tyttäreni oli pieni ja oli tulossa lumeton joulu, josta kaikki puhuivat mustana jouluna.
Jouluaattoaamuna puin tyttärelleni vaatteita päälle ja sanoin että nyt on jouluaatto ja pukki tulee tänään.
Hän rutisti mua ja sanoi: ihanaa, ei tullut mustaa joulua, olen pelännyt niin kauheasti ettei jouluna näe mitään kun on mustaa.
Lapsena syntyvät mielikuvat ovat niin aitoja ja eläviä että joku pelkotila voi syntyä hyvinkin viattoman tuntuisista jutuista. Silloin kun olin nuori niin oli kaikenlaisia kulkijoita jotka kävivät ohimennessään pyytämässä milloin mitäkin, moni oli yösijaakin vailla. Joskus ottivat jonkun yöpymään meilekin. Heitä pelkäsin aina aivan ahdistukseen asti. Joskus sattuikin jotain jotenka se pelko ei aivan turha ollutkaan.
susikoiraa joka puri minua useita kertoja. Näen toisinaan vielläkin painajaisia siitä koirasta. :(
Hirveetä varmasti lapsesta tuollainen. Sehän olisi voinut olla vaikka kuinka vaarallista. Aiheuttaa vaikka jäykkäkouristuksen ja kuoleman.
ei oikein sopeutunut enään uuteen perheeseen eli meille, vaikka tulikin lapsiperheestä. Ei se koira katsonut ketä puri ja milloin, mutta onneksi minut vietiin useimmiten aina sairaalaan paikattavaksi ja sain siellä sen jäykkäkouristus piikin.
kauhunpaikka vielä; se maailman loppu, niitä maalimanlopun julistajia kun piisasi :(
totisen pelon mieleen. Niitä maailmanlopun sanansaattajia oli kai meidän lapsuudessa nykyistä enemmän. Muistan olleeni yksin kotona, vanhemmat töissä, ja kauhusta kankeana tiirasin herätyskellon viisareita. Huh, huh, pahimpia lapsuuteni pelkoja.
Se kun oli niin käsittämtön asia kertojillekin saati lapsille niin pelkojahan siitä tuli. Mut ei se nyt vielä ole toteutunut;)
Kummituksia ja pimeää..:) Piti aina ihan kiusallakin katsoa, kun tuli lauantaisin yö-juttu...Se oli karmea...:X
Mutta pelkäsin savottalaisten koiraa. En ollut kuin kolmevuotias kun asuttiin vuokralla eräässä vihreässä pikkumökissä. Kävelin äidin mukana maidonhaku reissulla. Oli talvi ja matkaa oli ehkä kilometrin verran. Siinä välillä oli savottalaisten puulaani. Ajoivat hevosella siihen tienvarteen puita. Niillä oli irtaallaan koira joka pokkeuksetta haukkui meitä. Sitä pelkäsin tosipaljon. Äiti aina kantoi minut sen ohitse. Siellä maitopaikassa oli myös pystykorvan näköinen pienikoira ja se teki keväällä pentuja. Minusta ne koiranpennut olivat kivoja. Katselin niitä joka kerta kun siellä käytiin. Ja sitten kerran Äiti yllätti minut. Hän oli yksin hakemassa maitoa ja toi baskerissaan pienen koiranpennun meille. Sanoi että se on nyt meidän oma. Olin tosi riemuissani. Se koiranpentu oli pieni ja vilkas, juoksi kovasti ja se ehti jokapaikkaan. Sille annettiin nimi "Nukke".
Meidän mökki oli lähellä kylätietä jota pitkin kulkivat isommat jo kouluakäyvät pojat. Oli syksy ja pakkaset olivat jäädyttäneet tienvarressa olevan vettätäynnä olevan montun ja jäälle oli satanut lunta viitisensenttiä. Isä oli rakentanut puusta minulle lumiauran. Siinä oli aisat josta sitä voi työntää. Pidin sitä todella hienona ja olin siitä ylpeä. Leikin siinä jäällä pitkinpäivää auraillen siihen teitä ja minulla oli tosi kivaa. Sitten äiti kutsui minut päiväkahvin aikaan pullamössölle josta myös pidin kovasti. Mutta kun palasin ulos niin näin että koulusta palaavat pojat olivat nähneet minun aurani siinä jäällä, olivat rikkoneet jään ja upottaneet sen minun aurani montunveteen. Pelkäsin niitä isompia poikia mutta jostakin syystä kuitenkin hain eteisen sillanalta kiven ja juoksin niin lähelle kuin uskalsin ja nakkasin sillä kivellä sitä poikalaumaa. No kivi osui erään pojan otsaan, siihen tuli vertavuotava haava ja siitähän nousi valtava hälinä. Minun äitini sitoi sen pojan otsan ja hän kutsui minut heinäladosta jonnaka olin paennut ja minun piti pyytää anteeksi siltä pojalta kolttostani. Pelkäsin niitä poika entistä enemmän, kadutti että heitin sen kiven. Mutta en sen jälkeen koskaan jättänyt sitä upeaa auraani sinne tienvarteen niiden poikien ulottuville.
ollut tuokaan mukava muisto lapselle. Joskus tuntuu että vanhemmat ovat unohtaneet aikuisena omat lapsuutensa pelot ja eivät tajua mitä tekevät lapsilleen. Heidän hyvää tarkoittavat tekonsa voivatkin olla pahempia asioita lapsille.
Oli vähän ristiriitainen olo. Jonkinlainen oikeustaju ja itsenpuolustus minulta mutta ehkä sattumankautta tuli kohtuuttoman kovajuttu siitä kiven heitosta.
ja tulihan se sieltä, mitä lapsena pelkäsin.
Ainoastaan iilimatoja ja sitä että soudan karille (tai että ajan moottorilla karille, sitten kun sain sitä käyttää). Olin muuten täysin peloton kai sitten, kun toissailtaisesta asti tätä piti miettiä. :)
kyykäärmeitä, mutta tulin nähneeksi sellaisen (parikytsenttisen) ainoostaa kerran elämässäni, ja toivon totisesti etten näe enää ikinä niitä missään lisää. Kyllä minä pidinkin mökkipoluilla meteliä, laulaen siellä kuljin, kun ystävälleni oli 3km matka mökiltämme, lauloin niin että mettä raikui, varmasti siinä säikähti kaikki hirvet ja karhutkin karkuun, joita tosin en edes osannut pelätä. :D
No naapurin Kalakkunoota pelättihin ku ne oli aina kesäsin siinä pihaas niillä ihan irtaallaan. Siinä oli sellaanen vanha ja agressiivinen kalakunakukkoo, siinä laumas ja varmahan tuli kyllä vieraatten tenavaan päälle jos ei pitäny varaansa. Siinä taloos oli kaks mun ikäästä poikaa ja oltihin kavereita, ne pojat sen kukoon oli "kurssittanu" joutessaan niin vihaaseksi. Porrasluuralla sitä aina härnäsivät, aitan ovenraosta. Aina ku meni poikaan luona käymähän oli luurattava tarkkahan, notta onko kukkoo vahtaamas. Ei se ny kenellekkähän mitään saanu ku pirettihin aina varamma notta ei pääse yllättämähän. Sitä ny pikkuusen varottihin en tierä oliko se ny pelekoa, jonkinlaasta kunniootusta sitä kukkoa kohtahan kyllä tunnettihin, oli se sellaanen förmyntäri siinä kalakkunalaumaas. En ny enää muista kuinka kauan ne sitä kukkoa vastusti siinä naapuriis, usiampana kesänä se siinä markilla "kukkooli" ja hoiti virkaansa.
tarkkaan mietittyäni mieleen, että 50-luvun lopulla meidän tyttöjen, ainakin meidän kaupungissamme, kehoitettiin pelkäävän "karkki-setiä".
maailma ole muuttunut miksikään vuosikymmenten saatossa. :(
Pedofiilit on vain nyt nimitetty tulla nimellä.
kehoittivat omatkin vanhempani pelkäämään. Nyt kun järjellä, toivottavasti sitä on, miettii, niin miltähän ne olisivat näyttäneet?
Tyttöjen kanssa kun kuljimme, emme tosiaan tienneet. Kai sitten pelkäsimme jokaista vastaantulevaa miestä. Muutenkin tuntuu, että lapsuuteen kuuluivat ihmeelliset, ehkä vain mielikuvituksen aiheuttamat pelkotilat.
tästä aloituksesta ja keskustelusta... Tein aloitteen kun se minusta on sen takia niin kiehtova kun se kertoo ihmisten lapsuudesta jota useimmiten on aika kullannut tai ainakin tuonut sitä etäisyyttä jota tarvitaan kun kipeistäkin kokemuksista voi jo kertoa. Ne kertomukset on eräälaista historiaa, tuo kivasti esille sen kuinka erilaisista lähtökohdista olemme tulleet ja kohdanneet tässä virtuaalimaailmassa vistien ja ajatusten tasolla. Ei mun tarkoitus ole kenekään oikeanelämän rajoittamien tai saattaminen epätasapainoon. Päin vastoin, josko tämäkin pieni keskustelu ja mielipiteiden vaihto voisi olla osa sitä informaation ketjua joka saa meidät paremmin ymmärtämään toisiamme ja viihtymään toistemme seurassa ja tai vähentämään sitä yksinäisyyden ikävää jota meistä useimmat tuntevat.
Lapsen pienen kokemusmaailman pienien mielikuvien synnyttämiä pelkoja. Niitä ole usein itse muistellut. Hyvä sinänsä että vanhemmat ovat niistäkin mahdollisuuksista varoittaneet vaikka ne ovat synnyttäneet pelkoja. Minulle on jäänyt lapsuudesta paljon kivoja muistoja joista vois kirjoitta vaikka romaanin. Ehkä sitä ei kukkaan jaksaisi lukea mutta elämysrikasta mun lapsuuteni ilmeisesti kuitenkin kaikenkaikkiaan oli.
ovat niin erillaisia ja aloituksesi oli aivan hyvä. Sitä vaan ehkä ei voi vielläkään aivan täysin kertoa omista pahoista asioista. Itseäni ainakin jotkut tapahtumat lapsuudessa ovat todella kipeitä asioita vielläkin.
Mukavaahan tämä vuorovaikutus toisten kirjoittajien kesken on, kun tietää että siellä joku ihan aito ihminen vastaa juuri minulle. :)
Tämä oli hyvä aloitus! Itse teen työtäni lasten parissa ja usein huomaa lapsen "pelkäävän" jotakin, jopa linja-autokyydissä oloa. Uusi ennenkokematon asia pelottaa.
Näitä lapsuuden pelkoja lueskellessa väistämättä ajatukset siirtyy lapsiin. Välttämättä lapsella ei tarvitse olla mitään varsinaista "syytä" pelkoonsa, vaan se tulee "jostakin" mielen sopukoista. Tämä keskustelu tavallaan "auttaa" ymmärtämään lapsen maailmaa hänen peloissaan.
Lapsuuden pelkoja ei aikusena muista, mutta tämä keskustelu toi ne elävästi mieleen.
aina luulin, että aikaa olisi määrättömästi tallentaa isäni mahtavat muistot. Aikapa vain loppui kesken.
Voi kuinka kadun sitä, etten jo aikanaan osannut tavalla tai toisella hänen muistelmiaan kirjata, tai vaikkapa silloin nauhoittaa.
Hän itse oli mainio kirjoittaja, ja monet muistelmat lehtien palstoilta ovat jääneet minulle. Kuitenkin, vaikka vain itselleni, olisin suonut hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan jääneen enemmän ikimuistoja.
Jokaasella meillä on omanlaanen tarinansa, mielenkiintoosia näitä lukia. Ny vain alakoo väsyttämähän niin kovaa notta nukkumahan tästä pitää. Soon tua sauna ja myöhäki jo on. Hyvää yötä, minä ja Tiitu pikkuunen.
Johan tämä ehtoo on pitkällä ja aamulla aikanen ylösnousu, kummallakin :) Terveisin mä täältä etelänpää.
Olis kivaa lukea sellaista muistelua tai kertomusta vanhempien lapsuudesta. Samanlainen muistikuvien kertomaton aukko on minulla vanhempieni lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoresta aikuisajasta. Kokoajan mielessäni ajattelin että joskus minä siitä kyselen ja siitä puhutaan heidän kanssaa mutta..aika jätti. Kaihoisa ajatus jäi ja kuitenkin paljon myös kivoja muistoja ja kerrottuja tarinoita. Sinulla on niissä isäsi kirjoitetuissa jutuissa varmasti paljon ihanan kivaa luettavaa ja kivoja muistoja.
on kuitenkin se seuraava polvi, jolle voit viisauttasi ja kokemustasi jakaa.
Meillä kaikilla sitä ei ole, joten kaikki tuntuu niin lopulliselta. Vain minulle ovat isäni muistelmat tärkeitä, siis, pelkäänpä olevani viimeinen. Pelon aihe on sekin.
voi puha jollekin kaikki kipeimmätkin vaikka ei ehkä täällä...anonyyminäkään. Paljon kuitenkin voit kertoa ja sympatiaa ja ymmärtämystä meiltä muilta niistä kertomattomistakin jutuista sinulle. Lämmin kiitos kommantistasi...et tämäkään tarinaketju ei kuitenkaan aivan turha ollut. Hyvää yötä.
palautteestasi. Aivan yllätyin kuinka erilaisen ja uuden näkökulman sä toit tähän juttuun, mutta kivaa että silleenkin hyötyäkin. Hyvää yötä ja kauniita unia.
En tiedä onko minulla viisautta. Välillä tuntuu että ajaudun vain kokemuksesta toiseen enemmän toisten vaikutuksesta kuin omasta pyrkimyksestäni. Mietin pitkään tuota sinun ajatusta ja pelkoasi. Tunnen jotenkin suurta lämmintä myötätuntoa ajatuksiasi kohtaan. Se isältäsi jäänyt on arvokasperintö, sitä kannattaa sinun kyllä säilyttää ja vaalia hyvin. On varmasti ihmisiä jotka pitävät hänen kertomuksiaan ainutkertaisina ja mielenkiintoisina, joka kertoo siitä ajasta ja ihmisistä merkittäviä tarinoita vaikka ei ketään sukupolvien ketjussa heti seuraavana olisikaan. Hyvää yötä, ehkä jo oletkin yöpuulla niikuin täälläpäin sanotaan.
Onkin unohtunut.
Joulupukkia pelkäsi kun häntä näki niin harvoin.:)
tuo muuten on totta. Muistelen olleeni joku nelivuotias kun sain hepulin joulupukista. En suostunut tulemaan pöydänalta laulamaan sille ja siitäkös koko suku sai ,sanoisinko pikkusen raivarin. :)
Joulupukkia me mentiin aina tapaamaan minun setäniluokse, noin kilometrin päähän meidän mökiltä. Se oli jännittävää. Setä joutui aina pahimmoileen menemään hevosen ruokintaan tallille ja silloin joulupukki aina tuli. Kiva ja ystävällinenhän se pelätty joulupukki oli, eikä se koskaan tuonut sitä vitsapakettia jonka puhuttiin olevan tuhmienlapsien ainoa lahja.
Kotona koskaan näkynyt,naapuriin piti mennä kattomaan.
Sinne tultuaan oli jo aika stressaantunut,kun niin
julmetun äree oli ja peloitteli koivuniemen paketilla aina.:)
Lapsena mun piti käydä kyläkunan josskin talossa pidetyillä kinkereillä. Silloin oli joku vuorovuosi järjestelmä jolla kylänkinkerit oli määräytyneet pidettäväksi taloissa. Minusta oli aina niin mahdottoman vaikean tuntuista opetella niitä ulkolukuläksyjä katekismuksesta joita kirkkoherra siellä kuulusteli. Mummo aina puhui mitä seuraamuksia siitä olisi jos kinkereillä ei joku osaisi läksyä. Minua pelotti ne kinkerit ja se kirkkoherra mustissa vaatteissaan. Mutta jotenkin vain siitäkin selvisin, eikä ne mummon manaamat seuraamukset koskaan toteutuneet.
Olikin ennen vanhaan vaikutusta.Onneksi oltiin niin
korvessa,ettei nähnyt kun joskus polliisin joka
pontikan keittäjiä ja hirven salakaatajia jahtasi.
Polliisilla olikin siihen aikaan peloittava maine siellä.
Hakkasi pampulla immeisiä sumeilematta,erään tytön
hakkas sitten raajarikoks.Sitten vasta sai lähtä
muihin maisemiin.
Tuntuu oikein hyvältä tuulettaa noita lapsuuden pelkoja ja miettiä jopa niiden mahdollista vaikutusta myöhempään elämään.
Oma pelkoni syntyi naapurirapun tulipalon yhteydessä, kun kuulin kylpyhuoneeseen avunhuutoja juuri ennen palokunnan saapumista. Oma turvallisuus ei tuntunut uhatulta, vaan kauhua toi toisen ihmisen hätä. En vieläkään kestä hyvin tilanteita, joissa olen kykenemätön auttamaan. Kylpyhuonekammosta pääsin sentään silloin lapsena parissa vuodessa.
Me asuttiin setäni maalaistalon eräässä kamarissa. Isäni teki niitä maatalontöitä korvaukseksi siitä asumisoikeudesta. Keittohella oli suurentalon suuressatuvassa. Meillä oli siellä kamarissa pieni petroolikeitin jolla keitettiin kahvia ja sellaista muuta pientä. Kerran se keitimen öljysäiliö halkesi. Siihen piti pumpata painetta ja sitä kai tuli liikaa kun se räjähti. Pelkäsin sitä mielettömästi. Olisko ollut niin että siinä kuitenkin oli sitä polttoainetta niin vähän että suurempaa paloa ei syntynyt ja se saatiin sammumaan. En oikein varmaksi muista olin vielä niin nuori ja minut vietiin heti kauemmaksi huoneesta.
peelonaiheesta muistin vielä yhen omani, hieman samanlaisen.
En edes muista minkä ikäinen olin, - ehkä 4 -5 vuotias, kun meillä oli vielä valaisimena öljylamppu.
Iltaisin kun äiti läksi navettaan töilleen hän jätti minut pienempien vahiksi tupaan, ja joka ilta hän sanoi että katso etteivät toiset lapset mene liikuttamaan lamppua, ja katso myös että jos lamppu rupeaa palamaan isolla liekillä niin juokse kiireesti navetalle siitä kertomaan; siitä lampusta tuli minulle ihan painajainen :(
Koskaan ei kyllä sen kanssa sattunut mitään, -mutta sen lampun hajunkin tunnen vielä nenässäni epämiellyttävänä.
Nehän oli nimitetty sen palavansydämen leveyden perusteella. Meillä oli yksi pienempi olikohan se neljä- tai viidenlinjanlamppu, ja sitten toinen joka roikkui laipiosta keskellä tupaa. Siinä oli leveäsydän joka oli silleen torvella. Olikohan se joku kahdentoista- tai viidentoistalinjanlamppu. Sitten oli tietenkin lyhty jonka kanssa käytiin navetassa, saunassa ja ulkona muutenkin. Nyt tiedän noiden metsäsästysaseiden mittojen perusteella että tuo yksilinja on kymmenesosatuuma.
Peljättiin ja kovasti vanhemmat varoittelivatkin.
Eikä ne saappaat varsin mukavia sitten
olleetkaan,kun sattui sellaiset saaman.:)
kulki kuralätäköissä avojaloin,piti ollakin paksua maata ja sen jälkeen varpaat kuivui köpperöksi.Oli siinä pesemistä.
mukava juttu, jos vielä sattuisi jollekin olemaan omalla murteella:
http://www.piehinki.net/varessaappaat.htm
Taisi olla jotain pohjoista murretta, oisiko Kuusamoa?
murretta. Siinä oli jännä lukea, että varessaappaat ja paidattomuus oli tosiaan säästösyistä syntynyttä.
Lisäksi ainakin isäni valokuvissa 20-luvulta pojilla ajettiin pää muliksi kesäksi.
mutta oltiinko onnettomampia, - tuskinpa vaan.
Minä kyllä kuulin niistä varoituksia kun tosiaan lompsittiin lapsena keväällä kurarapakoissa ja hyyhmäisissä ojissa, mutta mitä ne tosiaan olivat? Minulla ei koskaan itsellä. Oliko ne ihon rikkoontumista kuivumalla ja rohtumalla vai kuinka. Jaloissahan ne olivat jos kelle tulivat.
Varmasti onnellisia useimmiten vaikka kaikilla on omat kokemukset siitäkin. Minä olin onnallinen jokatapauksessa. Vaikka pelkoja oli paljonkin ja kaikenlaisia uhkia, niukkuutta, suoranaista köyhyyttä mutta minä lapsena en niitä silleen ymmärtänyt tai osaanut verrata kehenkään tai mihinkään. Nyt vanhempana tajuan kuinka onneellinen lapsena olin.
mieleeni että pelkäsin kerrostalossa asuessamme kylmäkomero kellaria. Olin nähnyt jonkun kauhuleffan missä hillopurkissa oli joku elävä olio joka oli paha ja se oli säilytyksessä kellarissa. En moniin vuosiin millään meinannut uskaltaa mennä sinne.
Ajattelin tässä kuinka monella on näitä pelkoja, mutta kukaan ei kerro sitten jälleennäkemisen riemusta. Niitä ei ole minulla ainakaan muistissa yhtään. Onko se tämä pelko mikä sitten jää selvemmin mieleen lapsuudesta?
Niitä oli minullakin lähes samanlaisina. Joku kertoikin tuolla aikaisemmin aivan kuin minun kokemustani vinttipelosta että jos sinne uskalsi mennä niin kauheinta tulla takaisin. Portaissa oli kiire ja hätä että saako tarvittaessa riittäävän nopeasti ovihaan auki ja oven takaisin kiinni. Ehkä se johtui siitä kun vintillä niinkuin kellarissakin oli hämärää, lähes pimeää ja vintillä säilytettiin kaikenlaista vanhaa tavaraa joidenka joukkoon olis ollut helppo piiloutua. Minä muistan kun mummonmökkllä varmaankin hiiret juoksivat laipiolla olevan laudoituksen päällä. Sisälle kuului niiden rapina ja varmaankin lepakoita asusteli siellä vintillä. Niiden synnyttämät äänet saivat mielikuvituksen laukkaamaan ja kaikenlaisista kerrotuista rosvotarinoista lisämaustetta lapsen muutenkin vilkkaaseen ajatusten maailmoihin.